Hyvä soundista bluesia?

cyvältäceectä sanoi:
Tämä postaus ei liity mitenkään saundeihin, mutta kuten mainitsetkin, voisi toki kysyä mikä on oikea ja "hyvä" blues-saundi. Joka tapauksessa blues makusi huomioiden vilkaisepa mitä Jack White on levy-yhtiössään julkaissut:
https://thirdmanrecords.com/

Jotkut näistä levyistä ovat tilattavissa X:n kautta, kuten Blind Willie McTellin, Mississippi Sheiksin ja Charley Pattonin koko julkaistu tuotanto.

Jos kiinnostusta riittää voit halutessasi googlailla seuraavaa boxia maailmalta, mutta hinta on yleensä kova, käytettynä halvimmillaankin 250 euron luokaa: https://thirdmanstore.com/the-rise-and-fall-of-paramount-records-1917-1932-volume-1

Kuunteleminen ei ihan heti lopu ja joukossa on itselleni tuki tuntemattomia nimiä.

Jack Whitelle pitäisi myöntää näistä ansioista Nobelin palkinto.
Napsauta laajentaaksesi...

No joo, on prameita lootia. Tuo kakkos-osa on kiinnostavampi. Ykkösessä liikaa jatsia, oma mielenkiintoni alkaakin lähempänä ajankohtaa mihin tuo ykkönen loppuu eli 1927

Tietysti hyvät ja uudet masteroinnit (tietyistä artisteista) aina kiinnostaa ja ovat varmaan noissa Third Man:eissä kohdallaan. Pre-war bluesia on kuitenkin kertynyt hyllyyn sen verran ettei tarvetta juurikaan ole uusille hankinnoille. Omalla kohdalla prewar-osaston kuuntelu on muutenkin ajoittaista, välillä innostutaan sitten taas unohdetaan.
 
MadMatt sanoi:
Tietysti hyvät ja uudet masteroinnit (tietyistä artisteista) aina kiinnostaa ja ovat varmaan noissa Third Man:eissä kohdallaan. Pre-war bluesia on kuitenkin kertynyt hyllyyn sen verran ettei tarvetta juurikaan ole uusille hankinnoille. Omalla kohdalla prewar-osaston kuuntelu on muutenkin ajoittaista, välillä innostutaan sitten taas unohdetaan.
Napsauta laajentaaksesi...

Noinhan se tahtoo itsellänikin olla.
 
Mitä tuohon saundipuoleen noin yleisesti tulee, niin tottahan se on, etteivät kaikki vanhanliiton mestareiden levyt kohtaa mieltymyksiämme hyvästä saundista. Ehkä näin myös kuuluu olla. Esimerkkinä käynee Charley Pattonin levyt, joissa rohinat ja rätinät seuraavat uskollisesti uusia painoksia vuodesta toiseen kuin autenttisuuden merkkinä.

Musiikillisesti Pattonin levyt ovat kiinnostavia. Yleensä blues yhdistetään puuvillapeltoihin sekä Länsi-Afrikasta tuotuihin orjiin. Pattonin musiikista löytyy elementtejä myös alkuperäiskansojen, intiaanien, musiikista. Patton soittaa kitaraa ikään kuin soittaisi rumpuja. Orjuuden aikaan rummut olivat kielletty soitin, koska niillä saattoi viestittää, joten rummutus täytyi sulauttaa kitaransoittoon. Lisäksi Pattonin laulunuotti jäljittelee intiaanien perinteistä laulua ja nämä molemmat elementit yhdistyvät bluesiin. Tämä kokonaisuus on saavutettu minimalistisilla elementeillä, mies ja kitara ja kaksi vähemmän tunnettua osaa kätkeytyvät taitavasti kouraisevaan ilmaisuun, jota olemme tottuneet kuuntelemaan pelkkänä bluesina.
 
^Samaa mieltä. Itse arvostan hyväsoundiselta bluesilta tunnetta. Tulee mieleen tarina miehestä, joka kärähti vieraissakäynnistä: "Ei ollut tunnetta mukana", mies oli puolustellut tekoaan vaimolleen. Minusta monella uudemman bluesin esittäjillä puuttuu juurikin tuota tunnetta ja uskottavuutta. Jostain vanhasta dokumentista on jäänyt mieleen tarina oldtimer bluesmiehistä, jotka moittivat etteivät nuoremmat pystyneet laulamaan juke jointeissa riittävän lujalla volyymilla. Heillä ääni oli vahvistunut, kun oli pitkän työpäivän kyntänyt peltoa ja huutanut kahdelle muulille ajo-ohjeita:

EDIT: Taisi olla juurikin tuo Martin Scorsesen dokumentti.
 
Viimeksi muokattu:
^ Kuten myös. DVD:tä ei tule enää katsottua mutta niistä puheen ollen, tämä kolmiosainen American Folk Blues Festival vakuutti. Huippusetti.

AMericanFolkBluesFestival.jpg


Edit: Itse asiassa sarjaan kuului vielä yksi osa, The British Tours 1963-1966
 
Viimeksi muokattu:
Hyviä vanhoja ja uusia tuttuja on listattu, mutta tässä vielä minultakin muutama tärppi:

ZZ Top's First Album (tästä on muutama biisi tuolla "One Foot in the Blues" keräelmälevyllä). Toppareilla myös Tres Hombres, ei niin suoraviivaista, ja sitten vähemmän tunnettu "Fandango", jonka B-puoli on mun mielestä aika helmi.
Taj Mahal - On laaja tuotanto pitkältä ajalta, mulla on pari kokoelmaa ja "Señor Blues" albumi. Sopivasti rosoa, mutta hyvät soundit.
Keb' Mo on jo mainittu, hienot on soundit mutta Levinsonin linjoilla siinä että kohtuullisen siloiteltua. Hyviä demolevyjä kyllä, mutta onko tuo nyt bluesia vai bluesinomaista tuotetta...
Ike&Tina Turner, alkupäässä melkoisen juureviakin bluesjuttuja, vaikka Tina on enempi soul-laulaja. Mutta esim "Outta Season".
Matt "Guitar" Murphy, Blues Brothersista tuttu kaveri, on tehnyt ainakin yhden soololevyn, "Way Down South".
Albert King, "Blues Power", live-äänitys, toimii.
Bonnie Raitt, bluesia mm. slide-kitaralla, erityisesti 70-luvun alun tuotanto.

Onhan näitä. Ja muistetaan että makuasioistahan ei voi kuin kiistellä ;)

Edit. R.L. Burnside mainittiin myös aiemmin, mielenkiintoinen päivitys bluesiin, skrätsäystä ja muuta. R.L:hän on ihan aito pitkän linjan blues-äijä jolla on asennetta ja uskottavuutta vaikka muille jakaa.
 
Viimeksi muokattu:
Täytyy tänne nostaa myös Canned Heat, boogien ja bluesin ranttatanttaa paahtanut jenkkibändi ja saundiensa puolesta varsinkin -68 julkaistu Boogie with Canned Heat levyn monoprässi, joka ääneltään aivan omassa maailmassaan vertasipa mihin tahansa.

Canned Heat oli bändi, joka eli rock and roll elämää kaikilla mausteilla ja kohtalokkain seurauksin. Alkuperäiskitaristi Alan Wilson kuoli 1970-luvun alulla heroiinin yliannostukseen ja kuinkapa muutenkaan kuin 27 vuotiaana. Laulaja Bob Hite menehtyi 1981 keikan jälkeen. Hyvässä humalassa ollut Hite päätti terästää oloaan heroiinilla, bändin jäsenet ennättivät varoittaa yhdistelmän vaaroista, mutta liian myöhään, sillä ½ tunnin kuluttua Hite oli kuollut.

Canned Heat keikkailee edelleen. Jyväskylän Lutakossa onnistuin saamaan juuri em. levyllä remmiin astuneen rumpali Fito de la Parran nimmarit Roadhouse Bluesin soidessa taustalla. Ennätin myös tiedustella tapasiko rumpali Jim Morrisonin, näin kuulemma pääsi käymään. Kieltämättä absurdi tilanne: Lutakossa soittaa Woodstockissa esiintynyt bändi, jonka rumpali on juhlinut Jim Morrisonin kanssa. Niin ne ajat muuttuvat.
 

Liitteet

  • canned heat.jpeg
    canned heat.jpeg
    17,5 KB · Katsottu: 309
Juuri ilmestynyt Gary Mooren Love in London,on tietenkin vähän raskaamman Bluesin ystäville,muta on siinä muutama hitaampi myös ja Stil Got the Blues ja vanha Parasienne Walkways säväyttää aina!!!!Hyvä ääninen live!!!
Gary oli sekä mahtava kitaristi myös hyvä laulaja!!!
Harmi että Hän jäi livenä näkemättä!!!
 
Viimeksi muokattu:
No eikös se Bonamassa käy korvikkeeksi? IOtse en kyllä kuuntele kumpaakaan, mutten myös erota toiisistaan...
 
Jäi mainitsematta tuo ”Britannian Heikki Silvennoisen” eli Eric Claptonin MTV Unplugged. Nimensä mukaisesti akustista, muutama blueskappalekin seassa.
 
Mitenkäs Eric Bibb,laaja ja monipuolinen tuotanto mies ja kitara meiningistä erilaisiin bändivirityksiin,tuotanto aina kuosissa.Jericho Road on yksi omista suosikeista.

-Pertsa
 
Viimeksi muokattu:
Sinun on kirjauduttava sisään tai rekisteröityä kirjoittaaksesi tänne.
Back
Ylös