Ja tässä siis se stoori.. siitä puuttuu vielä "tulevaisuus", mutta ei hätää. Eikähän sekin pian löydy.
SAT s/n 066 on aivan uskomaton
EDIT: Ja tää foorumi ei tue lässytystä yli 10000 merkin. Jaetaan siis kahtia?
PART ONE.
Niin…
Kirjoittelin tässä Marcille sitä 30 sivun esseetä – asia, joka on vähän hölmö, koska mitä minä voisin hänelle kertoa äänivarresta, jonka hän on suunnitellut ja valmistanut?
No, ehkä kyseessä olikin omien ajatusten selkeyttäminen, koska vaikutus on ollut varsin syvällinen. Edelleen, miksi pitäisi analysoida, jos fiilis on hyvä?
Niin tai näin, laitetaan tähän referaatti kirjeestäni Marcille, ehkä tämän foorumin lukijoille tässä on jotain uuttakin. Jätän väliin historiakatsauksen eli Sondekin, Talvikin, Ateenan ja SYDin, joten siirrytään suoraan erään äänivarren, sarjanumeroltaan 066, tuomaan nautintoon.
Jos pitäisi nimetä merkittäviä hifikokemuksia mulle, niin kai niitä riittäisi. Kuten LP12, Roksan ”Söund Örganisationilla”, IRS Beta, Well Tempered, Klyne, Isem, Spendor, Jan Allaerts, Concert Fidelity, ESP, Tom Evans, Audiogram…. onhan näitä. Mutta niitä todellisia järistyksiä – juttuja, jotka mullistavat kaiken – on vain kaksi. 1997 Durham, Englanti ja Simon Yorken S7 ja 2022 Helsinki, Swedish Analog Technologies äänivarsi s/n 066.
Molemmat liittyvät LP-levyn soittoon ja lunastavat niitä lupauksia, mitä eräs kaupallinen skottifirma julisti, ilman kovinkaan relevanttia toteutusta. Sori tästä, mutta ajatus oli tärkeä.
Aiemmin on jo kerrottu, että jo vuosia sitten aloitimme Marc Gomezin (SAT) kanssa kirjeenvaihdoin, joka lopulta johti siihen, että hain ensimmäisen sarjan äänivarren Pariisista. Nouto siksi, että varressa ei ollut kuljetuslaakeri kiinni, eikä silla ollut ulkoisia kuljetuslaatikoita tallella. Siksi siis käsimatkatavarana, joka sekin aiheutti sydämentykytyksiä lentokentällä.
Mutta keppi saatiin ehjänä kotiin ja sitten piti enää saada se soittimeen eli Simon S10:een kiinni. Tässäkin oli vähän seikkailuja ja pohdittavaa, mutta Eero tuli apuun ja teki mulle matalaprofiilisen kiinnityksen, korotuksen levylautaseen ja uuden keskitapin. Vähän kerettiläistä Simon Yorken kokonaisuuden suhteen, mutta älkää kertoko hänelle, pidetään juttu pienessä piirissä
Näin siis sain varren soimaan ja sehän onkin ollut melkoinen tarina. Siitä seuraavassa.
Ruuvailin setin kasaan ruokapöydällä, ensimmäiset soundit perusluureilla ja halvalla äänirasialla. Aski oli – ja on vieläkin – Audio-Technican AT-VM95ML ja ajatuksena oli vertailla helposti Marcin ja Simonin äänivarsia. Askin runko kiinni, äänivarsilaudan vaihto ja sama neula vaihtoon. Mutta, kun ensimmäinen levy luureista lähti pyörimään – Samantha Sang: Emotion – ja pyöri loppuun asti, tajusin että ei tässä paljoa tarvitse vertailla.
Jotain pientä kuitenkin eli kaiuttimiin laitoin verrokiksi suosikkini SYD S9fv:n ja vaikka se on edelleenkin loistava ja ”hauska” soitin, SAT/S10 on jotain muuta. Vertaiskokemukset kuitenkin kertovat, että noin viikon jälkeen SAT/S10 kokemus häipyy muistijäljistä ja S9fv soi taas entisen nautittavasti.
Eli siis, mitä tapahtui ja miten koin tuon äänivarren?
Siirrytään heikoille jäille, koska en ole varsinaisesti audiokriitikko, mutta koetetaan silti.
Kun peli lähti soimaan, ensiksi tuli mieleen…
PUHTAUS
Purity? Puhtaus? Clarity? Läpinäkyvyys?
No, mikä vaan. Mutta fakta oli, että ekasta nuotista eteenpäin ääni oli jotain aivan muuta, kuin mihin olin tottunut. Kaikki audioalan kliseet vilahti silmieni editse, mutta lopputulos säilyi – tämä on äärimmäisen neutraali laite ja informaation määrä on lähes ääretön. Tuttuihin levyihin tuli aivan uusi sointi, edelleen vanhat kliseet tuli esille – pysyit kuulemaan kaiken ja kovaa ja korkealta.
Ilman tätä kokemusta en olisi voinut kuvitella, mistä on yleensä kysymys, mutta nyt sen tiedän. Ja tietää tämän soittimen ympärillä myös viisi muuta ihmistä.
Resoluutio? Hi-Fi? Juupa juu, kaikenlaista myydään tarkkoina laitteina, mutta se mitä s/n 066 teki, lähestyy magiikkaa. Vaikka älppärin ura osoittautui lähes äärettömän riittoisaksi lähteeksi, koskaan ei SAT ole kuulostanut ”analyyttiseltä”, ”kylmältä” tai ”tekniseltä”. Olisiko nyt noin 100 älppärin joukosta löytynyt pari, jotka vähän naurattivat, kun tuotannon kömpelyys tuli esiin, 98% taas aiheutti lähes aina ”wau-efektin”. Eli siististi soi.
Marc on muuten kirjoittanut esseen nimellä ”Vibrations and resonances”, jossa käydään läpi eri teorioita liittyen varren suunnitteluun. Vaikka tekstistä on matka kokemuksiin, kaikki todentuu, kun SAT soi.
Mitäs sitten. DYNAMIIKKA? NOPEUS?
Ensimmäiset kaksi viikkoa meni kaukosäädin kädessä ja äänenvoimakkuutta alas säädellessä. Homma alkoi tuntua jo vähän oudolta. Tässä sitä hifisti kiroaa, ettei äänitettä ole kompressoitu tarpeeksi!
No, ei sentään. Nyt homma alkaa olla hallinnassa ja dynamiikan koko kirjo käytettävissä. Digimiehille ja naisille olisi kiva soitella muutamaa älppäriä – melkoiset jytinät tiedossa
Hyvä ison kuvan ”dynamiikka” on tietty hieno juttu, mutta yhtä hienoa on pienet vivahteet, jotka nyt tulevat esille. Otetaan vaikka Belafonten kuuluisa Garnegie konsertin taltiointi. Ehkä loppuun kulutettu, mutta edelleen yksi stereoäänitysten huipputeos.
Kuinka huikeaa on kuulla Belafonten äänen kaikki sävyt – äänen, joka on minun korville yksi kauneimmista. Lisätään tähän tila – kirjaimellisesti voit ”katsoa”, miten hän liikkuu – tunnelma ja yleisö ja tuloksena on huikea aikamatka vuoteen 1959. Valitettavasti pelkään, että meidän digitaalisesta perinnöstä ei löydy vastaavaa vuonna 2085…
Nollasta sataan valonnopeudella?
Sekin tapahtuu ja liittyy tuohon dynamiikkaan. Eipä jää tämä setti empimään, jos joku nero kolauttaa peltiä. Sieltä tulee, vaikka The Reddingsien Awakening. Levy, jonka Roksanin Touraj meille aikanaan Walesissa soitti ja jonka nyt ekaa kertaa kuulin ”paremmin”, kuin tuolloin Roksanin demossa – oli Dariukset yms. Erona siis tietty myös, että SAT ei ole ihan niin ”värittynyt”, kuin tuo tuolle biisille ”räätälöity” setti. Siellä ei varmaan koskaan kuunneltu Mozartia.
TBC