Mikko Tiihonen
Käyttäjä
Haltuuni joutui 70-luvun lopulla Mikkelissä valmistetut kaiuttimet. Toisen kaiuttimen diskantti osoittautui palaneeksi. Ehjä kaiutin kuitenkin kuulosti lupaavalta, joten avasin risan ja katsoin mitä kaappi on syönyt. Hieman hämmästelin sitä että kaikki jakosuotimen kondensaattorit olivat halvan näköisiä elektrolyyttejä, diskantin sarjakonkkaa myöden. Mietin myös mikä mahtaa olla 30-vuotiaiden, ties missä olosuhteissa makoilleiden konkkien kunto, joten otin kyljissä lukeneet arvot ylös. Korvaava diskantti ja kohtuuhintaiset muovikonkat löytyivät Tukholmasta. Samaan konkurssiin ostin halvahkon LCR-mittarin mahdollisia reverse engineering -tarpeita silmälläpitäen.
Pointti tulee tässä: kun tutkailin antiikkikaapista poistamiani elektrolyyttejä uutta mittaria kokeillakseni, olivat mittausarvot järjestään 30-100% kylkeen painettuja arvoja suurempia. Mitä hittiä? Useammasta lähteestä olen ollut ymmärtävinäni että elektrolyytin kuivuessa konkkien kapasitanssi laskee. Ovatko konkkien toleranssit olleet 70-luvulla noin suuria? Tuhoaako printtiarvojen perusteella tekemäni "huolto" kaiuttimen suunnittelijan pyrkimykset?
Pointti tulee tässä: kun tutkailin antiikkikaapista poistamiani elektrolyyttejä uutta mittaria kokeillakseni, olivat mittausarvot järjestään 30-100% kylkeen painettuja arvoja suurempia. Mitä hittiä? Useammasta lähteestä olen ollut ymmärtävinäni että elektrolyytin kuivuessa konkkien kapasitanssi laskee. Ovatko konkkien toleranssit olleet 70-luvulla noin suuria? Tuhoaako printtiarvojen perusteella tekemäni "huolto" kaiuttimen suunnittelijan pyrkimykset?