Itse tykkään kovasti Stone Crazy (1979) lätystä. Kitarasoundi on mukavan tanakka ja äijä laittaa menemään apinan raivolla. Tottakai perusasiat pitää olla kunnossa, hyvä äänitys, miksaus, masterointi. Eiväthän tämän kaltaiset blues-levyt pääse yleensä lähellekkään mitään audiofiili tasoa mutta soundi on kuitenkin riittävän terve ja miellyttävä. Kun musiikki ja tunnelma puhuttelee niin siinä kohtaa soundipolitiikka muuttuu sopivan läpinäkyväksi.
Joo Buddy Guy on todella kova, livenä nähnyt pari kertaa. Huvittava muisto on jostain 1990-luvun alusta jolloin olin New Yorkissa käymässä. Siellä oli Madison Square Gardenissa blues-iltamat. Neljä bändiä, esiintymisjärjestys: Fabulous Thunderbirds, Dr. John, Buddy Guy, B.B.King. Urpouttani missasin Thunderbirdsit kokonaan, olivat jo soittaneet kun saavuin paikalle. Dr. John oli mainio kuten arvata saattaa ja Buddy Guy oli dynamiittia. Minua nauratti kun vieressäni istuva minulle täysin tuntematon tyyppi tärisi koko Guyn keikan ajan ja hoki itsekseen "Buddy Guy, he's the man!". Ja kun Guy lopetti, kaveri häipyi paikalta eikä jäänyt lainkaan kuuntelemaan hänelle selvästikin merkityksetöntä B.B. Kingiä! Guyn livesoundi on todella paksu, livenä kuulemistani kitaristeista oikeastaan vain Toni Iommilla on paksumpi, ei edes Gary Mooren soundi ollut niin paksu. Ketjussa on tullut esiin monta hyvää lättyä mutta heitänpäs äkkiseltään pari lisää.
Katselin taannoin levykaupassa levyä artistilta jolta minulta ei hyllystä ennestään löytynyt yhtään lättyä. Levyn takakannessa luki näin:
"The bluesman had disappeared from sight until the making of this lp brought him back into the public eye. After a great deal of searching, Sam Charters found Hopkins in a rented one-room apartment in Houston. persuading him with a bottle of gin, Charters convinced Hopkins to record ten songs in that room, using only one microphone. The resulting LP would be one of the greatest albums in Hopkins catalog, a skeletal record that is absolutely naked in its loneliness and haunting in itse despair."
Nauhuri oli levykannen mukaan Ampex ja mikrofoni EV 636. No, ajattelin että jaahas, tässä on nyt kuppaiselta kuulostava blueslätty mutta ostanpa silti. Järkytys oli melkoinen kun laitoin vinyylin soimaan. Siinä oli artisti enemmän läsnä huoneessani kuin about millään muulla levyllä koskaan. Jos vertaa vaikkapa samantyyppiseen mies ja kitara -levyihin joita Rick Rubin teki vuosikymmeniä myöhemmin Johnny Cashin kanssa niin eihän tämä häviä niille ollenkaan. On soundeiltaan ainakin yhtä hyvä jollei parempikin. Ai että mikä lätty kyseessä? No tämä:
Lightnin' Hopkins: Lightnin' Hopkins (1959)
Laitetaanpas toinen vinkki samalta aikakaudelta, ajalta jolloin tehtiin kunnon soundia. New Yorkissa äänitettiin yhdessä päivässä 4.2.1958 bändilevy jonka äänitti Tom Dowd ja tuotti Jerry Wexler. Kyseisten herrojen ansioluettelo on niin pitkä ettei mitään rajaa (Derek and the Dominoes, Aretha Franklin, Lynyrd Skynyrd, Cream, Otis Redding jne jne...) joten eipä ihme että tälläkin levyllä homma toimii, hämyisää loppuillan tunnelmaa, makeita taustalta kuuluvat bändin jäsenten oh yeah -huudot:
Champion Jack Dupree: Blues from the Gutter (1958)
Sanomattakin selvää että tällainen musiikki pääsee kunnolla oikeuksiinsa vasta vinyyliltä soitettuna.