Referenssilevynne?

Ei mitään referenssilevyjä.
Että alkaisi hinkkailemaan yksityiskohdilla.Aina samoilla levyillä vertailisi bassojen mataluutta tai jotain ihmeheleyksiä.
Vuosia vierii ja yrittää saada Dire Straitsin tai Bela Fleckin soimaan tai krallimaan vartijat dianat.
Mikä tahansa musiikki kertoo kaiken.
Musiikissa ei ole mitään neutraalia , se juovuttaa ja saa höpisemään kummallisia ja käyttäytymään hölmösti.
Huono levy kertoo musiikillisen falskiuden.
Huono levy on musiikillisesti heikko.
i
 
Verry good, verry good :)

Minulla oli referenssilevyjä 70-luvulla.
Ensimmäisiä digitaaliäänitettyjä vinyylejä (CD:stä ei ollut
vielä tietoakaan..) oli muistaakseni yksi. Tupla Wienin
filharmonikkojen uudenvuodenkonsertista. Pauketta ja detaljia.
Kun sitten myöhemmin sain kunnon musiikintoistosysteemin, levy
osoittautui täydeksi kököksi. En edes tiedä, mihin sen olen aikanani
survonut.

Kaikki levyt, joissa on hyvää musiikkia ja erityisesti, jos ne on tehty
teknisesti niin hyvin, että se musiikki myös soi hyvin, ovat referenssejä.
Niitä voi käyttää arviointiperusteina systeemille.

Yleensäkin, jos käyttää tiettyjä levyjä laitteiden arvioimiseen, ei musiikilla pitäisi
olla juuri mitään väliä. Mikä tahansa soiva soitin ja laulu riittävät.
Toimiiko se soitto ja laulu kertovat, toimiiko ko systeemi vai ei.
Detaljeilla tai tilainformaatiolla se musiikki ei vielä toimi.
Toki on hyvä olla monta levyä, simppelimpää ja monimutkaisempaa.
"Referensseinä".

IMO

Oz
 
Itse aloitan kuuntelut Greendayn kappaleella Misery(Warning levyltä). Tuossa kipaleessa on sellainen patarumpu(tai mikälie) että heti selviää bassopuolen puutteet (ainakin näin Magnepan-kuuntelijalle), basso joko tuntuu tai sitten tulee tunne että joku potkii märkää pahvilaatikkoa. Kun basso-osasto saatu määrällisesti kuntoon siirrytään kunnon testilevyihin.
 
Mulla mitään sellasta ole. Mää en jaksa laitteita kuunnella. Musiikkia ja hyvää sellasta kuunnellaan, jos o paskaa niin viskataa mettään.
 
Meillä valitaan nykyään levyt yksinomaan sillä perusteella, mitä kulloinkin halutaan kuunnella - vaimo, kersat tai minä. Ns. "demokiekot" tehdään tietenkin sillä perusteella, mistä kuvitellaan (useimpien) muiden tykkäävän - silloin kun niin on tarpeen. :) Tähän ikään ei oman setin laadun todistelu ole enää tarpeellista, onneksi - riittää, että itse diggaa. Muiden mielipiteillä ei ole kauheasti väliä.

-***-
 
Mää en sikäli(kään) ole ns. oikeaoppinen hifisti, että en osaa suhtautua musiikkiini riittävän "teknisesti" tai järjestelmällisesti, että nostaisin/laskisin muutaman sadan joukosta jonkin äänitteen referenssin asemaan.

Täällä mainittuja Dire Straitsia (kappas vaan, myös täällä soi usein Your Latest Trick), Mark Knopfleria, Pink Floydin DSOTM:ia oon kuitenkin käyttänyt usein testimielessä. Viimeisimmät kaiuttimet ostin Katie Meluan Piece By Pieceä ja Massive Attackin Mezzaninea kuunneltuani, mutta myyjälläkin taisi olla jotakin mukavaa soitettavanaan. Marsun CD-soitinta viime keväänä testaillessani soitin sitä musiikkia, mistä siihen aikaan pidin eniten. Tiedä sitten, oliko niistä levyistä referenssiksi, kun en oo koskaan edes miettinyt asiaa tuolta kantilta. Kerettiläinen mutta rehellinen lausahdus: olisi tylsää kuunnella aina samoja levyjä.
 
Mielenkiintoinen testilevy minulle on The Boston Museum Trion analogisesti äänitetty Buxterhude cd. Barokkiviulu ja gamba tulee helposti erottua soinniltaan toisistaan. Cembalo tulee helähdellä kauniisti mutta ei ylikirkkaana. Vinyyli Young Django levyllä Grapellin viulusta tulee erottaaa meheviä viulun kopan sävyjä. Pederseniin basso soi tuhdisti ja laulavasti.Kitaristit tulee myös erottaa saundiltaan toisistaan.
Siis mielestäni äänitteestä pitäisi kuulua mahdollisimman paljon yksityikohtia (soundin kumminkaan riipimättä) että voisi ymmätää koko kertomuksen.
 
Omat useimmiten käytetyt testilevyni, jotka tulevat ekana mieleen:

Rotten Sound - Exit (mielestäni yksi parhaiten äänitettyjä grind-levyjä, jolla aika haastavat ja nopeat rummut.)
Mastodon - Blood Mountain (melko kirpeä äänitys, joka on melko vaikea saada rokkaamaan kunnolla)
Opeth - Blackwater Park (vanha suosikki, vaikka äänitys onkin melko ylikompressoitu)
Satyricon - Rebel Extravaganza (uudemman linjan black metal-levy, jolla melko kirkkaat, mutta rokkaavat soundit)
Miles Davis - Kind of Blue (kaikille tuttu?)
Misery Index - Discordia (ei mikään hifilevy, mutta tämä myös vaikea saada rokkaamaan rasittamattomasti)

Jos näillä ei settiä saa rokkaamaan niin silloin on pahasti jossain vikaa. Mielestäni oma setti hoitaa tämänlaisen musiikin nautittavasti ja pistää jalan vipattamaan.
 
index.php
 
Hterhon kuvan kaksi alinta lättyä on aikasta kovia. :)

Itse en lähde kuuntelureissulle nykyään, ilman Pirkan aikoinaan esittelemää Jethro Tullin - Thick As A Brick levyä. Siitä kuuntelen aina mielelläni ensimmäiset kymmenisen minuuttia. Hyvän dynamiikan omaava äänite on se, joka sisältää paljon soittimia ja itse musiikkikin on semmoista mitä mielelläni kuuntelen.

Muuten nappailenkin sitten mukaan vähän mitä sattuu. Haluan yleensä ottaa jonkun vähän heikommankin äänitteen mukaan, kuten Turmion Kätilöitä, H.I.Miä ym. kompuroitua särötavaraa.

Jeff Buckleyn versiota Leonard Cohenin - Hallelujah kappaleesta tulee myöskin pyöriteltyä "hifimielessä", koska se on loistava äänite ja loistava biisi.

Otan kumminkin aina mukaani kuuntelureissuille niitä omia lempparilevyjäni, joista aika harvat ovat loppupeleistä "loistoäänityksiä".
 
En tarvitse referenssilevyjä, kuuntele musiikkia laidasta laitaan, joista kyllä paljastuu kuinka soi.



T.JTH
 
Toisinkuulija sanoi:
Detaljeilla tai tilainformaatiolla se musiikki ei vielä toimi.

Ja vastaavasti jos nuo jää kuulumattomiin niin ei myöskään toimi. "Jenkka ja rytky" taas skulaa jo ihan pelkän pöytäradionkin voimalla.

Refeksi käyvät kaikki hyvin äänitetyt levyt, mutta enimmäkseen akustinen jazz on mulle tutuinta kamaa. Vielä kun laitetaan mukaan laulaja niin saa tuta läsnäolosta ja onnistuuko "kättä päivää".

Sekalaista suosikkilistaa:

Cassandra Wilson: Blue light 'til dawn
Dianne Reeves: In the moment
Yellow Jackets: Blue hats
Manu Katché: Neighbourhood
Laurie Anderson: Life on a string
Rabih Abou-Khalil: Morton's foot

Noilla pääsee jo kivasti alkuun ja ne tukkoon kompressoidut mätötkin pitäisi silloin jo toimia jotenkin...
 
Toisinkuulija sanoi:
Detaljeilla tai tilainformaatiolla se musiikki ei vielä toimi.

sepi_1 sanoi:
Ja vastaavasti jos nuo jää kuulumattomiin niin ei myöskään toimi. "Jenkka ja rytky" taas skulaa jo ihan pelkän pöytäradionkin voimalla.

Molemmat ovat tavallaan oikeassa. Jos kaipaa vain jenkkaa ja rytkettä niin silloin ne riittävät. Jos kaipaa musiikista enemmän silloin myös tarvitaan enemmän. So simple.

Referenssilevyjä tarvitaan jotta voi arvioida eroa. Vain arvioimalla muutosta voi tietää ollaanko menossa oikeaan suuntaan ja tieteellinen ceteris paribus periaate toimii kyllä tässäkin. Sitten kun ollaan varmistuttu että ollaan saavutettu oikeanlaiset muutokset voidaan referenssien tuijottaminen lopettaa ja keskittyä musiikista nauttimiseen. Kukin tavallaan.
 
pirkka sanoi:
Dire Straits: Private Investigations
- tätähän kaikki kuuntelee. Itselle on tärkeää tom tomin napakkuus ja syvyys sekä sen mikälie marakassin siellä vasemmassa laidassa resoluutio, onko se kuin sähikäinen vaiko märkä sukka

Love Over Goldista on liikkeellä kaksi eri miksausta, kummastahan puhutaan?
 
Onko tosiaan kaksi miksaustakin liikkeellä? Ettei vaan masterointia?
 
pirkka sanoi:
Enpä tiedä. Omani on joltain kokoelmalta...

Multa sattuu löytyyn molemmat ja niitten miksauksessa on selkee ero. "Remastered" miksauksessa on jotain ekassa CD versiossa olleita mokia paikattu, muutakin kuin raitojen tasoja korjattu. Jossain raidassa oli koko basso miksattu uusiksi ... ei muista ulkoo ihan tarkkaan, täytyis kuunnella rinnakkain.
 
Tai sitten on tehty radioystävällisempi versio tuhoamalla alkuperäisen version suuri dynamiikka. En tiedä onko tässä tapauksessa noin käynyt (onko kenelläkään dynamiikkamittauksia näistä kahdesta versiosta tiedossa?) mutta kai ainakin on voinut käydä koskapa monessa muussa vastaavassa tapauksessa niin on käynyt.

Itsellä takuulla pilaamaton originaaliversio vinyylillä.
 
Mittaamatta väittäisin että Remastered ei ole mikään moka vaan selkee parannus jossa (kiireessä) ekaan versioon jääneitä mokia on paikattu.

Saattaa se vinyylikin löytyä hyllystä ;)
 
kronos sanoi:
(onko kenelläkään dynamiikkamittauksia näistä kahdesta versiosta tiedossa?)

Jeesus, susta on tullut mittarihifistin perikuva... sitä se japsihifi teettää....
 
Back
Ylös