progfusion
Käyttäjä
#1 on helppo:
Scott Henderson, Gary Willis & Tribal Tech Tribal Tech
Scott Henderson, Gary Willis & Tribal Tech Tribal Tech
-
Hifiharrastajat ry:n infolehtinen yhdistyksestä ja hifistä harrastuksena nyt digijulkaisuna. » Lue lisää täältä!
-
Uutena lainattavana jäsenetuna Virtasalkku, jossa on välineistöä hifilaitteiden vaiheiden tarkistukseen ja kytkemiseen. Lue lisää»
Vuosi vuodelta -projekti
- Keskustelun aloittaja Kcrimso
- Aloituspäivämäärä
Kcrimso
Käyttäjä
- Liittynyt
- 22.8.2020
- Viestejä
- 2 976
Vielä ehtii kuulemaan!
Grazy Horse
Hifiharrastaja
- Liittynyt
- 20.2.2013
- Viestejä
- 5 536
Jännä nähdä tuleeko lainkaan osumia oman listani kanssa.
ei ihan osunut samoihin. Paljon hyviä levyjä 1991, mutta tuossa muutama [ei missään järjestyksessä], jotka silloin eniten innostivat ja vieläkin tulee kuunneltua. Aika rokkipainotteista. 
Badmotorfinger – Wikipedia
Blood Sugar Sex Magik - Wikipedia
For Unlawful Carnal Knowledge - Wikipedia
Gish - Wikipedia
Green Mind - Wikipedia
Just for a Day - Wikipedia
Nevermind – Wikipedia
Out of Time (album) - Wikipedia
Temple of the Dog (album) - Wikipedia
Ten (Pearl Jam album) - Wikipedia
Weld (album) - Wikipedia
The Soul Cages - Wikipedia
progfusion
Käyttäjä
#2 muistui mieleen, kun lunttasin...
Chad Wackerman Forty Reasons
Chad Wackerman Forty Reasons
Kcrimso
Käyttäjä
- Liittynyt
- 22.8.2020
- Viestejä
- 2 976
Itsekin kertasin pitkästä aikaa taas Nevermindin vuotta 1991 läpikäydessäni, mutta ei vieläkään kolahtanut. Pari ihan kelvollista raitaa kyllä, mutta kokonaisuutena levy ei kyllä tempaa minua mukaansa. Grunge ei kyllä ole oikein ikinä ollut mun juttu. Vaikka Soundgardenia jostain syystä pakotin itseni kuuntelemaan enemmänkin
Badmotorfinger – Wikipedia
fi.wikipedia.org
Blood Sugar Sex Magik - Wikipedia
en.wikipedia.org
For Unlawful Carnal Knowledge - Wikipedia
Gish - Wikipedia
Green Mind - Wikipedia
Just for a Day - Wikipedia
Nevermind – Wikipedia
Out of Time (album) - Wikipedia
Temple of the Dog (album) - Wikipedia
Ten (Pearl Jam album) - Wikipedia
Weld (album) - Wikipedia
The Soul Cages - Wikipedia
Ei missään järjestyksessä:
Metallica - Metallica
Michael Jackson - Dangerous
Värttinä - Oi Dai
Ozric Tentacles - Strangeitude
Tschaikovsky - Swan Lake, LSO, Michael Tilson Thomas
Pearl Jam - Ten
Primus - Sailing the Seas of Cheese
Rush - Roll the Bones
The Klezmatics - Rythm + Jews
Sting - The Soul Cages
Metallica - Metallica
Michael Jackson - Dangerous
Värttinä - Oi Dai
Ozric Tentacles - Strangeitude
Tschaikovsky - Swan Lake, LSO, Michael Tilson Thomas
Pearl Jam - Ten
Primus - Sailing the Seas of Cheese
Rush - Roll the Bones
The Klezmatics - Rythm + Jews
Sting - The Soul Cages
Kolme ekaa lähes minä vuonna vaan parhaiten listalla, 3 vikaa mukana todella huonon vuoden takia. Tämä taisi olla vuosi, kun kasvavassa määrin aloin ostaa vanhoja levyjä.
Van Halen: F.U.C.K
Rush: Roll The Bones
Mr Big: Lean Into It
Queen: Innuendo
Genesis: We Can’t Dance
Ozzy Osbourne: No More Tears
Van Halen: F.U.C.K
Rush: Roll The Bones
Mr Big: Lean Into It
Queen: Innuendo
Genesis: We Can’t Dance
Ozzy Osbourne: No More Tears
Kcrimso
Käyttäjä
- Liittynyt
- 22.8.2020
- Viestejä
- 2 976
We Can’t Dance… ei tää nyt niin huono vuosi sentään ollut!
Ei järjestyksessä. Hyllystä löytyy nykyäänkin nuo eli ovat subjektiivisesti parhaita
Talk Talk: Laughing Stock (kestosuosikki edelleen)
Pixies: Trompe Le Monde (kestosuosikki edelleen)
Nirvana: Nevermind (parin vuoden välein tämän kaivaa hyllystä, useammin Unplugged tai In Utero)
Soundgarden: Badmotorfinger (kestosuosikki edelleen)
Pearl Jam: Ten (harvoin soittimeen ja silloin se uudistettu laitos, mielummin Vs., Vitalogy tai myöhemmät)
Metallica: Metallica (eipä tule soiteltua, divariin?)
Teenage Fanclub: Bandwagonesque (kestosuosikki edelleen)
Massive Attack: Blue Lines (tod. harvoin soittimeen, pari myöhempää kiinnostavampia)
U2: Achtung Baby (ei tule soiteltua ~koskaan, pitäiskö kokeilla)
Smashing Pumpkins: Gish (harvahkosti, pari seuraavaa kiinnostavammat)
R.E.M.: Out of Time (joskus todella harvoin, jos bändiä soittimeen niin useimmiten New Adventures in Hi-Fi)
Primal Scream: Screamadelica (kestosuosikki edelleen)
My Bloody Valentine: Loveless (oikein mainio lätty, voisikin taas...)
Temple of the Dog: Temple of the Dog (pitäisi useammin muistaa tämäkin)
Blur: Leisure (kelpo lätty, mutta ei juuri koskaan soittimessa, myöhemmät toimivampia)
Kotimaisia ei yhtään, höh. Oi Dai joskus oli.
Talk Talk: Laughing Stock (kestosuosikki edelleen)
Pixies: Trompe Le Monde (kestosuosikki edelleen)
Nirvana: Nevermind (parin vuoden välein tämän kaivaa hyllystä, useammin Unplugged tai In Utero)
Soundgarden: Badmotorfinger (kestosuosikki edelleen)
Pearl Jam: Ten (harvoin soittimeen ja silloin se uudistettu laitos, mielummin Vs., Vitalogy tai myöhemmät)
Metallica: Metallica (eipä tule soiteltua, divariin?)
Teenage Fanclub: Bandwagonesque (kestosuosikki edelleen)
Massive Attack: Blue Lines (tod. harvoin soittimeen, pari myöhempää kiinnostavampia)
U2: Achtung Baby (ei tule soiteltua ~koskaan, pitäiskö kokeilla)
Smashing Pumpkins: Gish (harvahkosti, pari seuraavaa kiinnostavammat)
R.E.M.: Out of Time (joskus todella harvoin, jos bändiä soittimeen niin useimmiten New Adventures in Hi-Fi)
Primal Scream: Screamadelica (kestosuosikki edelleen)
My Bloody Valentine: Loveless (oikein mainio lätty, voisikin taas...)
Temple of the Dog: Temple of the Dog (pitäisi useammin muistaa tämäkin)
Blur: Leisure (kelpo lätty, mutta ei juuri koskaan soittimessa, myöhemmät toimivampia)
Kotimaisia ei yhtään, höh. Oi Dai joskus oli.
Kyllä se oli. Nirvanat summuut eivät iskeneet yhtään, pikemminkin teki mieli lopettaa radion kuuntelu. Metallica ja sen sellaiset sama juttu, pois lukien Megadeath. Olen ilmeisesti tässä kohtaa tipahtanut valtavirrasta pieneen sivuvirtaan.We Can’t Dance… ei tää nyt niin huono vuosi sentään ollut!
Kcrimso
Käyttäjä
- Liittynyt
- 22.8.2020
- Viestejä
- 2 976
Itse lopetin radion kuuntelun.
Kcrimso
Käyttäjä
- Liittynyt
- 22.8.2020
- Viestejä
- 2 976
Vielä yksi 1991 levy ennen kuin Vuosi vuodelta -sarja siirtyy käsittelemään 1992 julkaisuita. Heikki Heino esittelee Rushin 14. studiolevyn:
1980-luvun albumi albumilta yhtä enemmän Geddy Leen syntetisaattoreita sisältäneiden albumien jälkeen Rush palasi vuoden 1989 Prestolla takaisin pelkistetympään ilmaisuun. Sama linja jatkui ja kehittyi Roll The Bonesilla. Taitava trio ei enää tehnyt mutkikkaita progebiisejä, vaan keskittyi selkeisiin melodioihin. Ja kun syntetisaattoritkaan eivät enää vallanneet suurinta osaa kappaleiden äänimaisemasta, pääsivät fanit jälleen nauttimaan Alex Lifesonin kuulaan ilmavista kitaraosuuksista. Rush oli jälleen kitaravetoinen rockyhtye, jonka kappaleita kosketinsoittimet värittivät satunnaisesti. Neil Peartin sanoitukset, joiden todettiin eräässä arvostelussa kelpaavan vaikka huoneentauluiksi, olivat tälläkin levyllä täynnä hienoja ajatuksia. Sanoitukset saivat usein alkunsa jostain pienestä tekstinpätkästä, jonka Peart oli kirjoittanut muistiin edellisen kahden vuoden aikana.
Rush oli tehnyt Preston jälkeen tavallista lyhyemmän kiertueen. Syynä oli se, etteivät yhtyeen jäsenet olleet varmoja siitä, miten fanit vastaanottaisivat muuttuneen tyylin. Vastaanotto oli kuitenkin positiivinen ja kiertueen päätyttyä kaikilla oli intoa uuden musiikin tekemiseen. Roll The Bonesin kappaleet tehtiin samankaltaisesti kuin Prestonkin, eli Geddy Lee kehitteli laulumelodian ennen muuta musiikkia ja Alex Lifeson lähestyi kappaleita hieman funkymmalla soittotyylillä.
Jostain syystä Roll The Bonesista tulee minulle Prestoa voimakkaammin ajatus, että ehkäpä Rush kärsi 1980-luvun puolivälin toisinaan överiksi menneiden tuotannollisten kikkailujen jälkeen jonkinlaisesta krapulasta. Vaikka Rushin musiikin muutaman vuoden takainen uhkeus toimikin upeasti esimerkiksi Power Windowsin ”Manhattan Projectilla”, palvelee jo Prestolla tuottajana toimineen Rupert Hinen tyyli Roll The Bonesilla kappaleita täysin toisella tavalla onnistuneesti. Osasyynä Rushin tyylinmuutokseen oli myös grungen ilmestyminen 1990-luvun alun musiikkimaailmaan. Musiikillisesti ja tuotannollisesti Rush riisui kappaleista turhat krumeluurit, mutta Roll The Bonesin synkähköistä sanoituksista huolimatta ei sentään päätynyt synkistelemään Seattlen poikien tapaan...
Lue koko arvostelu täällä:
pienemmatpurot.com
Levyarvio: Rush – Roll The Bones (1991)
1980-luvun albumi albumilta yhtä enemmän Geddy Leen syntetisaattoreita sisältäneiden albumien jälkeen Rush palasi vuoden 1989 Prestolla takaisin pelkistetympään ilmaisuun. Sama linja jatkui ja kehittyi Roll The Bonesilla. Taitava trio ei enää tehnyt mutkikkaita progebiisejä, vaan keskittyi selkeisiin melodioihin. Ja kun syntetisaattoritkaan eivät enää vallanneet suurinta osaa kappaleiden äänimaisemasta, pääsivät fanit jälleen nauttimaan Alex Lifesonin kuulaan ilmavista kitaraosuuksista. Rush oli jälleen kitaravetoinen rockyhtye, jonka kappaleita kosketinsoittimet värittivät satunnaisesti. Neil Peartin sanoitukset, joiden todettiin eräässä arvostelussa kelpaavan vaikka huoneentauluiksi, olivat tälläkin levyllä täynnä hienoja ajatuksia. Sanoitukset saivat usein alkunsa jostain pienestä tekstinpätkästä, jonka Peart oli kirjoittanut muistiin edellisen kahden vuoden aikana.Rush oli tehnyt Preston jälkeen tavallista lyhyemmän kiertueen. Syynä oli se, etteivät yhtyeen jäsenet olleet varmoja siitä, miten fanit vastaanottaisivat muuttuneen tyylin. Vastaanotto oli kuitenkin positiivinen ja kiertueen päätyttyä kaikilla oli intoa uuden musiikin tekemiseen. Roll The Bonesin kappaleet tehtiin samankaltaisesti kuin Prestonkin, eli Geddy Lee kehitteli laulumelodian ennen muuta musiikkia ja Alex Lifeson lähestyi kappaleita hieman funkymmalla soittotyylillä.
Jostain syystä Roll The Bonesista tulee minulle Prestoa voimakkaammin ajatus, että ehkäpä Rush kärsi 1980-luvun puolivälin toisinaan överiksi menneiden tuotannollisten kikkailujen jälkeen jonkinlaisesta krapulasta. Vaikka Rushin musiikin muutaman vuoden takainen uhkeus toimikin upeasti esimerkiksi Power Windowsin ”Manhattan Projectilla”, palvelee jo Prestolla tuottajana toimineen Rupert Hinen tyyli Roll The Bonesilla kappaleita täysin toisella tavalla onnistuneesti. Osasyynä Rushin tyylinmuutokseen oli myös grungen ilmestyminen 1990-luvun alun musiikkimaailmaan. Musiikillisesti ja tuotannollisesti Rush riisui kappaleista turhat krumeluurit, mutta Roll The Bonesin synkähköistä sanoituksista huolimatta ei sentään päätynyt synkistelemään Seattlen poikien tapaan...
Lue koko arvostelu täällä:
Levyarvio: Rush – Roll The Bones (1991)
Arvostelussa Rushin 14. studioalbumi Roll The Bones jolla yhtye yksinkertaistaa ja pelkistää tyyliään entisestään.
pienemmatpurot.com
1991 :
STING : The Soul Cages
MR. BIG ; Lean Into It
DREAD ZEPPELIN : 5 000 000
VAN HALEN : For Unlawfull Carnal Knowledge
MARILLION : Holdays In Eden
LIVING COLOUR : Bisquits (Japan Version)
METALLICA : Metallica
RUSH : Roll The Bones
TESLA : Psychotic Supper
OZZY OSBOURNE : No More Tears
RICHRAD MARX : Rush Street
GENESIS :We Can’t Dance
STING : The Soul Cages
MR. BIG ; Lean Into It
DREAD ZEPPELIN : 5 000 000
VAN HALEN : For Unlawfull Carnal Knowledge
MARILLION : Holdays In Eden
LIVING COLOUR : Bisquits (Japan Version)
METALLICA : Metallica
RUSH : Roll The Bones
TESLA : Psychotic Supper
OZZY OSBOURNE : No More Tears
RICHRAD MARX : Rush Street
GENESIS :We Can’t Dance
jukkis62
Käyttäjä
RUSH - Roll The Bones
MAGNUM -The spirit
GUNS N ROSES - Use Your Illusion l & ll
JETHRO TULL - Catfish Rising
METALLICA - Metallica
VAN HALEN - F.U.C.K.
MARILLION - Holidays in Eden
QUEENSRYCHE - Operation Livecrime
OZZY OSBOURNE - No More Tears
MAGNUM -The spirit
GUNS N ROSES - Use Your Illusion l & ll
JETHRO TULL - Catfish Rising
METALLICA - Metallica
VAN HALEN - F.U.C.K.
MARILLION - Holidays in Eden
QUEENSRYCHE - Operation Livecrime
OZZY OSBOURNE - No More Tears
Kcrimso
Käyttäjä
- Liittynyt
- 22.8.2020
- Viestejä
- 2 976
Sitten vuoteen 1992. Esittelyssä yksi 90-luvun merkittävimmistä progelevyistä.
Hybris on Änglagårdin ensimmäinen studioalbumi.
Progressiivinen rockin olemassa olo 80-luvun lopulla oli vakavasti uhattuna. Genren 60-luvun lopulla tai 70-luvun alussa aloittaneet mestarit olivat enimmäkseen joko lopettaneet musiikin tekemisen kokonaan tai taipuneet kaupallisten paineiden alla tekemään pop-musiikkia. 80-luvun alkupuolella kukoistanut avantproge oli lopulta pitkälti kuihtunut sisäänrakennetun äärimmäisen epäkaupallisuutensa johdosta. Myös 80-luvun alussa käynnistynyt neoproge-suuntaus oli romahtanut lupaavan alun jälkeen. Alunperinkin progressiivista rockia yksinkertaistaneen neoprogen edustajat olivat joutuneet yksi kerrallaan jatkamaan musiikkinsa suoraviivaistamista levysopimustensa säilyttämiseksi. Tämä ei kuitenkaan johtanut kaupalliseen menestykseen ja neoproge-bändeistä ainoastaan Marillion onnistui pysymään hengissä ja hekin taistelivat olemassa olostoon laulajavaihdoksen myötä. Samaan aikaan musiikkilehdistö suhtautui äärimmäisen vihamielisesti kaikkeen hiemankin progelta haiskahtavaan musiikkiin.
Frank Zappaa mukaillen voidaan todeta, että progea ei ehkä voinut vielä julistaa kuolleeksi, mutta homma alkoi haiskahtamaan varsin epäilyttävältä.
Pinnan alla kuitenkin kyti. Varttumassa oli uusi sukupolvi joka oli kyllästynyt omassa nuoruudessaan soitettuun 80-luvun pop/rockiin joka oli samaan aikaan yksinkertaistettu musiikillisesti äärimmilleen ja toisaalta tuotettu kliinisen elottomaksi. Nämä uuden polven muusikot katsoivat taaksepäin ohi 80-luvun 70-luvulle jolloin instrumentaalinen taituruus oli kunniassa ja musiikkia soitettiin oikeasti käsin ilman rumpukoneita, sampleja ja ohjelmointia...
Lue koko arvostelu täällä:
pienemmatpurot.com
Levyarvostelu: Änglagård – Hybris (1992)
Hybris on Änglagårdin ensimmäinen studioalbumi.Progressiivinen rockin olemassa olo 80-luvun lopulla oli vakavasti uhattuna. Genren 60-luvun lopulla tai 70-luvun alussa aloittaneet mestarit olivat enimmäkseen joko lopettaneet musiikin tekemisen kokonaan tai taipuneet kaupallisten paineiden alla tekemään pop-musiikkia. 80-luvun alkupuolella kukoistanut avantproge oli lopulta pitkälti kuihtunut sisäänrakennetun äärimmäisen epäkaupallisuutensa johdosta. Myös 80-luvun alussa käynnistynyt neoproge-suuntaus oli romahtanut lupaavan alun jälkeen. Alunperinkin progressiivista rockia yksinkertaistaneen neoprogen edustajat olivat joutuneet yksi kerrallaan jatkamaan musiikkinsa suoraviivaistamista levysopimustensa säilyttämiseksi. Tämä ei kuitenkaan johtanut kaupalliseen menestykseen ja neoproge-bändeistä ainoastaan Marillion onnistui pysymään hengissä ja hekin taistelivat olemassa olostoon laulajavaihdoksen myötä. Samaan aikaan musiikkilehdistö suhtautui äärimmäisen vihamielisesti kaikkeen hiemankin progelta haiskahtavaan musiikkiin.
Frank Zappaa mukaillen voidaan todeta, että progea ei ehkä voinut vielä julistaa kuolleeksi, mutta homma alkoi haiskahtamaan varsin epäilyttävältä.
Pinnan alla kuitenkin kyti. Varttumassa oli uusi sukupolvi joka oli kyllästynyt omassa nuoruudessaan soitettuun 80-luvun pop/rockiin joka oli samaan aikaan yksinkertaistettu musiikillisesti äärimmilleen ja toisaalta tuotettu kliinisen elottomaksi. Nämä uuden polven muusikot katsoivat taaksepäin ohi 80-luvun 70-luvulle jolloin instrumentaalinen taituruus oli kunniassa ja musiikkia soitettiin oikeasti käsin ilman rumpukoneita, sampleja ja ohjelmointia...
Lue koko arvostelu täällä:
Levyarvio: Änglagård – Hybris (1992)
Arvostelussa ruotsalaisen Änglagårdin ensimmäinen studiolevy Hybris.
pienemmatpurot.com
Kcrimso
Käyttäjä
- Liittynyt
- 22.8.2020
- Viestejä
- 2 976
Roll The Bonesista äänestettiin Pienemmät purot FB-ryhmässä. Levy sai kohtalaisen keskiarvon 3,451 jolla se nousee kokonaistilastojen sijalle 228.Vielä yksi 1991 levy ennen kuin Vuosi vuodelta -sarja siirtyy käsittelemään 1992 julkaisuita. Heikki Heino esittelee Rushin 14. studiolevyn:
Levyarvio: Rush – Roll The Bones (1991)
katso liitettä 2874761980-luvun albumi albumilta yhtä enemmän Geddy Leen syntetisaattoreita sisältäneiden albumien jälkeen Rush palasi vuoden 1989 Prestolla takaisin pelkistetympään ilmaisuun. Sama linja jatkui ja kehittyi Roll The Bonesilla. Taitava trio ei enää tehnyt mutkikkaita progebiisejä, vaan keskittyi selkeisiin melodioihin. Ja kun syntetisaattoritkaan eivät enää vallanneet suurinta osaa kappaleiden äänimaisemasta, pääsivät fanit jälleen nauttimaan Alex Lifesonin kuulaan ilmavista kitaraosuuksista. Rush oli jälleen kitaravetoinen rockyhtye, jonka kappaleita kosketinsoittimet värittivät satunnaisesti. Neil Peartin sanoitukset, joiden todettiin eräässä arvostelussa kelpaavan vaikka huoneentauluiksi, olivat tälläkin levyllä täynnä hienoja ajatuksia. Sanoitukset saivat usein alkunsa jostain pienestä tekstinpätkästä, jonka Peart oli kirjoittanut muistiin edellisen kahden vuoden aikana.
Rush oli tehnyt Preston jälkeen tavallista lyhyemmän kiertueen. Syynä oli se, etteivät yhtyeen jäsenet olleet varmoja siitä, miten fanit vastaanottaisivat muuttuneen tyylin. Vastaanotto oli kuitenkin positiivinen ja kiertueen päätyttyä kaikilla oli intoa uuden musiikin tekemiseen. Roll The Bonesin kappaleet tehtiin samankaltaisesti kuin Prestonkin, eli Geddy Lee kehitteli laulumelodian ennen muuta musiikkia ja Alex Lifeson lähestyi kappaleita hieman funkymmalla soittotyylillä.
Jostain syystä Roll The Bonesista tulee minulle Prestoa voimakkaammin ajatus, että ehkäpä Rush kärsi 1980-luvun puolivälin toisinaan överiksi menneiden tuotannollisten kikkailujen jälkeen jonkinlaisesta krapulasta. Vaikka Rushin musiikin muutaman vuoden takainen uhkeus toimikin upeasti esimerkiksi Power Windowsin ”Manhattan Projectilla”, palvelee jo Prestolla tuottajana toimineen Rupert Hinen tyyli Roll The Bonesilla kappaleita täysin toisella tavalla onnistuneesti. Osasyynä Rushin tyylinmuutokseen oli myös grungen ilmestyminen 1990-luvun alun musiikkimaailmaan. Musiikillisesti ja tuotannollisesti Rush riisui kappaleista turhat krumeluurit, mutta Roll The Bonesin synkähköistä sanoituksista huolimatta ei sentään päätynyt synkistelemään Seattlen poikien tapaan...
Lue koko arvostelu täällä:
Levyarvio: Rush – Roll The Bones (1991)
Arvostelussa Rushin 14. studioalbumi Roll The Bones jolla yhtye yksinkertaistaa ja pelkistää tyyliään entisestään.
Kcrimso
Käyttäjä
- Liittynyt
- 22.8.2020
- Viestejä
- 2 976
Vuoden 1992 läpikäynti jatkuu elokuvamusiikilla.
Brooklynissä vuonna 1937 syntynyt säveltäjä Angelo Badalamenti teki pitkän ja monipuolisen uran elokuvamusiikin, mutta parhaiten hänet tunnetaan yhteistyöstä ohjaaja David Lynchin kanssa. Badalamentin ja Lynchin pitkäaikainen yhteistyö alkoi vuonna 1986 elokuvasta Blue Velvet, mutta todella tunnettu Badalamentista tuli Lynchin ja Mark Frostin ideoiman tv-sarja Twin Peaksin myötä.
Vuonna 1990 käynnistyneestä, ja kaksi kautta kestäneestä, Twin Peaksista tuli todellinen ilmiö. Oleellinen osa ilmiötä oli Badalamentin sarjaa varten luoma omalaatuinen musiikki. Badalamentin pehmeän tunnelmallisessa, mutta usein hieman uhkaavia pohjavireitä omaavassa, Twin Peaks -musiikissa yhdistyi kevyt jazz, ambient ja dream pop jota tulkitsi vokalisti Julee Cruise. Twin Peaksin soundtrack-levy myi pelkästään USA:ssa yli miljoona kappaletta ja myös Cruisen laulamasta sarjan teemaan perustuvasta ”Falling” -biisistä tuli iso hitti. Sarjan instrumentaalinen teema puolestaan voitti Grammy-palkinnon.
Badalamentin musiikki sopi täydellisesti sarjan vuoroin leikkisällä ja vuoroin uhkaavalla tavalla outoon tunnelmaan. Omaan makuuni sarjasta irrotettuna musiikki oli kuitenkin hieman liian kevyttä ja hempeää. Jopa viihteellistä. Vuonna 1992 ilmestyneen Twin Peaks – Fire Walk With Me -elokuvan musiikki sen sijaan ottaa alkuperäisen sarjan tyylin parhaat puolet ja lisää niihin enemmän jazzia, enemmän outoutta ja enemmän särmää...
Lue koko arvostelu täällä:
pienemmatpurot.com
Levyarvostelu: Angelo Badalamenti – Twin Peaks – Fire Walk With Me (1992)
Brooklynissä vuonna 1937 syntynyt säveltäjä Angelo Badalamenti teki pitkän ja monipuolisen uran elokuvamusiikin, mutta parhaiten hänet tunnetaan yhteistyöstä ohjaaja David Lynchin kanssa. Badalamentin ja Lynchin pitkäaikainen yhteistyö alkoi vuonna 1986 elokuvasta Blue Velvet, mutta todella tunnettu Badalamentista tuli Lynchin ja Mark Frostin ideoiman tv-sarja Twin Peaksin myötä.Vuonna 1990 käynnistyneestä, ja kaksi kautta kestäneestä, Twin Peaksista tuli todellinen ilmiö. Oleellinen osa ilmiötä oli Badalamentin sarjaa varten luoma omalaatuinen musiikki. Badalamentin pehmeän tunnelmallisessa, mutta usein hieman uhkaavia pohjavireitä omaavassa, Twin Peaks -musiikissa yhdistyi kevyt jazz, ambient ja dream pop jota tulkitsi vokalisti Julee Cruise. Twin Peaksin soundtrack-levy myi pelkästään USA:ssa yli miljoona kappaletta ja myös Cruisen laulamasta sarjan teemaan perustuvasta ”Falling” -biisistä tuli iso hitti. Sarjan instrumentaalinen teema puolestaan voitti Grammy-palkinnon.
Badalamentin musiikki sopi täydellisesti sarjan vuoroin leikkisällä ja vuoroin uhkaavalla tavalla outoon tunnelmaan. Omaan makuuni sarjasta irrotettuna musiikki oli kuitenkin hieman liian kevyttä ja hempeää. Jopa viihteellistä. Vuonna 1992 ilmestyneen Twin Peaks – Fire Walk With Me -elokuvan musiikki sen sijaan ottaa alkuperäisen sarjan tyylin parhaat puolet ja lisää niihin enemmän jazzia, enemmän outoutta ja enemmän särmää...
Lue koko arvostelu täällä:
Levyarvio: Angelo Badalamenti – Twin Peaks – Fire Walk With Me (1992)
Arvostelussa Angelo Baladalamentin soundtrack David Lynchin elokuvaan Twin Peaks – Fire Walk With Me.
pienemmatpurot.com
progfusion
Käyttäjä
^Päivän tunnustus: En ole koskaan nähnyt Twin Peaks -tv-sarjaa enkä siihen liittyviä elokuvia.
Kcrimso
Käyttäjä
- Liittynyt
- 22.8.2020
- Viestejä
- 2 976
Ei siihen liity kuin tuo yksi elokuva.^Päivän tunnustus: En ole koskaan nähnyt Twin Peaks -tv-sarjaa enkä siihen liittyviä elokuvia.
(Mut ei se mitään Fire Walk With Me -soundtrack toimii hienosti myös irrallaan elokuvasta.)
Thrasymakhos
Hifiharrastaja
Twin Peaks olikin aika epätasainen sarja varsinkin 2 kauden osalta. Itse elokuvasta kyllä tykkäsin paljon, mutta eipä siitä mitään ymmärrä ilman sarjaa. Tiedättekö muuten miten se kuuluisa "baritonikitara" on tehty sarjan tunnarissa? Se on sample mitä soitetaan matalalta koskettimilla...^Päivän tunnustus: En ole koskaan nähnyt Twin Peaks -tv-sarjaa enkä siihen liittyviä elokuvia.