Unohtumaton konsertti

Hyvä arvio konsertista Pirkka ja kiitokset autokyydistä kotiin. Juuri näin minäkin koin tuon konsertin. Erinomaisen voimakkaana ja alkuvoimaisena, jonkinlaista puhdistumista tuottavana. Björkenheim on kuulunut suosikkeihini pitkään ja hienoa huomata, että hän jatkuvasti etenee musiikillisesti aika vaikealla ja epäkaupallisella alueella. Hyvä Raoul!!!


t. Tapsa
 
Toisinkuulija sanoi:
Kotiin on päästy!

Lähes täydellisestä Moody Blues konsertista.
Yritin tähystellä Pirkan partaa, mutten huomannut.
Pari ikätoveria kyllä näin...

Mulla oli loistopaikka kolmannella rivillä keskikäytävän vieressä viiden metrin päässä Justinista. Olihan siellä melko iäkästä väkeä rockikonserttiin...

Kaikkia uudenpia värssyjä en tuntenut eikä ne aivan siten säväyttäneet kuin vanhat tutut mutta ne sitten säväyttikin upeasti! Nights in white satin, question, just a singer in a rockenroll band, isn't life strange, ride my sewsaw... kyyneleet silmissä kuuntelin haltioituneena. Pakko sanoa että elämys oli megaluokkaa suurempi kuin tuon Raoulin keikalla.

Kuten Jethro Tullilla oli Moody Bluesillakin riveissään kaunis tyttö, kaksikin. Toinen oli taitava huilisti/kitaristi ja lauloi taustalaulujakin ja korvasi Ray Thomas'in mallikkaasti. Toinen lauloi taustoja ja soitti John Lodge'n bassokuvioita koskettimilla kun Lodge itse siirtyi kitaraan. Ja sanottava Lodgen bassonsoitosta että se kulki aivan yhtä upeasti kuin nuorenakin ja miten vaivattomasti hän ne vaikeat kuviot poimi! Ja sen vielä panin merkille että näissä uudemmissa bassokuviot oli selvästi yksinkertaisempia. Itseasiassa kun nyt kuuntelee niitä seitsemää ekaa levyä niin melko iso merkitys on juuri Lodgen bassokuvioilla!

Rumpaleita oli kaksi: Graeme Edge naputteli tavallista settiä ja toinen nuorempi pleksien suojissa valtaisaa patteria ja usein seisten ja ympäripyörien vinhasti paukutti symbaleja. Graeme vanhus tuli eteen johtamaan Higher kappaletta, jonka musitutti sävelletyn 3,5 vuosikymmentä sitten ja tanssi oikein rivakasti.

Justin Hayward lauloi juuri niin loistavasti kuin aina levyilläkin ja Nights in white satin oli yksi suurimpia kokemuksia konsertti historiassani. Nimenomaan Justinin laulun takia mutta kyllä yhtye muutenkin soitti mestarillisesti. Ainoa jota hieman kaipasin oli Michael Pinder mellotroneineen. Nyt mellot oli korvattu syntetisaattoreilla ja vaikka ääni oli ok ei se kuitenkaan ole sama juttu.

Huikea konsertti!
 
Hieno konsertti Moody Bluesilta, soundi melko kohdallaan eikä soitto ollut liian kovaa, kuten useimmissa
missä olen ollut. Ne vanhat piisit etenkin säväytti, konsertti kuuluu ehdottomasti
minun TOP 3 joukkoon, se ykkönen on Deep Purple 1993 Ritchies Last samassa paikassa
vaikkakin silloin oli desipelejä vähän liikaa.
 
Aivan, kuten Pirkalla, minullakin oli silmät märkinä monen kappaleen aikana... Sain tämän tästä pyyhkäistä silmäkulmaa kuivaksi. Ja soittajilla itselläänkin oli monista eleistä päätelleen hiukan jäähyväiskiertueen tunnelmia. Saattoi johtua siitäkin, että Helsinki oli viimeinen konsertti ennen taukoa helmikuun Las Vegas/Kalifornia -kuukautta. Mutta on myös hyvin mahdollista, että viimeisiä reissujaan bändi kiertää. Erityisesti Graeme Edge antoi jo varsin eläkeläispapan kuvan itsestään.

Moody Blues teki aikanaan nerokkaan ratkaisun lyriikassaan. En tosin tiedä, kenen idea tuo oli, mutta hyvin monet sanoitukset voi vapaasti tulkita pääpiirteissään kahdella tavoin. Ne voivat joko kertoa Jumalasta ja universumista tai sitten ne voivat olla rakkauslauluja. Bändi taiteili vuosia ja vuosia ja siis vuosikymmeniä, tuolla veitsen terällä usein onnistuen tekemään kappaleita eri ihmisten eri tavoin tulkittavaksi.

Minulle bändi on ollut merkittävä hengellinen vaikuttaja. Omalle Jumala-suhteelleni Moody Bluesin lyriikalla on ollut suuri merkitys. Se on tukenut kosmisen ajatteluni kehittymistä hyvin suuresti.

Väliajalla juttelimme tutun arkkitehtipariskunnan kanssa, ja tälle isännälle biisit olivat auenneet toisin. Harva bändi, jos mikään toinen, ja tuskinpa onkaan, on kyennyt vastaavaan kameleonttilyriikkaan, josta monelle aukeaa omat henkiset siemenensä.

Tästä syystä, musiikin lisäksi, olen arvostanut Moody Bluesin hyvin korkealle.
Toki on myönnettävä, että ns. myöhemmän ajan albumit ovat olleet hieman kepeämpiä ja soft-musiikkia kuten tuo tuttavapariskunta asian ilmaisi. Toisaalta, Moodeillekin pitää suoda ajan mukana eläminen.

Konsertin jälkeen oli kieltämättä hiukan "nähdä tämä ja kuolla" -fiilis. Tajusin konkreettisesti, että oli korkea aika kokea The Moody Blues elävänä. Seuraavassa elämässä sitä mahdollisuutta ei enää tule.

Mailailin yöllä konsertin jälkeen kuulun RIAA gurun, Graham Sleen kanssa ja hänkin lämpeni kovasti Moody Bluesista. Totesi, että meillähän taitaa olla aika samanlainen musiikkimaku. Kertoi aikanaan tehneensä pitkään ja hartaasti töitä, ennenkuin sai Moody Bluesin vinyylit soimaan kunnolla...

Ossi
 
Kuorojen joulukonsertti Kauhavan kirkossa. Kun oma tytärkin siellä lauloi niin unohtumattomuus kertautui :D
 
Ensimmäinen "unohtumaton" konsertti oli nuorena pojan kloppina Aulavalla joskus 70-luvun loppupuolella. Juhannusilta, aurinko paistoi ja John Miles (kuka muistaa? Music...) esiintyi ulkolavalla. Hieno kokemus.
Pink Floyd Lahdessa -89 oli valtava elämys, kerrassaan huikea.
Wigwam n. v. -93 tms Vaasan Ky:llä, erinomaisessa vedossa pojat olivat.
Yes 2001 Hartwall Areenalla sinfoniaorkesterin kanssa, hieno, vahvahduttava (aloitus oli Close to the Edge!) tyylikäs konsertti. (hyvä oli myös jäähallin konsertti!)

Nämä nyt ensimmäisinä tulivat mieleen. Niin ja ehkä se Keidas-yhteen keikka Alavuden nuorisoseuralla joskus 70-luvun loppupuolella (olin roudarina!) kun joku Juice oli lämppärinä...ja litkimme kotiviiniä takahuoneessa Juicen (vermuttia!) ja Safkan ja Takalan kanssa...
 
Nyt täytyy hehkuttaa konserttia joka oli jo kauan sitten.

Eli Koskiluoman Mitro houkutteli minut kuuntelemaan Lpr:n kaupunginorkesterin konserttia, jossa eräs aasialainen kaveri vingutti viulua. Biisihän oli Tchaikovskyn Concerto in D for Violin and Orchestra, Op. 35

Eka kommentti on että "voi jumalauta". Siellä naiset itkivät, minullakin oli tippa linssissä, ei tuo voi olla mahdollista. Biisi kuulosti hienolta, solisti kuulosti paremmalta kuin kukaan muu. Viulu kuuulosti VIULULTA. Ei ole ollut juuri muuta referenssiä tuon konsertin jälkeen. Se oli täydellinen- Tällä hetkellä oman laitteiston referenssinä toimii sama biisi, mutta Itzhak Perlmanin ja London Symphony Orchestran soittamana. Minusta se on täydellinen, musiikiltaan ja soundeiltaan. Suoraan sanottuna, millään muulla ei ole väliä.

Unohtumaton konserttielmäys: menee yli Stradin (Iiriläistä olen kuullut hyvin soitettuna), pienen orkan soittamana, asettaa uuden referenssin laitteistolle.

MusicalAudion Mitrolle pitää nostaa hattua todella korkealle. Mies ei ole aktiivisesti yrittänyt myydä minulle mitään. Kaikki on tapahtunut kuuntelun kautta. Ja silti oma mielipiteeni toistolaitteisiin on muuttunut todella paljon. Kyseisen miehen takia on toki rahaa menny, mutta en ole koskaan nauttinut musiikista samalla tavalla. Viimeisen kahden vuoden aikana käytetyt eurot ovat tuoneet enemän vastinetta harrastukseeni kuin ne eurot, mitä olen käyttäny viimeisen 15 vuoden aikana.

Yksi konsertti voi muuttaa hifistin elämän... olkaa avoimia, olkaa valppaita :)

Edit:
Mitron takia olen nykyään putkihörhö. Ilman painostusta, ilman musikaalisuutta. Omat korvat päättivät: Audio Analoguet vaihtuivat PrimaLunaan. En ole katunut :)
 
Vajaa pari vuotta sitten matka jenkkeihin. Chicagosta pohjoiseen on kaupunki nimeltä Green Bay, jossa järjestettiin Rockin' Fest II tapahtuma. 6 päivää 50's artisteja, mm Jerry Lee Lewis. 4 lavaa joita sit n. 12 tuntia sai kiertää koko ajan. Olikohan tuolla lähemmäs 120 bändiä/artistia. Reilu puolet ehdin näkemään silti. Tänä vuonna olis taas, mutta joutuu jättämään väliin :-\
 
Oli mahtava konsertti! Kolme miestä: agenttihihattomaan pukeutunut sporttinen kalju Trey Gunn, boheemin runoilijan oloinen liehuletti Pat Mastelotto ja shaamaanin kaltainen irokeesitukkainen Kimmo Pohjonen.

Ja mitä musiikkia! Kaunista ja maanista.

Kauneimmillaan kuin Sigur Ros ja hurjimmillaan kuin King Crimson. Musiikissa soi lapin mielen maisemat: rimpinevat, kairat ja jängät sekä puuttomat laakeat tunturien huiput. Pohjosen työskentelyssä oli julmaa alkuvoimaa ja suurta herkkyyttä. Gunn loihti kepistään huikeita ääniä ja kuvioita ja Mastelotto löi nöyrästi mutta armottomasti tahtia. Pohjonen lauloi joikun kaltaisia koraaleja haitarinsa vimmaisten maalausten yli. Ja tungokseen saakka täysi tavastia huusi porukan takaisin parikin kertaa.
 
Juu, oli hieno keikka. Myöhästyttiin vaan vähän alusta kun aloittivat niin aikaisin.
 
Harmittaa kun en päässyt. Huomasin keikan liian myöhään.
 
Ristoa lainatakseni: No huhhuh ihan mielettömät fiilikset. Mistä, no..

Käytiin eilen katsomassa bändiä, jossa yksi armeijakaveri soittaa läskibassoa eli Vulture Club, jolta voi tuolla kuunnella pari biisiä jos kiinnostaa http://profile.myspace.com/index.cfm?fuseaction=user.viewprofile&friendid=82458772. Psychobilly-rock meininki oli pitkästä aikaa ihan jees livenä. Oikein mukavaa meininkiä, toivottavasti saavat kaverit pian levytyssopimuksen niin saa hankkia levyn.

Loppujen lopuksi illan shown kuitenkin varasti 3 nuorta tyttöstä (2kpl 16-v ja yksi 18-v!), jotka esiintyi samoissa karkeloissa eli bändi nimeltä Stalingrad Cowgirls. Oli kyllä semmoinen 40min veto ettei meinannut yleisö ensin uskoakaan. Tytöiltä sujui punkrokki semmoisella otteella, että jäi monta kokeneempaa bändiä jalkoihin ja oksat pois. Käykää ihmeessä tsekkaamassa jos kohdalle sattuu. Tuossa linkkiä

http://www.geocities.com/stalingrad_cowgirls/
http://profile.myspace.com/index.cfm?fuseaction=user.viewprofile&friendid=85149494
 
Mika K

Itsekin olen Stalingradin Lehmitytöt livenä nähnyt ja voin kompata. Siitä live ättityydistä olisi monella karvapalli poppoollo mallin otto paikallaan. BTW live karismaa oli eilisen Idolsin voittajallakin.
 
Kamarimusiikkia Kauhavalla on jo vuosia ollut tapahtuma jossa on bongannut hyvää musaa.
Tänä vuonna minua säväytti sävykkäine ja mehevine selloineen Roi Ruottinen . Esitykset oli Sibeliuksen Maliconia Op.20 ja Brahmsin sonaatti sellolle ja pianolle F-duuri Op.99. Tosi hienoa musaa ja hienosti soitettu.

[ylläpito on poistanut liitteen]
 
Eilen eli siis perjantaina 30.3. oli RSO:n konsertti Temppeliaukion kirkossa. Ensimmäisenä numerona kultiin Mendelssohnin Hebridit alkusoitto. Teos kuvittaa upeasti karun merimaiseman autereisuutta ja myrskyisyyttä, jylhyyttä ja satumaisuutta. Illan tähtivieraana oli Steven Isserlis, joka soitti Schumannin sellokonserton, teoksen, jota Isserlis kuvailee romanttisklassiseksi tajunnanvirraksi... Steven soitti tunteella mutta voimattomasti. Sama on minusta vaivannut hänen levytyksiäänkin: verettömyys. Pään liikkeissä on enemmän voimaa... Illan huippennukseksi nousi lopulta Beethovenin 7 sinfonia, jonka Louis Langrée johti suorastaan demonisesti ja kenties koko illan mestari oli RSO:n lyömäsoittaja, jota taikoi uskomatonta dynamiikkaa padoistansa. Koko orkesteri soitti hurmoksessa... Sinfonian jälkeen oli luvassa vielä yllärinä Beethovenin jousikvartetto op 132 mutta itse olin liian tohkeissani voidakseni jäädä sitä kuuntelemaan. Konsertti tuli suorana Ylen ykköseltä kait.
 
Kyllä live aina toistetut pesee mennen tullen. Parasta on akustinen live. Vaikuttaa voimakkaasti tunteisiin. Sekä lisää musiikin nälkää. Mm. Riihimäen rautatieläisten torvisoittokunnan konsertti Jokioisilla muutama vuosi sitten. Ja ulkona. Parasta akustiikkaa. Eräillä synttäreillä Kustavissa esiintyi mm. nuori naisviulisti. Kyllä viulu soi kauniisti ja pehmeästi. Kuinka paljon saisi kuvetta repiä laitteisiin, että soisi sillä tavoin kotona. Ei raha riittäne. Tuota musiikin nälkää ei tyydytä enää mikään radiokanava. Kun samaa listajöötikrärinää tulee kaikilta. Sen vuoksi, että raha painaa ja liikkuu. Ja sitten ollaan tietämättömiä hyvästä musiikista ja kuvitellaan uuden olevan parasta. Kaiken ikäisille pitäisi musiikkia olla, että nuoretkin oppisivat vaatimaan laatua. Eivät edes tiedä Dinah Washingtonista, tai "Saarasta". Mutta nuo "vanhat" avaisivat korvat vaatimaan....mihin uutta ( musiikkibisnestä)tarvittaisiin.
 
HUHHUH!!! :D

Olipa rankkaa menoa Bellyssä. Kuha lämmitteli ja Rättö & Lehtisalo sitten räjäytti pankin. Kovin keikka tänä vuonna ehdottomasti.
 
Back
Ylös