Referenssilevyni vaihtelevat aina sen mukaan mitä on tullut kotosalla paljon kuunneltua eli on tuoreessa muistissa.
CD:nä viimeaikoina jompikumpi:
Senni Eskelinen String Puree Band, kappaleena pikku kala, rummut ja basso kertovat kuinka rytmi irtoaa setistä, toisaalta kannel on niin kirkasääninen soitin että jos setti on liian kirpsakka se tulee esille.
Bob Brozman: Post industial blues: raita 12 Rolling through this world, Bob käyttää hetkittäin kitaraansa lyömäsoittimena joten setin "iskukyky" kuullaan, raita 14 People are strange (doors cover) sisältää paljon ääniä, joten tällä selviää osaako setti kasata näistä musiikkia vai hälyä. Lähimikitettyä kitaraa tässäkin, joten liiallinen kirpeys selviää myös.
Vinyylinä:
Loiri-Leino 1: Lapin kesä, miten Vesku fraseeraa, myös kappaleen loppupuolella viulut alkavat soida kaukana äänikuvan rajamailla, joten selviää onko harrastajatoverin kaiuttimet kohdillaan vai jääkö viulu kiinni kaiuttimeen?
Neil Young: Comes a time: Look out for my love, mukava hiljalleen kasvava kappale joten eri ääniäkin tilassa ehtii bongailla, aika reipasta bassonkäyttöä jonka tiukkuutta voi koettaa arvioida.
Muuten mitä milloinkin on sattunut huomaamaan että kuulostaa hyvälle, ei sitä viitsi kavereitakaan aina samoilla levyillä piinata kun menee kuunteluvierailulle.