Annan esimerkkejä omasta hyllystä:
- Lukemattomat onnettomat reggaeprässit. Materiaali on mitä lie kierrätysvinyyliä ja äänitystekniikkakin on ollut kovin alkeellista, joskin toki innovatiivista. Kyllä rapsuu jo uutena ja yleinen tuhnuus leimaa soundia.
- Konemusiikin puolelta Aphex Twinin "Selected Ambient Works II". Vaikka on oikein Remastered-versio, niin ei sitä pääse karkuun, että levyn kappaleet sisältävät ainoat nauhat (mahdollisesti jopa c-kasettia tai parhaimmillaan avokelanauhurista kyse) joutuivat aikoinaan pahansisuisen kissan käsittelemiksi. Eli ties mistä silpusta nämäkin on kasattu.
- Vanhat blueshelmet. Näitä nyt ei alkuperäisenä ole nurkkiin päässyt, mutta esimerkkinä genren kurisioteetteja julkaisenvan Sub Rosa-lafkan kokoelma "Oh , run into me, but don´t hurt me", joka sisältää 20- ja 30-lukujen naisbluesvokalistien tuotantoa. Voi siis arvata minkä tasoisilta savikokkareilta tämäkin on raavittu kasaan ja totta tosiaan, joissain kappaleissa on esmes aivan järkyttävä resonanssi joka kajahtaa ilmoille laulumelodian osuessa sopivaan nuottiin.
- Vähän aikaa sitten hankkimani Fela Kutin alkupään tuotantoa esittelevä "Lagos Baby", jossa jopa kansivihossa varoitetaan huonosta äänestä. Ja kun varoitus on tyyliin "when you get used to all that distortion, you can find the music very satisfying...". Joo, huomaa, että on raavittu kasaan sieltä mistä on saatu. Oli se sitten hiekkalastin alle jäänyt 7-tuumainen tai hinausköytenä toiminut masternauha.
Näihinkin levyihin voi tuntea kovastikin vetoa, niiden sisältämää musiikkia ei löydä mistään muualta ja vaikka tietysti voi kysyä kannattaako tälläisiä edes julkaista. Itse kuitenkin pidän näitä musiikillisesti, historiallisesti ja kulttuurisesti kiinnostavina tapauksina, joten "totun kaikkeen siihen säröön" mielelläni.