Minulla on pari syytä pysytellä vinyyleissä. Kummatkaan eivät ole puhtaasti äänentoistollisia, mutta esteettisiä valintoja kuitenkin.
1) Hienompi kansitaide. Kotelot kunnon pahvia. On helppo lueskella tekstejä ilman suurennuslasia. Monissa 70-luvun ja 60-luvun lopun levyissä upeita aukeavia kansia, mitkä ovat jo sinällään taideteoksia.
CD:t ja niiden kansitaide on LP:hin verrattuna yhtä viehättävää kuin esim. kaupan einesruoat vastaan kunnon kotikokkaus, jotkut LP-kannet ovat suorastaan gourmetia. No, on niitä hienoja CD:täkin, mutta mielestäni harvassa.
2) Omituinen musiikkimaku. Tykkään kovasti levyistä, mitkä ovat kanonisointien ja klassisointien ulkopuolella, koska en pidäsiitä, että joku on pureksinut musiikkini jo etukäteen. Siis pidän suorastaan huonosta musiikista - voisi joku sanoa. Olen musiikkimakuni suhteen toisaalta rajoittunut (tarkoittaa lähinnä sitä, että en ole kaikkiruokainen), mutta toisaalta haluan etsiä koko ajan musiikkia josta en ole koskaan kuullutkaan. Erikoisia ja eksoottisia julkaisuja. (Tällä hetkellä se on muuten itäblokin maiden jazzjulkaisut, sain muuten juuri käsiini aimo läjän jugoslavialaisia julkaisuja) Musiikkimielenkiintoni suhtautuu lähes 100 %:sti myös ennen vuotta 1985 tehtyihin levyihin. Vinyyli on näissä hieman erikoisemmissa tapauksissa yleensä ainoa tapa löytää tätä musiikkia. Kyseessä ei ole snobbailu, vaan itselleni luonnollinen suuntautuminen, koska haluan joka päivä kuulla vanhaa musiikkia jota en ole aikaisemmin kuullut. Vinyyli tuntuu vievän mielen juuri oikeaan aikaan ja paikkaan. Antavan suurta iloa ja tyydytystä. CD:llä tuntuu mielenkiinto harhailevan. Tuokaan ei ole varmaan äänentoistollista, en osaa sanoa, enkä ole juuri kiinnostunut analysoimaankaan.
3) LP:t nyt ovat yksinkertaisesti vaan mielenkiintoisempia myös keräilyn kohteina. CD:stä pystyn luopumaan koska vaan, mutta LP:den kanssa on aina joutunut itkua vääntämään jos on joutunut rahatilanteen tai tilanpuutteen takia joskus niitä karsimaan kokoelmasta.
CD:tä en vihaa, enkä muutenkaan digitaalista maailmaa. Tykkään harrastella vinyylien digitoimista ja napsujen editoimisesta ja kaikkea sellaista kokeilua. Se on oikein mielenkiintoista tuo digimaailmakin, mutta musiikkia tykkään kuunnella vinyyleiltä. Se vaan yksinkertaisesti kiihottaa ja pitää mielenkiintoa yllä aivan SELKEÄSTI paremmin kuin CD:llä - ainakin rytmi- tai kansanmusiikissa (jazz, soul, etninen ym.), mitä enimmäkseen kuuntelen. Kuuntelemani musiikin CD-remasteroinnit ovat olleet 90 %:sti huonompia soundillisesti kuin orggis-vinyylit. Tosin klassisen musiikin näkökohdan ymmärrän. Jos kuuntelisin enemmän klassista, niin todennäköisesti olisin siirtynyt CD:hin kokonaan. Kyllä ne napsut hiljaisissa kohdissa ovat ärsyttäviä. Mutta rytmimusiikissa niitä tuskin ehtii havannoimaan kun rytmi vie
Vaikka nyt tulisi mitä tahansa parempia medioita, en tule todennäköisesti siirtymään niihin.
Tässä anti-hifistisen ajattelun omaavan hifiharrastajan mielipide.
Tuo oli hyvä. Kuten myös Pirkan veto molekyyleihin. Tarpeeksi suurentavalla mikroskoopilla tarkasteltuna ei tasaista pintaa ole olemassakaan ja ajatus vastaa sopivasti ykkösistä ja nollista koostuvaa informaatiota. Ja kyllä luonnossa on verraten samankaltaista on-off yksikköihin perustuvaa laajalti, molekyyleissä, atomeissa, soluissa, dna:ssa, myös aivotoiminnassa.
