Mulla on. Yksi. Nimittäin viime viikolla ostin tämän:
Tämä oli mulla joskus 1980-luvulla valmiiksiäänitettynä kasettina. Kuuntelin silloin tätä paljon ja pidin ihan älyttömästi. Kasetit heitin mäkeen jo ajat sitten enkä koskaan tullut ostaneeksi tätä levynä kuin vasta nyt. Mutta kun tätä nyt kuuntelen näillä soundeilla niin pidän pidän tästä vielä enemmän. Tämä on niin kova että taitaa olla rollareiden viidenneksi paras levy heti legendaarisen nelikon Exile/Sticky/ Beggars/Let it Bleed -jälkeen. Sikäli asia on outo että levyhän on enimmäkseen vanhoista jämäbiiseistä tai biisiaihioista koottu. Kiertue oli tulossa mutta uuteen levyyn ei ollut materiaalia joten tuottaja Chris Kimsey kuunteli kolme kuukautta bändin vanhoja demoja ja muita jamiäänityksiä. Sieltä sitten löytyi demovaiheessa olleita viimeistelemättömiä biisejä ja riffipätkiä joita sitten ruvettiin työstämään, muutama uusikin kappale tehtiin. Mutta esimerkiksi Waiting on a Friend on äänitetty raakileena ensimmäisen kerran jo 1972:
Toi on mun mielestä rollareiden kahden parhaan slovarin nipussa Angien kanssa, vähintään yhtä hyvä kuin se. Mutta miten saksofonistilegenda Sonny Rollins päätyi soittamaan tuohon biisiin (ja kahteen muuhun kappaleeseen levyllä)? Siitä olen lukenut ainakin kolme eri tarinaa: 1) Jagger näki Rollinsin livekeikalla jollain jazz-klubilla vähän ennen levyntekoa ja pyysi sitten Rollinsia mukaan 2) Jagger ehdotti Rollinsia bändille mutta Watts tyrmäsi ajatuksen "Rollins meidän levylle, älä unta näe, ei onnistu" 3) Jagger kysyi jazz-diggari Charlie Wattsilta sopivaa fonistia tuohon biisiin ja Watts ehdotti Rollinsia. En tiedä mikä noista tarinoista (tai joku muu) on totta mutta niin tai näin, Rollins soittaa ja aivan huikeasti soittaakin. Käsittääkseni häntä pyydettiin vain tuohon yhteen biisin soittamaan mutta Rollins itse halusi soittaa myös jollain menobiisillä. Niinpä hänen soittoa kuullaan myös Neighbours-kappaleessa ja myös Slave-biisissä.
Ai niin, ne soundit! Tämä puolinopeusmasterointi kuulostaa aivan fantastiselta! Kaikki on erinomaisesti balanssissa ja äänitys on huippuluokkaa. Ei tämä tietenkään niin rupiselta kuulosta kuin Nellcoten huvilan kellarissa äänitetty Exile on main Street mutta jotain kummaa särmää ja ryhtiä tässä vain on, myös b-puolen balladeissa. Puleerattu tarkoitti 1980-luvun alussa vähän eri asiaa kuin nykyinen anonyymi pro tools -roska. Dynamiikkaa ja resoluutiota löytyy eikä Keith Richardsin kitaran ominaissoundia todellakaan ole kesytetty ja lanattu persoonattomaksi kuten moni nykytuottaja tekisi. Rummut soivat terävästi ja basso selvittää mun todellisille hifilevyille tekemän vessatestin heittämällä. Eli jos bassolinjoja on helppo seurata vessanpöntölläkin istuen (stereot ovat olkkarissa) niin silloin yksi tärkeä hifillevyn kriteeri täyttyy. Ja tämä ON hifilevy, kelpaa ihan mille tahansa messuille minkä tahansa ökysetin esittelyyn kaiken maailman tingeltangelin tilalle enemmän kuin hyvin.
Kaiken kaikkiaan viiden tähden huippulevy sekä soundillisesti että musiikillisesti.Tops voisi olla jonkun 1970-luvun mustan soulbändin kipale ja Slavella kuullaan aivan loistavaa bassottelua. Mutta kumpi siinä soittaa bassoa, WYman vai Richards? En tiedä sillä pienenä miinuksena mainittakoon että ainakaan tässä uudessa painoksessa ei ole biisikohtaisia soittajatietoja. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon että Waiting on a Friendistä tehdyllä videolla ovat sen saman talon edessä joka on kuvattuna Led Zeppelinin Physical Graffitin kanteen. Ja Peter Toshkin vilahtaa kuvissa:
:format(jpeg):mode_rgb():quality(90)/discogs-images/R-2052083-1270972961.jpeg.jpg)
:format(jpeg):mode_rgb():quality(40)/discogs-images/R-1018198-1186180141.jpeg.jpg)
:format(jpeg):mode_rgb():quality(40)/discogs-images/R-2252726-1272466662.jpeg.jpg)
:format(jpeg):mode_rgb():quality(40)/discogs-images/R-2209618-1269974586.jpeg.jpg)
:format(jpeg):mode_rgb():quality(40)/discogs-images/R-4293267-1360938406-6309.jpeg.jpg)