Suurin osa transistorivahvaimista kai toimii AB-luokassa siten, että A-luokan "voimaa" riittää jonnekin ehkä juuri ja juuri watin tasolle. Siitä eteenpäin mennään B-luokan voimilla. Tästä kun mennään hirveästi pidemmälle, alkavat transistorit tuottaa lämpöä "aikuisten oikeasti", ja jäähdyttäminen käy kalliiksi. Putkilla kädet ovat vapaammat, koska yleisimmillä pääteputkilla saadaan ainakin sen 10 wattia A-luokkaa per putkipari - osittain kiitos muuntajakytkennän hieman paremman hyötysuhteen - niiden helpomman jäähdytyksen vuoksi. Putket kun kestävät lämpöä transistoria enemmän, ja myös itsessään hukkaavat sitä lämpöä paremmin. Transistorivahvistimissa taas AB-luokkaa käytetään juuri sen verran, että päästään jokseenkin eroon B-luokkaa vaivaavasta ylimenosäröstä (kivan näköinen ilmiö oskilloskoopissa), mielellään vähän ylikin, että ollaa varmalla maalla.
Single-ended -laitteet ovat "by definition" A-luokkaisia. Niissä kun on vain yksi vahvistinlaite, joka hoitaa molempien puolijaksojen vahvistuksen. Pehmeys ei kuitenkaan mielestäni mitenkään kuulu A-luokkaan. Se on huonon suunnittelun tulosta.
Digitaalivahvistimet, siis D- ja T-luokkaiset vertautuvat lähinnä hakkurivirtalähteisiin. Näissä käyttöjännitettä "hakataan" sopivan mittaisiksi pätkiksi, jotka sitten nostavat tai laskevat lähtöjännitettä. Hyötysuhde näillä on erinomainen, mutta ongelmiakin riittää. Ensinnäkin hakkurin taajuuden täytyy olla hyvin korkea. Lisäksi lähtöimpedanssi kasvaa taajuuden funktiona. Tämän takia D-luokkaiset olivat aluksi käytössä lähinnä bassovahvistimina. Kitaravahvistimena D-luokkainen kuulostaa muuten aivan hirveältä!
