Hyvä soundista bluesia?

Lisätäänpä vielä muutama vanhanliiton suuruus:

Chester Burnett aka Howlin Wolf. Tästä lienee jokin uudempikin tarjolla, itselläni on -72 prässi, soi hienosti.

Son House: Father of the Delta Blues, The Complete 1965 Sessions. X:stä löytyy typistetty vinyyliversio, mutta koko setti on nimenomaa 2LP, The Complete Sessions.

Joka tapauksessa hyväsaundinen myös tämä.
 
Ehkä ollaan aika bluesin rajalla, mutta yksi oma suosikkini on Eric Johnson ja erityisesti hänen Upclose another look -levy. Tätä levyä on saanut äxsästä käsittämättöman halvalla sekä vinyylinä että cd:nä. Myös Ericin uusin Collage on todella hyvä, mutta sitä en ole levynä löytänyt, vaan kuunnellut Tidalista. Tidalista löytyy myös muut levyt...

Aitoa bluesia lienee ainakin Beth Hart, jonka uusin War in my mind on omasta mielestäni ehdottomasti yksi viime vuoden parhaista levyistä...
 
Keb’ Mo’ tietysti. Koko tuotanto taitaa olla ns. audiofiilitallenteita. Äijän levyt soi usein demoissa hifiliikkeissä ja messuilla. Mun makuun muniinpuhaltelua, mutta moni saattaa tykätä.
 
Kokeilin muutamaa uudempaa ja vanhempaa levyä. Mitä tarkoitatte hyvällä soundilla? Minusta hyvää soudia oli 60-90-luvuilta ja esim. mainittu Sweet Tea oli ihan hirveän kuuloinen?
 
Viimeksi muokattu:
^ Sopii siihen kyseiseen albumiin se soundi ja se tunnelma mikä siinä on. En nyt tarkoittanut audiofiili laatua vaan Blues soundia, noh olisi pitänyt fiksummin se muotoilla - pahoittelut.
 
Itse tykkään kovasti Stone Crazy (1979) lätystä. Kitarasoundi on mukavan tanakka ja äijä laittaa menemään apinan raivolla. Tottakai perusasiat pitää olla kunnossa, hyvä äänitys, miksaus, masterointi. Eiväthän tämän kaltaiset blues-levyt pääse yleensä lähellekkään mitään audiofiili tasoa mutta soundi on kuitenkin riittävän terve ja miellyttävä. Kun musiikki ja tunnelma puhuttelee niin siinä kohtaa soundipolitiikka muuttuu sopivan läpinäkyväksi.

 
Viimeksi muokattu:
Ehkei aivan oikeansävyistä sinistä tosibluesin ystäville, mutta minä pidän kovasti Robin Trowerista. Juuri nyt soi CD:ltä miehen viimeisin levy Coming Closer to the Day (PRD75832, 2019) ja hyvältä kuulostaa - soundeja myöten.
 
Itse tykkään kovasti Stone Crazy (1979) lätystä. Kitarasoundi on mukavan tanakka ja äijä laittaa menemään apinan raivolla. Tottakai perusasiat pitää olla kunnossa, hyvä äänitys, miksaus, masterointi. Eiväthän tämän kaltaiset blues-levyt pääse yleensä lähellekkään mitään audiofiili tasoa mutta soundi on kuitenkin riittävän terve ja miellyttävä. Kun musiikki ja tunnelma puhuttelee niin siinä kohtaa soundipolitiikka muuttuu sopivan läpinäkyväksi.


Joo Buddy Guy on todella kova, livenä nähnyt pari kertaa. Huvittava muisto on jostain 1990-luvun alusta jolloin olin New Yorkissa käymässä. Siellä oli Madison Square Gardenissa blues-iltamat. Neljä bändiä, esiintymisjärjestys: Fabulous Thunderbirds, Dr. John, Buddy Guy, B.B.King. Urpouttani missasin Thunderbirdsit kokonaan, olivat jo soittaneet kun saavuin paikalle. Dr. John oli mainio kuten arvata saattaa ja Buddy Guy oli dynamiittia. Minua nauratti kun vieressäni istuva minulle täysin tuntematon tyyppi tärisi koko Guyn keikan ajan ja hoki itsekseen "Buddy Guy, he's the man!". Ja kun Guy lopetti, kaveri häipyi paikalta eikä jäänyt lainkaan kuuntelemaan hänelle selvästikin merkityksetöntä B.B. Kingiä! Guyn livesoundi on todella paksu, livenä kuulemistani kitaristeista oikeastaan vain Toni Iommilla on paksumpi, ei edes Gary Mooren soundi ollut niin paksu. Ketjussa on tullut esiin monta hyvää lättyä mutta heitänpäs äkkiseltään pari lisää.

Katselin taannoin levykaupassa levyä artistilta jolta minulta ei hyllystä ennestään löytynyt yhtään lättyä. Levyn takakannessa luki näin:

"The bluesman had disappeared from sight until the making of this lp brought him back into the public eye. After a great deal of searching, Sam Charters found Hopkins in a rented one-room apartment in Houston. persuading him with a bottle of gin, Charters convinced Hopkins to record ten songs in that room, using only one microphone. The resulting LP would be one of the greatest albums in Hopkins catalog, a skeletal record that is absolutely naked in its loneliness and haunting in itse despair."

Nauhuri oli levykannen mukaan Ampex ja mikrofoni EV 636. No, ajattelin että jaahas, tässä on nyt kuppaiselta kuulostava blueslätty mutta ostanpa silti. Järkytys oli melkoinen kun laitoin vinyylin soimaan. Siinä oli artisti enemmän läsnä huoneessani kuin about millään muulla levyllä koskaan. Jos vertaa vaikkapa samantyyppiseen mies ja kitara -levyihin joita Rick Rubin teki vuosikymmeniä myöhemmin Johnny Cashin kanssa niin eihän tämä häviä niille ollenkaan. On soundeiltaan ainakin yhtä hyvä jollei parempikin. Ai että mikä lätty kyseessä? No tämä:

R-2880654-1579914839-8601.jpeg.jpg

Lightnin' Hopkins: Lightnin' Hopkins (1959)

Laitetaanpas toinen vinkki samalta aikakaudelta, ajalta jolloin tehtiin kunnon soundia. New Yorkissa äänitettiin yhdessä päivässä 4.2.1958 bändilevy jonka äänitti Tom Dowd ja tuotti Jerry Wexler. Kyseisten herrojen ansioluettelo on niin pitkä ettei mitään rajaa (Derek and the Dominoes, Aretha Franklin, Lynyrd Skynyrd, Cream, Otis Redding jne jne...) joten eipä ihme että tälläkin levyllä homma toimii, hämyisää loppuillan tunnelmaa, makeita taustalta kuuluvat bändin jäsenten oh yeah -huudot:

R-4274261-1360408386-3565.jpeg.jpg

Champion Jack Dupree: Blues from the Gutter (1958)

Sanomattakin selvää että tällainen musiikki pääsee kunnolla oikeuksiinsa vasta vinyyliltä soitettuna.
 
^ Lightnin' Hopkins on ehkä suurin suosikkini vanhemman polven blues-artisteista. Hänen levyistään on muodostunut itselleni myös jonkinlainen keräilykohde. Hyllystä löytyy lähes 60 julkaisua. Tosiaan, läsnäolo on vangittu näissä usein onnistuneesti. Hopkinsista huokuu sellainen intensiteetti ja lämpö että oksat pois. Nostetaan herran tuotannosta tämä. Huippukamaa joka suhteessa!

Po' Lightnin' (Arhoolie Records ‎– 1087) LP

R-3732625-1577895972-4803.jpeg.jpg



Samaa materiaalia löytyy myös CD-julkaisusta Lightnin'!

R-13976218-1565294501-8074.jpeg.jpg
 
Viimeksi muokattu:
Kokeilin muutamaa uudempaa ja vanhempaa levyä. Mitä tarkoitatte hyvällä soundilla? Minusta hyvää soudia oli 60-90-luvuilta ja esim. mainittu Sweet Tea oli ihan hirveän kuuloinen?

Hyvä soundi on kai myös samaa kuin hifissä, jokaisella omat kriteerinsä?
En oikein osaa hyvää soundia kuvailla muutoin kuin että se tukee itse musiikkia.
Itse pidän live-levyistä. Mainio esimerkki hyvästä ja hyväsoundisesta live levystä on Etta Jamesin Burnin' Down the house: Live at the House of Blues.
Kun setti on kunnossa ja sulkee silmänsä alussa ja avaa ne kun keikka loppuu, tuntee olleensa paikalla. Silloin kaikki on kohdillaan.

Eilen taasen kuuntelin vastakohdan; Tab Benoit:Night Train to Nashville, armoitetun Telarcin levyjä.
Live-levy EI ole sellainen joka on koottu livenä esitetyistä biiseistä jotka eivät jatku "keikkana".
Toisekseen äänenlaatu on "säröinen, likainen". Kuten mainitussa Buddy Guyn Sweet Tea-levyllä.
Toki saattaa tukea "tyylisuuntaa", itse en juuri arvosta.

John Lee Hookerin tuoreempi studiotuotanto on varsin hyväsoundista. Saattaa toki johtua siitäkin että allekirjoittanut on herran fani ollut jo kauan.
Esimerkkinä vaikkapa Don't look back, jota tosin ei taida löytyä kuin pilattuna remasterina. Onneksi NASilla on alkuperäinen.

Samoin Mr. Lucky on hieno.

Ja sitten taas vanhemmista tallenteista jo mainitut Hookerin More real blues ja Muddy Watersin Folk Singer edustavat myös sitä laatua joka itseä vakuuttaa ja saa uppoutumaan musiikkiin.

Edit:
Mutta niinhän se on kuten Etta James sen laittaa: Life, Love & The Blues, mulle yleensä riittää että blues soi. <3
 
Viimeksi muokattu:
Michael Landau Group :6/8 Blues. Live levyltä, koko levy ei ole bluesia.
 
Keb’ Mo’ tietysti. Koko tuotanto taitaa olla ns. audiofiilitallenteita. Äijän levyt soi usein demoissa hifiliikkeissä ja messuilla. Mun makuun muniinpuhaltelua, mutta moni saattaa tykätä.

Jep, kiitos tästä vinkistä. Kuulostaa hyvältä testimatskulta ja tidalista löytyy osa levyistä masterina...

Äksän alekorista löytyi myös aika metka sterling ball The mutual admiration society, jossa kepittää mm. Steve vai ja Steve morse ja albert Lee ynnä muita virtuooseja...
 
Viimeksi muokattu:
Sukelletaan vähän syvemmälle. Pre-War Blues on tietysti oma lukunsa. 1920-30-luvuilta löytyy mielenkiintoisia tallenteita myös ääniteknisessä mielessä.
Olen hämmästellyt Mississippi John Hurtin vuoden 1928 sessioiden äänenlaatua. Lähes sata vuotta vanha äänitys, soundi ja musiikki on yllättävän freesiä ja ajatonta. https://www.youtube.com/watch?v=KeKxHZwYVk8

Vanhoja sellakkalevyjä en ole päässyt kuulemaan joten kokemukseni pohjautuu nyky-formaatteihin. Uudelleen masteroinneissa riittää varmasti haastetta. Äänityksiä tehtiin vaihtelevan laatuisille materiaaleille, alkuperäisiä mastereita ei välttämättä säästetty tai ovat huonokuntoisia. Äänityksiä suoritettiin usein kenttäolosuhteissa, hotellihuoneissa yms. Pienet suhinat ja ratinat eivät itseäni haittaa, ne kuuluvat ikäänkuin asiaan.

Erityisesti Yazoo on panostanut remasterointeihin. https://www.discogs.com/label/270858-Yazoo-Records-Inc.
JSP:n cd-boxeissa on hinta ja laatu kohdillaan. Yksittäisten artistien lisäksi näistä löytyy paljon hyviä kokoelmia http://www.jsprecords.com/the-best-of-vintage-blues.html
Snapperilta löytyy myös hyvää settiä: https://www.discogs.com/label/124522-Complete-Blues

Omia suosikkejani ovat erityisesti: Gary Davis, Big Bill Broonzy, Mississippi John Hurt, Blind Boy Fuller, Blind Blake, Lonnie Johnson.
Mutta näitähän riittää, Robert Johnson, Charley Patton, Bukka White, Blind Willie Johnson, Skip James, Son House, Blind Lemon Jefferson, Blind Willie Mctell, Tommy Johnson, Furry Lewis, Sleepy John Estes jne..

Osa näistä vanhoista blues-artisteista löydettiin uudestaan 1960-luvulla, vietiin studioon ja esiintymislavoille joten samoja herroja pääsee nauttimaan myös paremmalla äänenlaadulla. Tulkinnat säilyivät monilla hämmästyttävän samanlaisina kuin mitä olivat olleet aikaisemmin.
 
Viimeksi muokattu:
Omia suosikkejani ovat erityisesti: Gary Davis, Big Bill Broonzy, Mississippi John Hurt, Blind Boy Fuller, Blind Blake, Lonnie Johnson.
Mutta näitähän riittää, Robert Johnson, Charley Patton, Bukka White, Blind Willie Johnson, Skip James, Son House, Blind Lemon Jefferson, Blind Willie Mctell, Tommy Johnson, Furry Lewis, Sleepy John Estes jne..

Tämä postaus ei liity mitenkään saundeihin, mutta kuten mainitsetkin, voisi toki kysyä mikä on oikea ja "hyvä" blues-saundi. Joka tapauksessa blues makusi huomioiden vilkaisepa mitä Jack White on levy-yhtiössään julkaissut:
https://thirdmanrecords.com/

Jotkut näistä levyistä ovat tilattavissa X:n kautta, kuten Blind Willie McTellin, Mississippi Sheiksin ja Charley Pattonin koko julkaistu tuotanto.

Jos kiinnostusta riittää voit halutessasi googlailla seuraavaa boxia maailmalta, mutta hinta on yleensä kova, käytettynä halvimmillaankin 250 euron luokaa: https://thirdmanstore.com/the-rise-and-fall-of-paramount-records-1917-1932-volume-1

Kuunteleminen ei ihan heti lopu ja joukossa on itselleni tuki tuntemattomia nimiä.

Jack Whitelle pitäisi myöntää näistä ansioista Nobelin palkinto.
 
Viimeksi muokattu:
Niinpä, hyvästä blues-soundista varmaan löytyy mielipiteitä melkein yhtä paljon kuin kuulijoitakin. Esimerkiksi monen hypettämä Robert Cray ei minulle edusta hyvää blues-soundia. Tällainen on ihan liian kliinistä ja sliipattua:

https://www.youtube.com/watch?v=Ra2Qndv_xeE

Älkää ymmärtäkö väärin, ei tuossa mitään vikaa ole, hyvin tehtyä ja hyvin soitettua, jota oli ihan kiva kuulla livenäkin joskus muinoin Puistobluesissa. Mutta bluesin syvin olemus on minusta jotain muuta kuin kuulostaa Dire Straitsilta. Kun on livenä nähnyt Bo Diddleyn, John Lee Hookerin, Buddy Guyn tai B.B.Kingin niin eihän tuommoinen Robert Cray kuulosta yhtään miltään eikä sillä ole mitään tekemistä hyvän blues-soundin kanssa.
 
Täytyy antaa itselleni hieman "kritiikkiä" eii lähdin naiivisti etsimään pelkästään hyvä soundista bluesia vain huomatakseni, että lähdin hifistelemään ja soundi on jälleen kerran jotain muuta. Huomasin sen ton Buddy Guyn Sweat Tean kohdalla, jossa levy lähtee hyvin läsnäolevalla lähes akustisella soundilla muuttuen seuraavassa biisissä lähes Rickenbacker basson pörinäksi. Toisessa ääripäässä taasen mainittu Lightnin' Hopkins nauhurilla ja mikillä 1959 nauhoitettu teos jossa läsnäolo on vahva, kitara ei edes koko ajan vireessä, mutta hitto kun toimii.

Mutta hieno ketju tästä silti tuli. Paljon hyvää bluussia. Huvittava hetki oli kun eilen tytön piano tunnin aikaan kuuntelin kuulokkeilla näitä levyjä Spottarista ja Buddy Guyn feat Billy Gibbonssin biisi lähti rullaamaan niin huomasin hetken kuluttua istuvani alakoulun aulassa suu auki ja tuijotin tiiliseinää. Upposin tosi syvälle...

Tänks kaikille.
 
Back
Ylös