Mitä musiikkia kuuntelet nyt?

Jackson Browne, Late for the Sky (20P2-2080, 1974/1988) [CD]

Pikku hiljaa yritän tässä talviunilta heräillä ja palailla elävien kirjoihin, mitä se ikinä tarkoittaakin. Musiikin kuuntelu siihen kuuluu, se on selvää. Late for the Sky on niitä levyjä, joita voi kuunnella melkein missä ja milloin vain. Mitään erityisen mullistavaa sillä ehkä ei ole tarjottavanaan, mutta mukava sitä silti on soitella. Taitaapa olla suosikkini JB:n tuotannossa, vaikka on hänellä kyllä aika monta muutakin onnistunutta albumia.
 
Loimola sanoi:
Jackson Browne, Late for the Sky (20P2-2080, 1974/1988) [CD]

Pikku hiljaa yritän tässä talviunilta heräillä ja palailla elävien kirjoihin, mitä se ikinä tarkoittaakin. Musiikin kuuntelu siihen kuuluu, se on selvää. Late for the Sky on niitä levyjä, joita voi kuunnella melkein missä ja milloin vain. Mitään erityisen mullistavaa sillä ehkä ei ole tarjottavanaan, mutta mukava sitä silti on soitella. Taitaapa olla suosikkini JB:n tuotannossa, vaikka on hänellä kyllä aika monta muutakin onnistunutta albumia.
Napsauta laajentaaksesi...
Jes!!!! Hyvä!!!! Sinua juurikin olin odotellut. Täällä on muutoksen tuulet puhaltanu niin saamaristi, hei sun takias mulla on nyt CD soitin! (taas) no juu.. Kiitos kuuluu myös muille.

Foorumin katsaus:
Qobuz on vallannut foorumilaisten mielet ja MQA on haukuttu lyttyyn.

Näin siis pähkinänkuoressa...

Tuo Jackson Brown on mulle suht tuntematon vaikka on pitänyt kuunnella. Muistaakseni se vuoden 77 albumi Running On Empty on kuultu.

Ai niin mun nimimerkki muuttui myös.
 
Viimeksi muokattu:
Richard Thompson, Mock Tudor (CDP 7243 4 98860 2 5, 1999) [CD]

Lukaisin tuossa Thompsonin vuosiin 1968-75 keskittyvän tuoreen muistelmateoksen Beeswing, vaikka muusikkoelämäkertoihin ja -muistelmiin tutustuminen vähän riskialtista puuhaa onkin, kun aina on olemassa vaara, että hyvän musiikin takaa paljastuu omahyväinen idiootti tai muuten vain ikävä tyyppi. No, Thompsonin kanssa ei onneksi näin käynyt - kirjansa perusteella mies vaikuttaa oikein täyspäiseltä ja sympaattiselta kaverilta, ja jos mahdollista se vain lisäsi häntä kohtaan tuntemaani arvostusta entisestään (edellinen vastaava tapaus taisi olla Bill Bruford).

Thompson on yksi suurimmista lauluntekijäsuosikeistani ja yksi parhaista kuulemistani kitaristeista myös. Hänen levytetty tuotantonsa on ainakin minun mielestäni hämmästyttävän tasalaatuista. Hyllystä voi vetäistä käytännössä minkä tahansa miehen levyistä ja aina saa kuullakseen vähintäänkin hyvää materiaalia. Nyt valikoitui soitettavaksi Mock Tudor parin vuosikymmenen takaa ja vähintäänkin hyväähän tämä on.
 
Muistelen nuoruuden keikkoja. Täysin poikkeuksellista kamaa kaks tuhatta luvun alku puolella. Hauskaa oli cleaning womenin keikoilla, välillä tosin tuli osumaa keikoilla ;)

 
61%2BzmUD%2BcPL._SY445_SX342_QL70_ML2_.jpg


33d5afc7d94ae15fd035a1d4cf6795f3.jpg
 
Viimeksi muokattu:
IMG_20210423_102425.jpg

Ei sykäyttänyt tämä levy. Aika uuvuttavaa jumputusta. Ei jatkoon.
 
Viimeksi muokattu:
Yes, Tales from Topographic Oceans (781 325-2, 1973/1988) [CD]

Yesin monumentaalinen tupla-albumi tuntuu tätä nykyä olevan paljon kovemmassa kurssissa kuin 40 vuotta sitten, jolloin sen itselleni LP-levynä Tampereen Ladylandista hankin (putiikki toimi Verkatehtaankadulla samassa liiketilassa, jossa nykyisin on Swamp Musicin käytettyjen levyjen myymälä) – ensimmäisenä Yes-ostoksenani, muuten. CD:n liitin kokoelmaani heti sen ilmestyttyä 7 vuotta myöhemmin.

Olen aina pitänyt ”Toposta”, vaikkei se koskaan ihan suurimpien Yes-suosikkieni joukkoon olekaan yltänyt. Levyn kokonaisuutta minun mielessäni latistaa jonkin verran se, että Chris Squire ei tunnu olevan aivan koko sydämestään mukana paljolti Jon Andersonin ja Steve Howen kahdestaan ideoimassa projektissa. Albumin aloitus- ja päätosraitoja lukuunottamatta hänen basso-osuutensa kuulostavat osan ajasta hämmentävän hapuilevilta ja tunnustelevilta: jos seuraa pelkkiä bassoraitoja, hetkittäin voisi luulla kuuntelevansa jotain demoversiota albumista eikä suinkaan lopullista viimeisteltyä tuotetta. Mielenkiintoista kyllä, levyn musiikkia avoimesti kritisoinut Rick Wakeman on erittäin hyvin esillä ja hän soittaa kaikin puolin moitteettomasti varauksellisesta ennakkoasenteestaan huolimatta.

Albumin sävellysmateriaalissa ei sinänsä ole mitään vikaa: mukavia teemoja ja draaman kaarta riittää kaikille neljälle levypuoliskon mittaiselle kappaleelle. Parhaiten toimivat arvatenkin The Revealing Science of God ja Ritual, joilla Chris Squire kuulostaa omalta itsevarmalta itseltään, mutta hienoja hetkiä löytyy myös niiden väliin jäävistä tekeleistä. The Rememberingillä varsinkin olisi potentiaalia nousta levyn kolmanneksi kohokohdaksi, jos Squire bassottelisi kautta kappaleen samanlaisella tarmolla kuin sen loppupuolelle sijoittuvassa ”Relayer”-osuudessa.

"Topon" 80-lukuinen CD-julkaisu kuulostaa yllättävän hyvältä, kun ottaa huomioon, ettei albumi teknisesti aivan korkeinta mahdollista hifiä edusta. Onhan albumia sittemmin useampaankin otteeseen uudelleen masteroitu ja kertaalleen miksattukin, mutta kyllä tämä alkuperäinen CD silti on edelleen aivan varteenotettava vaihtoehto halukkaalle kuuntelijalle. Jotkut myöhemmät versiot ovat lisänneet levyn alkuun alun perin hyllytetyn instrumentaalisen intron, joka minun mielestäni on tarpeetonta vesitystä: alkuperäisjulkaisun ”suoraan asiaan” -aloitus on paljon tehokkaampi johdatus Yesin 80-minuuttiselle syvyyssukellukselle.
 
Sinun on kirjauduttava sisään tai rekisteröityä kirjoittaaksesi tänne.
Back
Ylös