Istuskelin illalla sohvalla ja kuuntelin pitkästä aikaa Tapio Rautavaaran vanhoja äänityksiä 50-luvulta. Saundit ovat "kamalat", äänessä säröä ja soitannossa pieniä häröjä. Mutta kaikesta huolimatta niin tavattoman aitoja ja koskettavia esityksiä, ettei voinut kun herkistellä hiljaa istuen - ja vieläpä täysin ilman doping-aineita.
Perään laitoin soimaan Loirin uudet levyt. Jotenkin jäin miettimään, että näissä voisi olla potentiaalia samankaltaiseen tunnelmaan, mutta ne vain ovat aivan liian siistejä ollakseen sitä. Enää levyillä ei ole pienintäkään häröä soitannossa, ei mitään livemäisyyttä, saundit ovat täysin puhtaat. Laulu on erikseen äänitetty ja laitettu kohdalleen, eikä muusikot ja solisti enää keskustele keskenään. Ei ole niitä pieniä tahattomia "1/8 nuotin venytyksiä", joista muusikot lähtevät yhdessä kertosäkeeseen, mutteivat koskaan aivan tarkalleen samalla iskulla.
Edellisestä huolimatta en ole mikään suuri live -levyjen ystävä, mutta jotenkin harmittelen sitä, että studiossa saatetaan niistää musiikista hengittävyyttä sillä, että kaikki laitetaan niin viimeisen päälle kohdalleen. Vaikkapa Buena Vistan levythän tehtiin hyvin luomumeiningillä, soitettiin yhtäaikaisesti kelanauhurille ja irroiteltiin. Soitto on taidokasta, muttei nyhräämiseen asti viilattua. Samaa mielestäni voisi sanoa esimerkiksi myös Led Zeppelinistä.
Toinen mietityttävä asia on kappaleiden ymppääminen niin mielettömän tukkoon kaikesta. Tietysti joskus se kuuluu asiaan, mutta omalla tavallaan esimerkiksi Vaya Con Diosin ensimmäinen (nimikko)levy on erittäin hieno riittävässä minimalistisuudessaan. Erittäin hyvä äänistys ja hienostu hengittävä musiikki upean läsnäolon ja tiheän tunnelman siivittämänä. (Ok, kaikua on kyllä välillä annosteltu aika isolla kauhalla... ) Myöhemmän levyt eivät mielestäni yllä samaan sen takia, että ne ovat liian tukossa kaikkea. Ellei muuta, niin hirvittävää hammondin ujellusta taustalla.
Onko muilla kokemuksia tällaisista poikkeuksellisen aidoista ja tunnelmaltaan intensiivisistä levytyksistä?
-Samppa
Perään laitoin soimaan Loirin uudet levyt. Jotenkin jäin miettimään, että näissä voisi olla potentiaalia samankaltaiseen tunnelmaan, mutta ne vain ovat aivan liian siistejä ollakseen sitä. Enää levyillä ei ole pienintäkään häröä soitannossa, ei mitään livemäisyyttä, saundit ovat täysin puhtaat. Laulu on erikseen äänitetty ja laitettu kohdalleen, eikä muusikot ja solisti enää keskustele keskenään. Ei ole niitä pieniä tahattomia "1/8 nuotin venytyksiä", joista muusikot lähtevät yhdessä kertosäkeeseen, mutteivat koskaan aivan tarkalleen samalla iskulla.
Edellisestä huolimatta en ole mikään suuri live -levyjen ystävä, mutta jotenkin harmittelen sitä, että studiossa saatetaan niistää musiikista hengittävyyttä sillä, että kaikki laitetaan niin viimeisen päälle kohdalleen. Vaikkapa Buena Vistan levythän tehtiin hyvin luomumeiningillä, soitettiin yhtäaikaisesti kelanauhurille ja irroiteltiin. Soitto on taidokasta, muttei nyhräämiseen asti viilattua. Samaa mielestäni voisi sanoa esimerkiksi myös Led Zeppelinistä.
Toinen mietityttävä asia on kappaleiden ymppääminen niin mielettömän tukkoon kaikesta. Tietysti joskus se kuuluu asiaan, mutta omalla tavallaan esimerkiksi Vaya Con Diosin ensimmäinen (nimikko)levy on erittäin hieno riittävässä minimalistisuudessaan. Erittäin hyvä äänistys ja hienostu hengittävä musiikki upean läsnäolon ja tiheän tunnelman siivittämänä. (Ok, kaikua on kyllä välillä annosteltu aika isolla kauhalla... ) Myöhemmän levyt eivät mielestäni yllä samaan sen takia, että ne ovat liian tukossa kaikkea. Ellei muuta, niin hirvittävää hammondin ujellusta taustalla.
Onko muilla kokemuksia tällaisista poikkeuksellisen aidoista ja tunnelmaltaan intensiivisistä levytyksistä?
-Samppa