Sointi-ihanne

rajani

Käyttäjä
Liittynyt
18.2.2007
Viestejä
12 789
Kaupunki
Lahti
Miten teillä on sointi-ihanne muuttunut vuosien varrella? Ihastuuko aina alussa piikittäviin pieniin jalustakaiuttimiin vai onko pian jo ihanteena seinänkokoisten kaiuttimien tuottama koko äänialueen rasittamaton sointi?

Valitsetko kirkkautta etupäähän vai kaiuttimiin?
 
Sillä tavalla on sointi-ihanne varmasti muuttunut että tottumisen jälkeen diskanttia ja viiltävää kliinisyyttä saa olla enemmän kuin harrastusta aloitellessa. Toisaalta oikeasti lämmin ja rasittamaton soundi on sellainen asia mitä kuuntelee mielellään ja johon ani harvoin törmää.

Oman kokemuksen mukaan äänen lämpö on helpoin saada irti kaiuttimista, elektroniikan kanssa homma on paljon vaikeampaa. Mutta saahan sitä jossain määrin irti elektroniikastakin, helpoimmin putkilla.

Molempaa filosofiaa löytyy. Toiset ovat sitä mieltä että kaiuttimien pitää olla armottomat ja tarkat, jotta voi oikeasti vertailla etupään eroja. Jos kaiuttimet ovat jo helposti kuunneltavat ja anteeksiantavat, mahdollisuudet elektroniikan suhteen ovat paljon pienemmät.
 
No sanotaan nyt näin, että semmoinen "vähemmänkin" bassoa sisältävä soundi kelpaa kyllä nykyisellään. :)

Lämmin sen soundin pitää kyllä vieläkin olla. Liian kirkkaasta en kyllä välitä, mutta analyyttinen pitää olla..

Äh.. Hankala tätä on sanoiksi pukea. Rokki, poppi ja hyvä soundi! :D
 
Matti, jos unohdetaan passo, niin kivaa kun se nuorempana olikin. Jos halutaan rokilla rasittamaton soundi, niin silloin aavistuksen tingitään terävyydestä ja lämpö tekee soinnista kuunneltavamman. Moni tykkää myös siitä ettei volyymit hyppää silmille heti.
 
Ihastuuko aina alussa piikittäviin pieniin jalustakaiuttimiin vai onko pian jo ihanteena seinänkokoisten kaiuttimien tuottama koko äänialueen rasittamaton sointi?

Valitsetko kirkkautta etupäähän vai kaiuttimiin
Kolme kertaa on tullut ihastuttua ja sitten vihastuttua pikku kaiuttimiin:
hifi12/2,chorus hq10,genelec biamp1019a.
Soundi ihanne lämmin ja tumma.
Rasittamattomaan soundiin ei kyllä tarvita seinän kokoisia kaiuttimia
 
rajani sanoi:
Miten teillä on sointi-ihanne muuttunut vuosien varrella? Ihastuuko aina alussa piikittäviin pieniin jalustakaiuttimiin vai onko pian jo ihanteena seinänkokoisten kaiuttimien tuottama koko äänialueen rasittamaton sointi?

Valitsetko kirkkautta etupäähän vai kaiuttimiin?

Oma sointi-ihanteeni on mennyt entistä enemmän tarkan ja analyyttisen suuntaan. Vaikka jokin omaan korvaani lämpimähkö kajari kuten Gradient 1.1 onkin loistava, niin nykyisellään preferoin enemmän rasittavuutta lähentelevää tarkkuutta. Ja kyllä sellaiset puhelinkopin kokoiset kajarit ovat monesti enemmän mieleen kuin pienemmät... Ehkä suurin muutos on kuitenkin ollut dynamiikkaan liittyvien vaatimusten kasvu. Erityisesti hyvien klassisten levytysten kanssa dynamiikan toistuminen vaatii kajareilta paljon ja usein pienet kajarit eivät moisesta selviä.

t. jjahifi
 
rajani sanoi:
Miten teillä on sointi-ihanne muuttunut vuosien varrella? Ihastuuko aina alussa piikittäviin pieniin jalustakaiuttimiin vai onko pian jo ihanteena seinänkokoisten kaiuttimien tuottama koko äänialueen rasittamaton sointi?

Valitsetko kirkkautta etupäähän vai kaiuttimiin?

Muistelisin että alkuvaiheessa oli tärkeää jämäkkä bassotoisto sekä tietty auktoriteetti. Yksi silloisista referensseistä oli Cello Stradivari Legend -jalustakaiutin. Piikittävästä diskantista siirryttiin pikkuhiljaa sävyjen puolelle. Parhaita sävyjä on löytynyt nauhaelementein toteutetuista kaiuttimista (esim. Crystal Illusion Dipole Speaker oli hieno kokemus). Jossain vaiheessa mielenkiinto siirtyi tarkkuuteen ja neutraliteettiin koko äänikaistalla. Hyvät esimerkit tässä mielessä säväyttävistä kaiuttimista olivat Dunlavy SC-IV ja Duntech Princess. Erilaisten kokeilujen jälkeen hairahduin paneelikaiuttimiin, joissa mielenkiintoa herätti omalaatuinen äänikuva. Paneeleiden ongelmakohdat söivät mielenkiinnon kuitenkin suhteellisen nopeasti. Tosin edelleenkin on hyvät paneelikaiuttimet toivelistalla siinä missä laajakaistatkin, siis kakkos- tai kolmoskaiuttimiksi.

Nykyiset preferenssit antavat tilaa musiikille. Kaiuttimen ja systeemin tulee olla läpinäkyvä, eli se ei saa lisätä tai ottaa pois mitään ominaisuutta musiikista. Rytmin ja melodian on toistuttava mallikkaasti, mutta samalla kaiuttimen on oltava neutraali. Lisäksi sen on istuttava kuunteluhuoneeseen saumattomasti. Äänikuvallisilla ominaisuuksilla ei ole hirveästi merkitystä, mutta muuten toimivassa järjestelmässä nekin ovat aina kunnossa - luonnollisella tavalla. En halua leimautua flättäriksi, vaikka arvostan ja pyrin osittain samoihin sointi-ihanteisiin. Olen kerännyt oman laitteistoni muista merkeistä, mutta niilläkin on taito soittaa musiikkia. Laajan musiikkimaun ansiosta arvostan myös ulottuvaa toistoa, jota valitettavasti rytmin ja koherenssin säilyttäen en ole löytänyt järkevässä kokoluokassa muuten kuin aktiiviversiona. Onneksi meillä on kuitenkin ennakkoluulottomia suunnittelijoita, jotka uskaltavat rikkoa ns. high-end -perinteitä. Nykyisellä sointi-ihanteellani pärjään loppuun asti. Mausteita harrastukseen haen varmasti jatkossa eksoottisemmista ratkaisuista, mutta ne ovat eri asioita ne.
 
rajani sanoi:
Matti, jos unohdetaan passo, niin kivaa kun se nuorempana olikin. Jos halutaan rokilla rasittamaton soundi, niin silloin aavistuksen tingitään terävyydestä ja lämpö tekee soinnista kuunneltavamman. Moni tykkää myös siitä ettei volyymit hyppää silmille heti.

Juurikin näin. :)

Tuo volyymi hommeli tosiaan siten, että kun sitä vääntää, niin huoneen pitää vain täyttyä entistä enemmän siitä musiikista, mutta mikään ei saa hyökätä korvien päälle. Sitten onkin jo ihan hyvät kaiuttimet.
 
Sorry nyt tulee talonkokoisia kliseitä.

Musiikki on tärkeintä.Käytän kohtalaisia laitteitani nauttiakseni uudesta musiikista.
En mitenkään voi pyöritellä samoja testilevyjä ,se sotii koko harrastamisen ideaa vastaan.
Laitteiden pitäisi mahdollistaa että heität uutta kiekkoa sisään.Ja nauttia.

Musiikin kai pitäisi liikuttaa jollain tavalla-yhdessä muiden kanssa.
Paljosti musiikkia on sosiaalista,myös silloin kun kuuntelet hifihuoneessa.
Yksin.
Toisto on hyvää jos maailma tuntuu freesimmältä.
Nämä"kirkkaus" ja "tummuus" on käsittämättömiä.
Ikäänkuin musiikille asetettaisiin jotain ennakkoehtoja.
Realismi toistossa on muutakin kuin kuin ne viimeiset rumpalin hipellykset.
i
 
Kuunnellaan Riihimäen Rautatieläisten Torvisoittokunnan konserttia keskuspuistossa. Menepppä siinä sanomaan: tuo sointi on liian tumma/kirkas! Jos tavoitteena kotilaitteissa on hifi- tai vielä parempi toisto, niin myös silloin nuo määritelmät pitänee unohtaa. Edellinen kirjoittaja oli aivan asialla.
 
Hyvä että saadaan keskustelua, sitä tässä yritin provoillani saada aikaiseksi. Mielestäni nuo käsitteet tumma tai kirkas kertovat myös että sovituksessa eri laitteiden tai kaiuttimien välillä on jotain pielessä.
 
ilkkap sanoi:
Sorry nyt tulee talonkokoisia kliseitä.

Musiikki on tärkeintä. En mitenkään voi pyöritellä samoja testilevyjä ,se sotii koko harrastamisen ideaa vastaan.
Laitteiden pitäisi mahdollistaa että heität uutta kiekkoa sisään.Ja nauttia.

Realismi toistossa on muutakin kuin kuin ne viimeiset rumpalin hipellykset.

Tuossapa se minunkin ihanne on...lyhyesti ja yksinkertaisesti 8)

Jostain syystä nykyisessä paketissa paljon infoa sisältävät live-levyt toimivat erittäinkin hyvin ja muutkin tulevat ulos musiikkina ;) ;) ;)
 
Sointi-ihanne. Se on selvästi sellainen sonusfaber- sonusfaber- naimimainen saundi. Eikä se siitä muutu miksikään. Korkeintaan, sonusfaber-naimimaisen naimimaisemmaksi.
 
Mielestäni nuo käsitteet tumma tai kirkas kertovat myös että sovituksessa eri laitteiden tai kaiuttimien välillä on jotain pielessä.

Miten niin pielessä,tumma ja kirkas ovat aivan yleisiä äänenvärin kuvaus termejä,pitäskö olla neutraali,mikä se sitten on.
Sointi ihannettahan tässä kirkkauden osalta kysyttiin.

Kuunnellaan Riihimäen Rautatieläisten Torvisoittokunnan konserttia keskuspuistossa. Menepppä siinä sanomaan: tuo sointi on liian tumma/kirkas!

Kysymys kuuluu kotilaitteiden sointi-ihanne,sen puolesta ihan sama mitä riihimäen VPK töräyttää,nuotin vierestä menee kuitenkin.
Nämä puhallin hommat olisi parempi jättää amerikan mustille,heillä on homma hanskassa.
 
Töräyttää, mitä töräyttää. Se on kuitenkin itsestään selvästi parasta hifiä. Ja tuo soittokunta perinteisesti on parasta A- luokkaa. Siinä on hyviä muusikoita! On turha halveerata! Ja suhtautua ylimielisesti! Ps. Hifiä on myös Eerikinkadun katusoittajat! Kuunnelkaa, miten kurttu soi elävänä. Jos äänenlaadusta mitään ymmärrätte?
 
japanin keisari sanoi:
Miten niin pielessä,tumma ja kirkas ovat aivan yleisiä äänenvärin kuvaus termejä,pitäskö olla neutraali,mikä se sitten on.
Sointi ihannettahan tässä kirkkauden osalta kysyttiin.

Ei välttämättä pelkän kirkkauden vaan kaiken muunkin osalta. Korjaan nyt hiukan edellistä: jos on todella kirkas tai todella tumma (muukin kuin viilutus ;), niin välttämättä laitevalinnat eivät ole ihan kohdallaan.

Unohdan itse aina välillä sen hyvän muistisäännön: hyvä sointi on sellainen että mikään häiritse. Vasta kun kuuntelee todella epäyhteensopivan setin, niin tietää mitä tällä tarkoitan.
 
Vaikka tällaiset määreet, kuten "kirkas" tai "tumma" ovatkin ehkä täysin ulkomusiikillisia, voidaan niillä määritellä omaa sointi-ihannetta niin, että laitteistonvaihdon yhteydessä haku kovasti helpottuu. Tottakai itse musiikin toistuminen on pääasia. Hifi on musiikinkuuntelua varten, eikä musiikki hifinkuuntelua...

Itse sain juuri konkreettisen takauman omien sointi-ihanteideni muuttumisesta vuosien varrella, kun kymmenen vuotta sitten rakentamani "ranekajarit", eli yläasteen kone- ja sähköopin tunneilla RTO:n elementeistä pykäämäni suljetut kaksitiepömpelit saapuivat matkoiltaan takaisin kotiini. Kun aikoinaan neljätoistavuotiaana sain nuo tehtyä, olin pettynyt eritoten bassotoistoon. Muuten ne soivat kyllä värittömämmin ja luonnollisemmin kuin silloiset JWS:äni, jotka olivat muistaakseni d'Appolitot yhdellä kuusi- tai kahdeksantuumaisella bassolla, yhdellä samankokoisella passiivielementillä ja jollain halvalla titaanidiskantin tapaisella. Nyt kun laitoin ne tuohon systeemiini huvikseni kiinni - voisi todella sanoa "source first" -meiningiksi - totesin bassotoiston niissä olevan ainoa siedettävä asia, eikä sekään ollut erityisen dynaaminen tai nopea. Mutta hämmästyttävää siinä oli kuitenkin kyky toistaa bassonuotteja! Odotin noiden toistavan vain mölinää yksinuottisesti. Joskus kakarana tuo bassotoisto oli mielestäni kauhean tylsä, mutta se olikin silloin, olin neljäntoista.

Tällä hetkellä pyrin vain poistamaan verhoa musiikin edestä. Haluan saattaa järjestelmäni sellaiselle tasolle, että musiikki kuin musiikki vain tulvii huoneeseen vaivattomasti, yksityiskohdat ja dynamiikka tallella eikä ota korviin. Vaihto Dalin Suite 2,5:stä Gradient Preludeen aikoinaan valaistuksenomaisesti vähensi tuota verhoa ja nyt Audio Physicin Sparkien korvattua Preludet verho tuntuu nousseen miltei kokonaan. Loput sitten elektroniikalla. Jos vaikka taas pari vuotta voisi olla kaiuttimiin tyytyväinen.

Mutta että rokki ei kaipaisi tarkkuutta? Pyh, sanon. Ehkei kolmisointuroketti, mutta raskaammalle materiaalille, ja varsinkin metallimusiikille tarkkuus on nannaa, kunhan se ei jää puolitiehen. Eivätkä mielestäni lämpö ja tarkkuus laske toisiaan lainkaan pois. Hyvänä esimerkkinä pännärin vastavaiheinen, joka Regan Miraan verrattuna toistaa pirusti enemmän nuotteja, mutta on silti soinniltaan lämpimämpi ja läsnäolevampi.
 
Sointi-ihanteeni: lämpöä, tarkkuutta, ilmavuutta ja heleyttä sopivassa suhteessa kutakin, ettei mikään ota erityisesti korvaan. Olen myös allerginen ylikorostuneille bassoille, mielummin vähemmän kuin liikaa. Plussaa jos pystyy soittamaan rokkia, jazzia, klassista... eli mahdollisimman monipuolista musiikkia, mitä pitempään ja kovempaa ilman rasitusta sen parempi. Aina tuo ei ole mahdollista. Monet rock ja heavy puolen cd:t, erityisesti remasteroidut ja jotkut kokoelmat, on ainakin pilattu metallisella ylikorostetulla räimeellä. Dynamikka on nolla, bassot ei eroto melskeen alta ollenkaan ja ylin diskantti puuttuu joskus kokonaan. Kyseisiä levyjä ei jostain syystä tee mieli soittaa kovin kovaa.
 
Nämä kirkas ja tumma käsitteinä luonnollisesti riippuvat jälleen kerran niistä kuunnelluista levyistä. Jos kuuntelee pelkkää klassista, niin voi hommata niin kirkkaan setin kuin markkinoilta löytyy ja kuulostaa ehkä jopa realistiselta vaikka balanssi olisi kuinka yläkireä. Jos kuuntelee studiopoppia, pitää olla vähän maltillisempi diskantti. Lisäksi on se huone tekee omat temppunsa "kirkkaudelle". Siten homma on tietenkin vain kokeiltava kotona. Tämän, minkä kaikki jo tiesivätkin, tarkoitus oli vain sanoa että kyllä se kirkkaus melko olennainen asia ainakin itselle on, kun se määrittelee tuleeko kuunteluväsymystä vai ei.
 
mkutvonen sanoi:
musiikki kuin musiikki vain tulvii huoneeseen vaivattomasti, yksityiskohdat ja dynamiikka tallella eikä ota korviin.

Tuossapa olikin paremmin sanottuna se mitä meinasin, notta kun kääntää volyymiä, niin musiikki vain täyttää huoneen, eikä mikään hypi korville. :)

Kirkas = Erotteleva? Meinaan, notta ei riipaise, mutta on kumminkin äärettömän heleä, erotteleva ja helppo kuunnella. Senkun seuraa sitä instrumenttia, mitä haluaa, vaikka olis kuinka materiaalia biisissä ja volyymillä, kuin volyymillä.

Tumma = Hieman suurpiirteinen, mutta silti mukavan munakas. Rytmi painoitteinen laitteisto. Biisillä kuin biisillä huomio kiinnittyy enemmälti matalimpiin taajuuksiin ja niiden nautittavuuteen, korkeampien sijasta..

Neutraali = Hifi.

Lämmin = Erotteleva, munakas ja neutraali laitteisto. Siinä missä ääni on heleä, niin se on myöskin munakas. Kun kuuntelee lempilevyään, niin äkkiä pyörähtää mielessä talvinen ilta, pieni lumisade kuutamon valossa ikkunan takana ja takka räiskimässä, kun teekupposesta viltin alta hörppäsee. Tietyissä kattauksissa tulee tämmöinen fiilis. Esim. Tapsa.S:n baffelit, putkilla höystettynä.

Tuo lämpö. Siitä mä pidän. Keksin helposti kattauksen, millä esim. Danzig saadaan kuulostamaan näin. Turmion kätilöt, Korn, Pantera ja vaikkapa Judas Priest ovat taasen vähän hankalampia tapauksia..

Mä en nyt provoa, tällä seuraavalla kommentillani, mutta täytyy sanoa, että esim. Ossilla oli "keskeneräinen demolaitteisto" aika lähellä tätä jutskaa. Tyypillä on varmaankin jujua hommaan?

Toisaalta taasen Milesdavisilla ja vaikkapa Woodworks:llä on myöskin oma lusikkansa soppaan..

Pirkka myhäilee, tai no myhäili ainakin, lebeninsä ja Arieleinensa siellä välimaastossa. Sävyjä sano..

Hankalia nämä stereot. Itsellä on oikeastaan kaikkea muuta, paitsi kirkkautta ja erottelevaisuutta. Budjetti sano..

Noh. Eiköhän tämä tästä vielä.. :D

Matti.
 
Back
Ylös