Täällä setissä edelleen jo vuosia palvelleet Van den Hul Magnum Hybrid -kaiutinkaapelit (ja custom made -hyppylangat samasta piuhasta) sekä Van den Hul The Tide XLR-välijohdot. En löydä äänestä mitään moitittavaa, joten jatketaan noilla. Magnum Hybridejä vertasin ostohetkellä CS122:een ja ensin mainitut veivät voiton paitsi tukevan rakenteensa ja uskottavan poikkipinta-alansa, myös muuhun settiin sopivan ulkoasunsa vuoksi (ja sain ne kokonaistarjouksena edullisesti kuten valtaosan muustakin setistäni). Ratkaisevin ero oli kuitenkin bassotoistossa, kuulinko sitten vai halusinko kuulla, että Hybridi toimi alaäänillä nopeammin ja tanakammin, ne joka tapauksessa jäivät minulle.
Viime joulua ennen testissä käväisi käytetty VdH The Second XLR -hiilikuitujohdinpari, josta jäi hyvä maku suuhun. Tai siis korviin. Tulos oli nautittava, kaapeli rauhoitti ajoittaista ässien "sivallusta" etenkin naisvokalistien levyillä. Ero Tideihin ei ollut kuitenkaan niin iso, että nuo olisi pakko heti saada, vaikka tarjouksia olen vastaavista uusista pyydellytkin. Ehkä suuremmilla kaiuttimilla ja ei-niin-kerrostalomaisilla kuunteluvoimakkuuksilla erot kuuluisivat selvemmin.
Sonyn DVD-soittimeen menee vahvistimesta uudenkarhea metrinen VdH The Name -pari. Konserttitaltiointien ääni on tukkoisempi ja latteampi kuin Classén ja The Tiden kautta katseltuna, mutta elokuville se välttää, koska katson noin kaksi leffaa vuodessa.
En silti mitenkään erityisesti nosta Van den Hulia muiden kaapelien yläpuolelle tai arvota niitä suhteessa muihin valmistajiin. Minulla on jonkinlainen perusajatus siitä, että samanmerkkiset väli- ja kaiutinjohdot saattavat luoda ääneen jotakin synergiaa. Yhtä hyvin se olisi voinut olla esim. Nordost (joka vie tyylipisteet aina kun sitä jossain näkee), AudioQuest (hyviä piuhoja, olen omistanut useita), Tara Labs tai Transparent, mut hyvä näin.