Resistanssikotelon tarkoitus on tavoitella kardioidimaista/yksisuuntaista suuntakuviota; kardioidia ... superkardioidia ... hyperkardioidia. Elementin parametrit eivät juurikaan liity tuohon prosessiin. Systeemin alarajataajuus nousee vuodon takia tyypillisesti oktaavin...pari elementin ja systeemin resonanssin yläpuolelle, jolloin Q-arvot menettävät merkityksensä. Pieni resistanssikotelo pudottaa koko systeemin Q-arvon liki nollaan, vaikka elementin Qts olisi mikä. Äärettömän suuri resistanssikotelo ei taas vaikuta yhtään.
Kotelon tilavuus määräytyy halutun porttiviiveen mukaan, joka on luonnollisesti suoraan verrannollinen kotelon leveyteen. Kun kotelo tehdään niin syväksi että elementin magneetin ja takaseinän väliin jää ilmaa 20-25 cm, syntyy suht sopiva tilavuus automaattisesti. Kotelon sisäkorkeus ei tietenkään saa olla radikaalisti suurempi kuin leveys, jotta nyrkkisääntö toimisi.
Porttirei'itys aloitetaan melko läheltä sivuseinän etureunaa. Reikäsuhde 50% ja vuotoalaa noin 200%Sd. 20mm rakoa, 20 mm kannasta jne. Resistanssimateriaaliksi synteettistä, mahdollisimman jäykkää ja venymätöntä neulehuopamattoa. Huopa liimataan ja nidotaan kotelon ulkopintaan, jotta raot saadaan pystysuunnassa mahdollisimman reunoille ja vaimennettua akustisesti sisältä.
Kolme...neljä etummaista rakoa täytetään puolikovilla vanumakkaroilla. Lisäksi porttien päälle sisäpuolelle tungetaan vanua aika tiukkaan, jotta keskialue ei jolisi liian dipolisesti/hyperkardioidisesti. Elementin ympärille jätetään vanutonta tilaa, jotta elementti jäähtyisi edes jotenkin. Vaimennus piikkisuoraan taakse on superkardioidilla vähintään noin 15 dB koko kaistalla, jota pidetään tavoitteena porttien sisäpuolia vanutettaessa.
Kotelon leveydellä voi yrittää hallita alarajataajuutta sekä suuntakuvion leveyttä keskialueella. Elementin halkaisijaan nähden yli 100mm levitystä eli 50x50mm viisteitä ei kannata tehdä etunurkkiin ellei suuntakuviota halua erityisesti levittää.