mkutvonen sanoi:Tuohon iänikuiseen CD vs. vinyyli keskusteluun puututtakoon sen verran, että molemmilla on epälineaarisuutensa. CD:n ongelma on ihmiskorvan vastainen toiminta, eli särö suurenee pienempään signaaliin mentäessä. Koko muu laitteisto (yleensä) taas toimii päinvastoin. Kokonaisspektristä siis tullee todella mielenkiintoinen. CD on vinyyliä epätarkempi myös taajuusalueensa puolesta. Vinyyli puskee yli 50 kilohertsin, kun CD ei pääse yli 22kHz:n, ja tämäkin vain sinisignaalilla. Lisäksi digitaalisten suotimien impulssivaste on jotain ihan naurettavaa! Missä muka luonnossa esiintyy esivärähtelyjä? Että muka kitaran kieli vibraisi jo hetkeä ennen, kuin isken siihen plekulla? Tai että torvi törisee ennen kuin siihen puhalletaan? Katsotaanko vielä "brick wall"-tyyppisten analogiasuotimien vaihevastetta? Näitähän tarvitaan kaikissa ei-ylinäytteistävissä D/A-muuntimissa.
Mitähän signaalia vinyyliltä löytyy ultraäänien taajuuksilta? Väittäisin, että ei juuri mitään musiikkiin liittyvää. Lisäksi korkeat taajuudet kuluvat vinyylistä pois ensimmäisinä. Mikäli signaali on muuta kuin sinisignaalia, on siinä mukana jotakin muuta taajuutta. CD:llä 22 kHz:n taajudella ei voi olla muuta kuin sinisignaalia, mutta kaikki sinisignaalin muotoa muuttavat taajuudet ovat jo tällöin kuuloalueen ulkopuolella. Brick wall -filtteri ei olekaan kovin ihanteellinen, mutta eri suodintyyppien erottaminen niissä CD-soittimissa, joissa valinta on mahdollinen, on vähintäänkin haastavaa. Brick wall -filtteri ei siis selitä eroa äänenlaadussa. Oma CD-soittimeni ei tuota esivärähtelyitä, mutta en ole huomannut sen olevat merkittävästi erilainen sellaisiin soittimiin verrattuna, jotka tuottavat.
Digitaaliesimerkkisi on sinällään oikein, mutta erona tosielämään on se, että CD pystyy parempaan tarkkuuteen kuin vinyyli. Digitaalisignaaliin lisätään ditheröintikohinaa, mikä vähentää kvantisointivirheitä, vaikka nostaakin signaalikohinasuhdetta hieman. CD:llä siis pystytään kuulemaan ääntä myös kohinatason alapuolella. Paras analogia, mitä dither-kohinalle tiedän on seuraava: Kvantisointisärö vastaa ikään kuin käden asettamista kirjan sivun päälle siten, että sormet ovat harallaan. Sormet peittävät osan sanoista, jolloin lukeminen ei onnistu. Dither vastaa sitä, että kättä liikutetaan nopeasti sivun edessä, jolloin teksti on luettavissa, vaikka käsi näkemistä häiritseekin.Ja on tuossa hyllyssä pitkälle yli 100 kertaa soitettuja lättyjä (okei, en oo laskenu...) joista ei kyllä edelleenkään ole juuri informaatiota kadonnut. Tähän mennessä en muista kuulleeni CD-soitinta, joka kuulostaisi yhtä elävältä ja todelliselta, kuin 1500€:n yhdistelmä vinyylinsoitinta ja peruskelpoa rasiaa (Michell Tecnodec / Rega RB250 / Grado Silver).
Digitaalinen informaatio ei muuten koskaan ole tarkempaa, kuin analoginen. Digitaalinen informaatio on aina approksimaatio, eli likiarvo. Esimerkkinä olleessa tapauksessa avaruuslennot se on kuitenkin paikallaan, koska se ei ole niin herkkää millekään hystereesille, kuin analoginen. Toistotarkkuus on suurempi, 10011011 on aina 155 (ellei kello pahasti sekoa), kun taas 15.5mV analoginen signaali on herkkä häiriöille. Mutta tarkkuudeltaan tuo analoginen signaali on suurempi, sillä välillä 15.5mV ja 16.0mV on ääretön määrä eri signaalitasoja. Välillä 10011011 (155) ja 10011100 (156) ei ole yhtään mitään.
Jos vinyyliääntä digitoi CD-levylle, niin se säilyttää edelleen "vinyylisoundinsa". CD ei ole täydellinen, mutta myös vinyyli on siitä kaukana. CD-äänen suurimmat ongelmat ovat muualla kuin sen teknisessä suorituskyvyssä.
Siinä vähän lisää off topicia, mutta itsepä aloitit.