Äh, ei saa puhua pahaa Bone Machinesta; koko oma Waits-innostukseni kun lähti juuri siitä levystä ja tarkemmin ottaen Dirt in the Groundista. Se soi jonkun radiodokumentin taustalla jota kuunneltiin näytteenä kurssilla. Kaikkia levyjä en vielä omista mutta hissuksiin karttuu. Orphans viimeksi.
Äkkipäätään en menisi nostamaan yhtään Waitsin levyä 'huonoimmaksi' ainakaan pelkästään tuolla kriteerillä määritellen. Mitä se huonoin tässä yhteydessä (tai ylipäätään) tarkoittaa? Herran tuotantoa on muutenkin äärimmäisen vaikea arvottaa alku- ja loppupään lievähköjen erojen takia, mutta senhän te jo tiesittekin. Vertailukohdaksi kävisi kotimaisista ehdottomasti Tuomari Nurmio: rohkeita kokeiluja ja suvereenia surffausta eri musiikkityyleissä välittämättä siitä, mitä markkinat tai listat mahdollisesti tahtoisivat.
Jokainen Waitsin äänityksistä on tarjonnut minulle runsaasti elämyksiä ja hetkiä, jotka vaihtelevat levystä ja kappaleesta toiseen. Toiset ovat herkistäviä (San Diego Serenade) ja toiset taas nostavat meiningin läpi katosta (Russian Dance).
Aikanaan eräällä toisella foorumilla menin listailemaan omasta mielestäni parhaat Waits-levyt, joten tässä Sellan listauksen jatkoksi minun kolme valintaani:
Rain Dogs
Syyttäkää vaan tylsäksi valinnaksi, mutta on kumminkin ehdottoman loistelias kokonaisuus, joka rytisee säälimättä alusta loppuun. Hämmentävää musiikkilajivaihtelua joka ei silti sorru linjattomuuteen, mahtavia sanoituksia (Cemetery Polka päällimmäisenä) ja Waitsin levyille tyypillinen toiveikas lopetusbiisi Anywhere I lay my head, joka jää tässä sarjassa toiseksi vain Mule Variationsin Come on up to the house:lle.
Bone Machine
Ensimmäinen hankkimani Waits-albumi, koska siinä on 'Dirt in the ground', jonka voisi soittaa vaikka hautajaisissani, jos haluaisin että hautajaiset ovat surulliset. Loistavien kontrastien albumi, jossa haudansynkkyyden, tuhon ja kuoleman (Earth died screaming, Murder in the red barn) seassa on kuitenkin jotakin toivoa (Whistle down the wind).
Dime Store Novels vol.1
Pienellä denveriläisklubilla radiota varten äänitetty livekeikka. Muutamia kymmeniä ihmisiä, Tom, piano ja kitara. Äärettömän minimalistisia vetoja mutta hillittömän kaunista. Minusta monista kappaleista jopa albumiversioita paremmat sovitukset (Semi Suite, Ice Cream Man, Please call me baby) Ja maestro itse on vasta 24. Nighthawks at the Diner on samassa sarjassa yhtä lailla mainio, mutta nostan tämän kumminkin edelle.
Lyhennän listan nyt kolmeen ettei mene teksti maratonmittaiseksi, mutta mainittakoon että pidemmässä oli mukana myös Black Rider…
Kunpa Waits vielä joskus levyttäisi coverina Jacques Breliä. Tai Vladimir Vysotskia.
