Vs: TK Cables johtosalkku kuunneltu
Harva on yhtä aikaa sekä nerokas että mukava, mutta Audio-Porin kaapelisalkku on. Hain salkun Kampin matkahuollosta tiistaina, mutta pääsin aloittamaan TK Cablesin tarjontaan tutustumisen vasta keskiviikkoiltana. Muutenkin kuunteluaikaa jäi valitettavan niukasti, mutta tässä kommentit siitäkin vähästä.
Koska ykkösvahvistimeni toinen pääteputki oli mikrofonisoitunut pilalle aloitin urakan kuulokkeilla. Kytkin Grayling-välikaapelit Musical Fidelityn X-Raystä X-Can v2:een, joiden päässä (samoin kuin omassa päässäni) olivat Senheiserin HD 600:set. Tällä kattauksella tutkailin mahdanko kuulla eroa oman perusvirtakaapelini, Graylingin 200 eron peruskaapelin, tai vielä parikymppiä kalliimman Grayling V:n välillä.
En kuullut.
Yritin kyllä. Eri materiaalilla ja voimakkuuksilla. Rennosti ja pinnistäen. Oikein kun pistin mainosmiehen mielikuvitukseni liikkeelle saatoin kuvitella jotain eroja, mutta en uskonut niihin oikein itsekään. Hyvä näin.
Uskon kyllä, että joku muu joillain muilla laitteilla kuulee virtakaapelissa eroja jos hän niin sanoo, mutta minua rauhoittaa tieto, että voin huoleti keskittyä itse muihin asioihin. Tästä Porin salkulle kiitos.
Perjantai-iltana minun piti aloittaa kaiuttimien kautta töräyttely, mutta jouduinkin, tai siis pääsin tietysti, kuuntelemaan Isän tyttöä Kansallisoopperaan, joten hifistely siirtyi lauantaille. Ei se mitään. Kortekankaan ooppera oli oikeastaan aika hyvä. Luulen, että pidin siitä.
Lauantain alkuasetelma oli Grayling-virta- ja –välikaapelit, Musical Fidelityn 25 a-luokan wattia kanavaa kohti puskeva A2 ja Zu Druidit. Kaiutinkaapeleina olivat aluksi nykyiset 9,50 €/metri hintaiset QED Silver Anniversary –kaapelini ja sitten yli kymmenkertaisesti kalliimmat 300 euron Graylingit. Testimusiikkina toimivat Norma Watersonin The Very Thought of You sekä Harnocourtin johtama Dvorakin Yhdeksäs sinfonia. Testitilanne oli hieman levoton ja hälinäinen, mutta jopa minä huomasin sen, minkä 15-vuotias tyttäreni puki sanoiksi: ”Paljon pehmeämpi ja mukavampi tämä kuin tuo edellinen.” Eli pinnat Graylingille. Pehmeys ei ollut mössöilyä vaan Watersonin laulun vivahteet ja sävyt tulivat hyvin esiin, samoin kuin akustisen bändin touhuilut taustalla. Myös Harnocourtin Dvorakista esiin kaivamat nyanssit ja orkesterin tekemiset tulivat omaan makuuni riittävän tarkasti selviksi.
Seuraavaksi vaihdoin Musical Fidelityn A2:n tilalle Unison Researchin S2K:n, joka on 2x12-wattinen single ended triodivahvistin, uunituoreilla Svetlanan KT88-pääteputkilla ja syntymävuodeltani peräisin olevilla ECC82-etuasteputkilla. (Pakkohan ne oli ostaa, kun sattuivat tulemaan vastaan juuri viime vuonna täyttäessäni 50 vuotta.)
Nyt homma etenee niin, että kuuntelen lauantai-illan ja sunnuntain totutellen korviani täyteen Grayling-kaapelointiin. Sitten vaihdan piuhat takaisin omiini, ensin välikaapelit ja sitten kaiutinkaapelit. Saa nähdä, miltä erot sitten tuntuvat.
Nyt cd:ssä pyörii Rabih Abou-Khalilin Songs For Sad Women, meneillään on näemmä jo seitsemäs raita, enkä ole tajunnut vaihtaa levyä. Kuulostaa siis hyvältä.
Sitten nousee vedet silmiin. Agit Propin Natalia ei ole koskaan kuulostanut näin hienolta. En tiedä, onko kyseessä kaapelit vai sisällön synergia venäläisten putkien kanssa, mutta upeaa on. Sinikka Sokan ja Monna Kamun äänten nuori herkkyys saa karvat pystyyn, laululiikkeen klassinen haitsukomppi kilahtaa sointuisasti, torvissa on sävyä ja messinkiä ja jousien pizzicatoissa herkkyyttä.
Pysytään naisäänissä. Laurin Anderssonin Life On A Stringiltä löytyvä Slip Away kertoo kipeästi kätkytkuolemasta. Sellorintamassa on pahaenteistä voimaa, sähkövilun kieppuvassa valituksessa kipeyttä ja Laurien äänessä lämpöä ja läheisyyttä. Hyvin toimii intiimi tuotanto. Koitetaan jotain isompaa.
Blood, Sweat & Tearsin 3:lta Fire And Rain sekä Lonesome Suzie pelittävät myös hyvin. Bändin vähän raaka ja kova sointi kuulostavat juuri siltä kuin minusta pitääkin, mutta yksityiskohtia kuuluu aiempaa enemmän ja helpommin.
Ja taas jäi levy päälle. Yhdeksäs ylimääräinen raita menossa kun kaksi piti vaan kuunnella.
Buena Vista Social Club. Elävää, erottelevaa, aidon ja oikean kuuloisia soundeja.
Kolme raitaa menee huomaamatta. Ei tekisi mieli vaihtaa pois.
Laulu So What musikaalista Cabaret. Lotte Lenya on olohuoneessamme. Viisi biisiä meni putkeen.
J.J .Cale, Sanghaid levyltä Travel-log. Paljon kirkkaampi ja erottelevampi kuin yleensä. Ehkä jo vähän liikakin? Tai sitten olen nostanut volyymiä liikaa.
Johnny Cash: Hurt, Give My Love To Rose ja Bridge Over Troubled Water American Recordings IV:lta. Sama juttu kuin Calella, erottelua ja kirkkautta on entistä enemmän, mutta nyt tajuan, että kireyden puolelle menevä väri johtuu varmaan uusista putkista. Saapa nähdä lempeytyykö soundi sisäänajon myötä.
Nick Cave: Into My Arms, Lime Tree Arbous ja People Ain’t No Good levyltä The Boatmans Call. Vähän putkiperäistä(?) raakuutta ja kummaa kuminaa. Tämä ei nyt toimi ihan niin hyvin kuin ennen, mutta musiikki vie kyllä mennessään.
Tori Amos ja Leonard Cohenin Famous Blue Raincoat cohentribuutilta Tower Of Song. Tori Amoksen pianonsoiton herkkyys ja pedaalien käyttö erottuvat hienosti, laulun nyansseista puhumattakaan. Ja vielä samalta levyltä I’m Your Man Elton Johnin vetäisemänä. Hilpeä biisivalinta herralta ja svengaa hyvin.
Elvis Costello ja Burt Bacharach: In The Darkest Place levyltä Painted From Memory. Tällä biisillä bassoerottelu tuntuu parantuneen erityisesti. Ja perään meni Toledo taas ihan huomaamatta. Costellon ääni kuulostaa mukavan lempeältä, mikä ei ole kovin yleistä.
Creamin White Room remixattuna. John Dowlandin keskiaikaisia jumalaisia lauluja John Potterin tulkintoina ECM:n levyltä In Darkness Let Me Dwell. Bob Dylan: Most Of The Time, Muuta biisi Hooola Badoola Bandiä 70-luvun Ruotsista. Ilmiliekki Quartet: Old May Become New levyltä March Of TheAlfa Males. Kaikki nämä tuntuvat hyötyvän TK-Cablesin Grayling-setistä. (Ja uusista Svetlanan putkista?)
Erottelu ja ilmavuus ovat parantuneet. Erityisesti tämä ilmenee eri instrumenttien seurattavuutena. Putkiaivoisena en ole osannut samaan aikaan vertailla äänikuvallisia tai tilantunnullisia asioita, eivätkä ne omassa musiikin nautinnan tavassani ja taivaassani olekaan päällimmäisinä. (Voin aivan huoleti ottaa pitkiäkin sessioita sohvalla tai rouvan nojatuolissa selkeästi kaiutinlinjojen ulkopuolella. Olen jopa epähifistisesti nauttinut konsertteja ja oopperaesityksiä muualta kuin salin parhailta paikoilta ja silti musiikki on vienyt mennessään jos on ollut viedäkseen. )
Seuraavaksi heitin peliin hieman konserttimusiikkia isommilla kokoonpanoilla sekä runsastavaraisempaa sähkömättöä. Havainnot pysyivät samoina. Erottelukyky ja kirkkaus kautta linjan, sekä bassopään voima ja selkeys tuntuvat enemmän kuin aavistuksen verran paremmilta kuin normaalikaapeleillani. Mutta kuinka paljon mistäkin syystä, siitä pitää vielä ottaa selvää.
Samat biisit uudestaan kehiin, nyt lyhyinä puolesta minuutista minuuttiin ääninäytteinä. Väikaapelit vaihtuvat tiuhaan. Greyling, TaraLabs, Greyling, Taralabs, Greyling, Taralabs ... Omat välipiuhani ovat siis jotain edullisemman pään TaraLabsia, tingattuna kaupantekijäisiksi laitteita ostellessa. Prism 33ja SA-OF8N Copper näyttää lukevan lilan kaapelini kyljessä.
Varovasti arvellen välikaapeleilla voisi selittää neljänneksen tai kolmanneksen siitä erosta, minkä kalliimpi kaapelointi kokonaisuudessaan tuntuu tekevän. (+ Ne uudet putket, pahus soikoon.)
Seuraavaksi vietän parin kymmenen minuutin hiljaisen hetken. Annan putkien jäähtyä ja vaihdan takaisin omiin kaiutinkaapeleihini muun kaapeloinnin jäädessä Greylingiksi. Nyt nähdään pitääkö paikkansa oletukseni, että kaiutinpiuhat merkkaavat eniten.
Jep-jep. Toistoon tuli kautta linjan vähän verhoa. Asiat eivät ole ihan yhtä teräväreunaisesti esillä, soittimet sulautuvat ehkä hieman enemmän toisiinsa ja yksityiskohtia joutuu tarkkailemaan enemmän jos mielii niitä erottaa.
Toisaalta kokonaisuus on miellyttävämpi ja helpompi, vähän samoin kuin joviaali ihminen verrattuna äärimmäisen skarppiin oikeassa olijaan. Jälkimmäinen voi kertoa totuudesta enemmän ja useammin, mutta edellisen seurassa viihtyy paremmin.
Ja niin se oli tällä erää kun epäilin, kaiutinkaapelit aiheuttivat isomman osan muutoksista kuin välikaapelit, virtapiuhoista puhumattakaan.
Mutta suurin selittävä tekijä ensimmäisissä kuunteluissa kokemiini eroihin ovat kyllä vahvistimen uudet putket, jotka tässä vähän sotkivat pitkin matkaa.
Summa summarum: Oma viehätyksensä Greylingin kaapeleiden skarppiudessa on ja takaraivoon jää kyllä kytemään kiinnostus nykyisiäni hieman skarpimpiin kaiutin- ja ehkä jopa välijohdotuksiin. Tästä kiitokset Audio-Porille ja heidän mainiolle salkulleen. Se on hyvää markkinointia ja vielä enemmän: kaukonäköistä ja fiksua hifikulttuurin edistämistä.
☺ v-a
