Proge, psykedeelinen rock yms. suosituksia?

[Kcrimso]

Laurent Thibault: Mais on ne Peut pas Rever Tout le Temps (1978)​

Mais On Ne Peut Pas Rêver Tout Le Temps on ranskalaisen Laurent Thibaultin ensimmäinen ja ainoa sooloalbumi.

Laurent Thibault oli legendaarisen Magman perustajajäsen ja soitti yhtyeen alkuaikoina bassokitaraa. Thibault kuitenkin hylkäsi basson jo ennen Magman debyyttialbumia (1970) ryhtyen tuottajaksi. Thibaultin ja Magman tiet kohtasivat kuitenkin tämän jälkeenkin muutaman kerran. Vuonna 1971 hän ideoi ja tuotti The Unnamables levyn joka oli ikään kuin Magma-light ja julkaistiin Univeria Zekt nimen alla. Vuonna 1978 hän tuotti myös Magman erinomaisen Attahk -levyn. Pääosin Thibaul työskenteli kuitenkin 70-luvulla tuottajana ja äänittäjänä ja pyöritti jonkin aikaa myös kuuluisaa Château d’Hérouville studiota jossa vieraili levyjä tekemässä sellaisia kansainvälisiä suurnimiä kuin Elton John, Jethro Tull ja David Bowie (Thibault mm. äänitti Bowien tuottaman Iggy Pop -levyn The Idiot).

Mais On Ne Peut Pas Rêver Tout Le Temps (suomeksi suoraan käännettynä: ”Mutta emme voi unelmoida koko ajan” tarjoilee utuista, melodista ja enimmäkseen varsin pehmeästi soivaa sinfonista progea jota pikanttina lisämakuna annos zeuhlia ja etnisen musiikin vaikutteita. Instrumentaatiossa perusrock-paletin lisäksi keskeisessä roolissa on erilaiset puhaltimet ja viulu.

Musiikki on instrumentaalista mutta sanatonta vokalisointia käytetään merkittävässä roolissa kaikissa kappaleissa. Erityisen tärkeässä roolissa vokaalit ovat levyn pitkässä avauskappaleessa “Oréessa” jossa kuullaan Amanda Parsonsin (Hatfield And The North, National Health) kaunista lähes oopperamaista sopraanolaulua. Loppupuolella Parsonsin äänet sekoittuu hieman hälyisestä miesvokalistin ääneen.

Parsons päätyi mukaan levyllä soittavan ex-Magma -basisti Francis Mozen kautta. Parsons ja Moze tutustuivat kun Moze soitti Gongin kanssa Briteissä. Mozen nauhaton bassottelu onkin maittavaa kuultavaa pitkin levyä ja tuo omalta osaltaan mukaan häivähdyksen zeuhl-henkeä.

Vain 31 minuuttisella levyllä on neljä kappaletta ja taso pysyy laadukkana läpi levyn. Kolmas kappale “La Caravane De L’Oubli” poikkeaa linjasta hieman perustuen muita enemmän hypnoottiseen toistoon ja on hieman krautrock-henkinen. Kappaleessa kuullaan myös arabialaista vokalisointia.

Keskimäärin melko rauhalliseen ja herkkään levyyn tuo annoksen kaaosta vajaa viisi minuuttinen “Aquadingen” jossa Mozen nauhaton bassottelu on maukkaimmillaan ja Serge Derrierin vokalisointi ilahduttavan kaoottista ja tuo mieleen Magman hurjat vokaali-iloittelut. Lopussa kuullaan arabialaissävytteinen viulusoolo.

Levyn päättävä kahdeksan minuuttinen nimikappale “Mais On Ne Peut Pas Rêver Tout Le Temps” puolestaan sisältää albumin joitakin tehokkaimpia hetkiä kuten intron useamman eri instrumentin soittama intensiivinen ja painostava ostinato. Biisissä kuullaan villiä rumpalointia ja tehokkaasti käytetyä aavemaista naurua.

Mais On Ne Peut Pas Rêver Tout Le Temps on tunnelmallinen ja parhaimmillaan erittäin kiehtova levy, musiikkia johon voi ikään kuin uppoutua turvallisesti. Levyn kruunaa sen rikas instrumentaatio ja huolella mietitty tuotanto. Valitettavasti Mais On Ne Peut Pas Rêver Tout Le Temps jäi Laurent Thibaultin ainoaksi sooloalbumiksi. Itselleni Thibaultin myöhemmät vaiheet ovat jääneet arvoitukseksi.

Parhaat biisit: “Orée”, ”La Caravane De L’Oubli”, “Mais On Ne Peut Pas Rêver Tout Le Temps”

****

---

Lisää luettavaa vuoden 1978 parhaista levyistä:

Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1978 – Sijat 1-10

Esittelyssä vuoden 1978 parhaat levyt sijoituksilla 1-10. Mukana mm. Mike Oldfield, Ralph Towner ja Peter Hammill.

pienemmatpurot.com

 

[progfusion]

^Pistin kokeeksi soimaan Spotify'sta, jonka mukaan julkaisu on ilmeisesti "single".

Erittäin osuva arvio.

 

[Kcrimso]

For The First Time täyttää tänään tasan viisi vuotta.

Levyarvio: Black Country, New Road – For The First Time (2021)​

For The First Time on Black Country, New Roadin ensimmäinen studioalbumi.

Black Country, New Road (tästä eteenpäin BC, NR) kuuluu uuteen ennakkoluulottomaan britti-bändien skeneen joka ponnistaa etelä-Lontoossa sijaitsevasta rock-klubista The Windmillistä. BC, NR:n ohella The Windmillistä läpimurron viimeisen muutaman vuoden aikana on tehnyt mm. Black Midi ja Squid. Kaikkia kolmea bändiä yhdistää, jäsenten nuorten iän ohella, se että ne tekevät kokeellista rockia joka näkökulmasta riippuen on mahdollista yhdistää yhtä paljon niin progressiiviseen rockiin kuin post-punkiinkin. Näihin genreihin yhdistellään ennakkoluulottomasti toki myös monia muita aineksia. Yhteistä tämän uuden ”skenen” bändeille on myös että ne käyttävät rock-instrumentaation tukena muitakin instrumentteja kuten puhaltimia ja viuluja. Black Midi ja BC, NR ovat esiintyneet jopa yhdessä keikoilla hybridi-nimen Black Midi New Country alla ja puhetta on ollut myös yhteisen levyn tekemisestä.

Peräti seitsemän henkinen vuonna 2018 perustettu BC, NR koostuu sekä konservatoriossa koulutetuista että itseoppineista muusikoista. Normaalia rock-instrumentaatiota täydennetään kosketinsoittimilla, viululla ja saksofonilla. Omituisen nimensä yhtye poimi Wikipedian satunnaishausta (Black Country New Road on suuri tie Länsi-Midlandissa Englannissa)...

Lue koko arvostelu täällä:

Levyarvio: Black Country, New Road – For The First Time (2021)

For The First Time on Black Country, New Roadin ensimmäinen studioalbumi. Nuori Britti-yhtye Black Country, New Road ponnistaa samasta skenestä kuin Black Midi ja Squid. Esikoislevyllään taitava bä…

pienemmatpurot.com

 

[Kcrimso]

Station To Station täyttää tänään 50 vuotta!

Levyarvio: David Bowie – Station To Station (1976)​

katso liitettä 390044Station To Station on vuonna 1967 ensimmäisen levynsä julkaisseen David Bowien kymmenes studioalbumi.

Bowien edellinen levy Young Americans (1975) oli puhdasverinen soul-albumi. Tai niin puhdasverinen kuin valkoiselta britti-vokalistilta voi odottaa. Bowie itse kutsuikin, vain puolittain onnistunutta, kokeiluaan ”plastic souliksi”. Station To Station on vastareaktio Young Americansin siloitellulle soulpopille ja toisaalta selvä siirtymäkauden levy joka antaa esimakua Bowien tulevaisuudesta.

Station To Station on USA:ssa äänitetty levy, mutta samalla se aloitti Bowien siirtymän eurooppalaisempaan rock-tyyliin. Soul ja funk kyllä kuuluvat kyllä levyllä yhä useammassakin kappaleessa, mutta samaan aikaan musiikkiin hiipii myös vaikutteita krautrockista, progesta ja jopa länsimaisesta taidemusiikista. Station To Station on amerikkalaisten ja eurooppalaisten vaikutuksien törmäyspiste ja sitä seuraavilla levyillä vaaka kallistui yhä enemmän Euroopan suuntaan.

Station To Stationin yleistunnelma on synkkä ja surumielinen. Jopa levyn musiikillisesti hilpein kappale, verevästi rokkaava ”TVC 15” perustui Bowien hallusinaatioihin joissa televisioista muodostuva seinä imaisee sisäänsä Iggy Popin tyttöystävän. Soundimaailma on aiempaa karkeampi ja kovaotteisempi. Yksittäinen adjektiivi joka nousee mieleen kaikista vahvimmin on ”hyytävä”...

Lue koko arvostelu täällä:

Levyarvio: David Bowie – Station To Station (1976)

Arvostelussa David Bowien kymmenes studioalbumi Station To Station jolla Bowie siirtyy kohti eurooppalaisempaa tyyliä tehdä rock-musiikkia.

pienemmatpurot.com

Station To Stationista äänestettiin Pienemmät purot FB-ryhmässä. Levy sai hienon keskiarvon 4,2 jolla se sijoittuu kokonaistilastojen sijalle 164.

 

[Kcrimso]

Absolute Zero : Crashing Icons (2000) ​

Crashing Icons on Absolute Zeron ensimmäinen studiolevy.

Yhtyeen takana on basisti Enrique Jardines, joka alkoi 1970-luvun lopulla kehittää aggressiivista ja kokeellista rockestetiikkaa. Vaikutteita hän imi erityisesti Red-kauden King Crimsonista, Soft Machinesta, Magmasta ja free jazzista. Jardines opiskeli sävellystä ja bassotekniikkaa, minkä ohella hän vietti aikaa Iso-Britanniassa ja tutustui Canterbury-piirin muusikoihin, kuten Alan Goweniin ja Pip Pyleen.

Palattuaan Yhdysvaltoihin Jardines kokeili useita kokoonpanoja ennen kuin 1980-luvun lopulla syntyi pysyvä ydintrio Jardines – Aislinn Quinn – Paul Roger. Rogerin lähdettyä 1990-luvun lopulla rumpuihin saatiin Jardinesin vanha brittiyhteys Pip Pyle, mikä antoi yhtyeelle uuden vaihteen ja johti lopulta studion puolelle.

Crashing Icons syntyi tragikoomisten vaiheiden kautta. Levy äänitettiin alun perin kokonaisuudessaan, mutta ensimmäinen versio katosi mystisesti tiedostoineen päivineen. Yhtye masentui hetkeksi mutta marssi lopulta takaisin studioon ja soitti kaiken uudestaan aiempaa villimpänä. Tämä kuuluu lopputuloksessa: musiikki rymistelee, riuhtoo ja tuntuu pursuavan energiaa, joka ei ole pelkkää kontrolloitua kaaosta vaan myös selvästi nautittua työrupeamaa.

Albumilla on vain neljä pitkää kappaletta. Lyhyinkin lähestyy 12 minuuttia ja pisin, järkälemäinen ”Further On”, venyy lähes 21-minuuttiseksi. Materiaali vuorottelee tarkasti sävellettyjä jaksoja ja improvisaatiota, ja vaikka kesto paikoin venyy, juuri tämä liioittelu tuntuu olevan yhtyeen identiteetin keskiössä.

Vaikutteet ovat tunnistettavia. Etenkin Magman, Henry Cow’n ja Red-kauden King Crimsonin kaiut ovat selviä, mutta Absolute Zerolla on oma sisäinen DNA, joka tekee soinnista brutaalimman ja sotkuisemman. Lähin vertailukohta voisi löytyä rumpali Dave Kermanin 5uu’s-projektista, vaikka Crashing Icons liikkuu vielä rajumpaan suuntaan. Sittemmin 2000-luvulla on puhuttu avantprogea ja metallia risteyttävästä ”brutal prog” -suuntauksesta, ja Absolute Zeroa voi pitää sen varhaisena edelläkävijänä.

Albumia hallitsee Jardinesin massiivinen bassokitara, jonka zeuhl-perinteeseen nojaava, Jannick Topia muistuttava jyrinä kantaa kokonaisuutta. Pyle rummuttaa vimmaisesti, Quinn täyttää aukkoja riitasointisilla koskettimilla ja venyttelee vokaalejaan uhmakkaasti. Kolmikkoa täydentävät Keith Hedger trumpettinsa ja Jim Stewart perkussioineen. Paikoin kaikki tuntuvat soittavan eri tahtilajeissa, mutta kokonaisuus ei romahda — kaaos pysyy kasassa.

Julkaisua varjosti tragedia: Jardines oli säveltänyt Absolute Zerolle suuren määrän materiaalia, mutta hän kuoli pian Crashing Iconsin ilmestymisen jälkeen. Levy jäi sekä hänen että yhtyeen testamentiksi.

Yli tunnin mittainen, rytmisesti monimutkainen ja armoton teos on raskas pala, mutta oikeassa mielentilassa se toimii puhdistavana purkauksena ainakin todellisille avantproge-konossööreille. Crashing Icons ei ole taustamusiikki, vaan albumi, joka nielaisee kuulijan kuin yli äyräiden tulviva betonijoki.

Parhaat biisit: ”Bared Cross”, ”Stutter Rock / You Said”

****

---

Lisää luettavaa vuoden 2000 -levyistä:

Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2000 – Sijat 21-33

Esittelyssä vuoden 2000 parhaat levyt sijoilla 21-31. Mukana mm. Ulver, CMX, Air, A Perfect Circle ja David Sylvian.

pienemmatpurot.com

 

[Kcrimso]

Moving Pictures täyttää tänään tasan 45 vuotta!

Levyarvio: Rush – Moving Pictures (1981)​

Moving Pictures on Rushin kahdeksas studiolevy.

Vuonna 1968 perustetulla kanadalaisella Rushilla kesti pitkään saavuttaa todellinen potentiaalinsa. Yhtyeen ensimmäiset levyt olivat hieman vaivaannuttava sekoitus hard rockin ja progressiivisen rockin kliseitä, mutta vuoden 1980 Permanent Wavesilla yhtye viimeistään tuntui luovan nahkansa ja löytävän oman luontevan tyylinsä. Tuolla levyllä yhtye tiivisti ilmaisuaan ja otti mukaan enemmän pop/rock-sävyjä. Moving Pictures jatkaa onnistuneesti tällä virtaviivaistamisen tiellä.

Rushin oli alun perin tarkoitus lepäillä hetki laakereillaan hittialbuminsa Permanent Wavesin jälkeen ja julkaista livelevy, mutta kyseistä albumia promotoineen kiertueen soundcheckeissä syntyi useita niin lupaavan oloisia biisiraakileita joten kolmikko suuntasi sittenkin pikamarssia takaisin studioon.

Studioksi valikoitui jälleen Permanent Wavesin sessioissa hyväksi havaittu Le Studio ja tuottajan pallille istutettiin nyös vanha tuttu Terry Brown. Edellisen levyn pikkuhitin ”Spirit Of Radion” innostamana yhtye päätti suunnata entistä radioystävällisemmän musiikin suuntaan. Soundit hiottiin kuntoon aiempaa pikkutarkemmin, kappaleiden rakenteita suoraviivaistettiin entisestään ja ennen kaikkea niiden kestot pyrittiin pitämään maltillisina...

Lue koko arvostelu täällä:

Levyarvio: Rush – Moving Pictures (1981)

Arvostelussa Rushin kahdeksas studiolevy Moving Pictures jolla kanadalainen trio modernisoi ja virtaviivaisti tyyliään onnistuneesti.

pienemmatpurot.com

 

[Kcrimso]

A Trick Of The Tail täyttää tänään tasan 50 vuotta!

Levyarvio: Genesis – A Trick Of The Tail (1976)​

A Trick Of The Tail on Genesiksen seitsemäs studioalbumi ja ensimmäinen ilman Peter Gabrielia.

Vokalisti Peter Gabrielin jätettyä Genesiksen kesällä 1975 englantilainen musiikkilehdistö povasi yhtyeelle tuhoa. Journalistit eivät uskoneet että yhtye pärjäisi ilman karismaattista keulahahmoaan. Jäljelle jäänyt nelikko Tony Banks (koskettimet) Mike Rutherford (basso), Phil Collins (rummut) ja Steve Hackett (kitara) oli hieman huolissaan hekin, mutta sisäpiiriläisinä he ymmärsivät jotain mitä musiikkilehdistö tai edes monet heidän faneistaan eivät olleet sisäistäneet: Genesis ei koskaan ollut vain taustayhtye visionääriselle Gabrielille.

Päin vastoin. Genesis toimi varsin demokraattisesti ja vaikka Gabrielilla toki oli merkittävä rooli yhtenä Genesis-musiikin säveltäjänä ja sanoittajana niin myös Rutherfordin ja Banksin panos oli ollut tärkeä alusta alkaen. Itseasiassa kun kunniaa Genesis-sävellyksistä jaetaan luultavasti kaikista merkittävintä työtä oli tehnyt juuri Tony Banks. Aiemmin Genesis oli kreditoinut koko yhtyettä sävellyksistä siitä riippumatta kuka ne todellisuudessa oli säveltänyt mistä johtuen moni oli olettanut virheellisesti että Gabriel oli pääasiallisessa vetovastuussa yhtyeen musiikin ja sanoituksien suhteen. A Trick Of The Tailista alkaen kreditointi muuttui vastaamaan todellisuutta. Muutama taitava säveltäjä joukossaan ja enemmän kuin riittävästi instrumentaalista tulivoimaa tukenaan Genesis uskoi siis pystyvänsä jatkamaan ilman Gabrieliakin...

Lue koko arvostelu täällä:

Levyarvio: Genesis – A Trick Of The Tail (1976)

Arvostelussa Genesiksen seitsemäs studioalbumi A Trick Of The Tail joka oli yhtyeen ensimmäinen julkaisu Peter Gabrielin lähdön jälkeen.

pienemmatpurot.com

 

[Kcrimso]

Myös Shamal täytti eilen tasan 50 vuotta.

Levyarvio: Gong – Shamal (1976)​

Shamal on vuonna 1967 perustetun Gongin kuudes studioalbumi.

Gongin edellinen levy You (1974) oli huikea onnistuminen, mutta itse bändi oli levyn ilmestymisen jälkeen sekasorron tilassa. Yhtyeen jäsenien välillä oli niin filosofisia (joista osa laittomiin päihteisiin liittyviä) kuin musiikillisiakin ristiriitoja jotka johtivat lopulta pienen nyrkkitappelun kautta kosketinsoittaja Tim Blaken erottamiseen. Hieman myöhemmin itseään etsivä beat-mystikko Daevid Allen, joka oli paitsi tietenkin perustanut koko yhtyeen niin ollut myös sen päävisionaari, jätti myös Gongin. Hieman tämän jälkeen vokalisti Gilly Smith korvattiin Hillagen tyttöystävällä Miguette Giraudylla joka oli jo käväissyt yhtyeessä pienessä roolissa You-levyllä.

Kitaristi Steve Hillage oli ilmeisin ehdokas Allenin manttelinperijäksi ja aluksi vaikutti siltä että hän jopa olisi kiinnostunut ottamaan oppi-isänsä paikan Gongin päällikkönä. Pienen etsikkoajan jälkeen, sooloura jonka Hillage oli aloittanut vuonna 1975 hienolla Fish Rising -levyllään, alkoi kuitenkin kiinnostaa enemmän. Hillage oli kuitenki vielä täysillä mukana Youn jälkeisellä Englannin kiertueella jolla koeajettiin yhtyeen seuraavalle levylle tarkoitettuja kappaleita (näitä liveversioita voi kuulla vuonna 2005 julkaistulla mainiolla levyllä Live In Sherwood Forest ’75) mutta Shamalin äänitysten lopulta alkaessa lokakuussa 1975 sekä Hillage että Giraudy olivat päättäneet jättää yhtyeen. Molemmat kuitenkin vierailevat levyllä. Hillage kahdella raidalla ja Giraudy yhdellä...

Lue koko arvostelu täällä:

Levyarvio: Gong – Shamal (1976)

Arvostelussa Gongin kuudes studioalbumi Shamal. Pink Floydin Nick Masonin tuottama Shamal on yhtyeen ensimmäinen levy Daevid Allenin lähdön jälkeen ja se on on selvästi siirtymäkauden levy. Se on m…

pienemmatpurot.com

 

[Kcrimso]

Heikki Heinon esittelyssä Jeff Waynen suureellinen rockmusikaali.

Levyarvio: Jeff Wayne – Jeff Wayne’s Musical Version Of The War Of The Worlds (1978)​

Vielä 1980-luvulla Yleisradio pyrki täyttämään sille annettua sivistystehtävää. Jopa Rinnakkaisohjelman puolella lähetetyissä (aika harvoissa) rockmusiikkia sisältäneissä lähetyksissä oli toisinaan tietystä teemasta kertovia ohjelmia. Mieleeni on jäänyt niistä kaksi. Seitsemän askelta kauhuun käsitteli erilaisten kauhutyylien käyttöä rockissa. Siinä yhtenä esitetyistä kappaleista oli ”The Tell-tale Heart” The Alan Parsons Projectin mainiolta debyyttialbumilta Tales Of Mystery And Imagination. Toinen kertoi sci-fin käytöstä rockissa ja siinä kuultiin muun muassa pätkä Jeff Waynen säveltämää musiikkia H.G. Wellsin klassikkokirja Maailmojen sotaan pohjautuvasta teema-albumista. Vaikka uljaiden jousien, jännittävien syntetisaattoriäänien ja Richard Burtonin vakuuttavan kertojaäänen takana kuultiinkin diskokomppia, vaikutti kokonaisuus kuitenkin tutustumisen arvoiselta.

Jeff Wayne’s Musical Version Of The War Of The Worlds on harvinaisen onnistunut musiikkisovitus klassikkokirjasta. Ei yli puolitoistatuntinen tupla-albumi tietenkään täysin virheetön kokonaisuus ole, mutta Wayne onnistui säveltämään sille mieleen jääviä teemoja. Myös näyttelevien laulajien valinnat olivat pääosin onnistuneita ja heidän suorituksensa elävöittävät tarinaa hienosti.

Ollessaan kiertueella David Essexin yhtyeessä Jeff Wayne oli alkanut etsiä sopivaa kirjaa, joka innostaisi häntä säveltämään musiikkia. H. G. Wellsin Maailmojen sota vaikutti sopivalta ja luettuaan kirjan muutamaan kertaan sekä katsottuaan kirjasta vuonna 1953 tehdyn elokuvaversion, hän päätti sovittaa sen musikaaliversioksi. Jeff sai hankittua isänsä Jerry Waynen kanssa oikeudet tarinan muokkaamiseen Wellsin pojalta alkuvuodesta 1975 helposti, sillä aiemmista versioista poiketen Wayne oli päättänyt pysytellä mm. tapahtuma-ajan ja -paikkojen suhteen uskollisena alkuperäistarinalle...

Lue koko arvostelu täällä:

Levyarvio: Jeff Wayne – Jeff Wayne’s Musical Version Of The War Of The Worlds (1978)

Arvostelussa Jeff Waynen musikaalinen tulkinta H.G. Wellsin sci-fi -klassikosta Maailmojen sota.

pienemmatpurot.com

 

[Kcrimso]

Eihän tämä nyt aivan saumattomasti tämän ketjun alle istu, mutta uskon, että täältä löytyy kuitenkin oikeaa yleisöä. Eli The Colour Of Spring täytti eilen tasan 40 vuotta.

Levyarvio: Talk Talk – The Colour Of Spring (1986)​

Vuonna 1981 perustettu brittiläinen Talk Talk oli saavuttanut kohtuullista menestystä kahdella ensimmäisellä levyllään. Levyjen The Party’s Over (1982) ja It’s My Life (1984) musiikki oli luokiteltavissa lähinnä syntsapopiksi ja vertailukohtina voisi pitää vaikkapa Japanin ja Duran Duranin musiikkia. Yhtyeen keulahahmolla vokalisti/kosketinsoittaja Mark Hollisilla (1955-2019) oli tavoitteet kuitenkin korkeammalla. Hän halusi tehdä kestävää taidetta listapopin sijasta.

Hollis oli jo jonkin aikaa kuunnellut lähes pelkästään taidemusiikkia ja jazzia. Hollisin suosikkilevyillä ei syntetisaattorit pörisseet eikä rumpukoneet papattaneet toisin kuin Talk Talkin aiemmilla levyllä ja hän halusikin epätoivoisesti päästä eroon noista kapineista. Hollis jopa julisti että hän ylipäätänsä oli käyttänyt syntetisaattoreita vain taloudellisista syistä ja musiikin kannalta olisi parempaa että mokomia härveleitä ei olisi ikinä keksittykään.

Koska yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä olivat nostaneet Talk Talkin osakkeita pääsi yhtye tekemään kolmatta levyään aiempaa suuremmalla budjetilla. Tämä avasi Hollisille mahdollisuuden päästä tekemään kunnianhimoisempaa musiikkia entistä rikkaammalla instrumenttipaletilla. Jo It’s My Lifella oli Talk Talk -trion tukena useita studiomuusikoita, mutta nyt näiden ulkopuolisten muusikoiden määrä kasvoi vahvasti. The Colour Of Springillä soittaa 13 studiomuusikkoa ja peräti kaksi kuoroa. Näiden apujoukkojen rooli kasvoi niin suureksi että rumpali Lee Harris ja basisti Paul Webb jäivät välissä hieman palkollisten varjoon; levyllä on muutama raita jossa kumpikaan rytmiryhmästä ei soita lainkaan...

Lue koko arvostelu täällä:

Levyarvio: Talk Talk – The Colour Of Spring (1986)

Arvostelussa Talk Talkin kolmas studiolevy The Colour Of Spring jolla yhtye jättää onnistuneesti taakseen syntsapopin siirtyen musiikillisesti kunnianhimoisempaan suuntaan.

pienemmatpurot.com

 

[Mattsson1]

Pink Floyd : Animals ****

Väitetään että 2018 remix on paras. Ja hyvä se onkin. Ei tämä ihan ole Rogerin soololevy, vaikka luovaan työhön ei muut osallistuneetkaan. Richard Wright niin vähän muutenkin että Waters halusi hänet ulos bändistä. Gilmour keskittyi tuohon aikaan perheeseen mutta kitarat ovat hänen ja sitä lajia on paljon.

Etenkin kaikki jotka eivät ole niin tykänneet tästä, tämä versio kannattaa kuunnella.

 

[Kcrimso]

Pink Floyd : Animals ****

Väitetään että 2018 remix on paras. Ja hyvä se onkin. Ei tämä ihan ole Rogerin soololevy, vaikka luovaan työhön ei muut osallistuneetkaan. Richard Wright niin vähän muutenkin että Waters halusi hänet ulos bändistä. Gilmour keskittyi tuohon aikaan perheeseen mutta kitarat ovat hänen ja sitä lajia on paljon.

Etenkin kaikki jotka eivät ole niin tykänneet tästä, tämä versio kannattaa kuunnella.


katso liitettä 394559

"vaikka luovaan työhön ei muut osallistuneetkaan"

Tuo nyt on hieman liioittelua. "Dogs" on sentään Watersin ja Gilmourin yhteinen sävellys ja kyllähän musiikkia muutenkin enemmän tai vähemmän bändin kesken sovitettiin vaikka Watersin rooli toki oli selkeästi vahvin.

Levyarvio: Pink Floyd – Animals (1977)

Animals on vuonna 1965 perustetun Pink Floydin kahdeksas studioalbumi. Animalsilla Roger Waters nousee lopullisesti yhtyeen eittämättömäksi taiteelliseksi johtohahmoksi. Lopputuloksena syntynyt Ani…

pienemmatpurot.com

 

[Mattsson1]

"vaikka luovaan työhön ei muut osallistuneetkaan"

Tuo nyt on hieman liioittelua. "Dogs" on sentään Watersin ja Gilmourin yhteinen sävellys ja kyllähän musiikkia muutenkin enemmän tai vähemmän bändin kesken sovitettiin vaikka Watersin rooli toki oli selkeästi vahvin.

Levyarvio: Pink Floyd – Animals (1977)

Animals on vuonna 1965 perustetun Pink Floydin kahdeksas studioalbumi. Animalsilla Roger Waters nousee lopullisesti yhtyeen eittämättömäksi taiteelliseksi johtohahmoksi. Lopputuloksena syntynyt Ani…

pienemmatpurot.com

Varmaan noin eikä ketään pakotettu mukaan pyssyllä uhaten. Rogerilla oli konsepti ja hän teki sanoitukset. Muut hyväksyivät että tällainen levy tehdään. Sanoinkin ettei sentään ole Rogerin soololevy ja tarkoitin että muut, ainakin Gilmour, teki enemmän kuin vain pelkkä kitaristi. Edellisillä levyillä sävellysvastuu jakautui tasaisemmin mutta nyt kävi näin.

Mun arviot on pelkkää arvailua, mitä nyt jostain levyarvosteluista lukenut.

 

[Kcrimso]

Mun arviot on pelkkää arvailua, mitä nyt jostain levyarvosteluista lukenut.

Itsekään en ollut paikalla, mutta olen asiaa laajasti kirjallisuuden ja lehtiartikkelien kautta tutkinut ja kiteyttänyt oman ymmärrykseni asiasta arvosteluuni.

 

[Kcrimso]

Heaven's Open täytti eilen tasan 35 vuotta!

Levyarvio: Michael Oldfield – Heaven’s Open (1991)​

Heaven’s Open on Mike Oldfieldin 14. studioalbumi.

Oldfieldin edellinen levy, vuotta aiemmin ilmestynyt, Amarok oli ollut keskisormen nosto Oldfieldin levy-yhtiölle Virginille. Levy-yhtiön vaatimukset kaupallisemmasta musiikista turhauttivat Oldfieldiä niin ankarasti että Amarokista muodostui 60 minuuttinen haistattelu hänen palkanmaksajilleen. Amarok oli keskeytymätön tunnin mittainen monimutkainen musiikillinen vuoristorata josta oli tarkoituksellisesti mahdotonta irrottaa Virginin himoamia sinkkuja. Amarok oli samalla kuin lahja hänen Oldfieldin vahoille faneille jotka kaipasivat pitkiä instrumentaaliteoksia jotka eittämättä olivatkin maestron vahvin puoli.

Jos fanit odottivat Amarokin jälkeen Oldfieldilta pitkäaikaista paluuta puhtaasti instrumentaalisen musiikin pariin oli Heaven’s Open heille kylmä suihku päin kasvoja. Heaven’s Open on kyllä monella tavalla paluuta vanhaan, mutta ei aivan sillä tavalla kuin moni fani olisi ehkä toivonut. Heaven’s Open palaa nimittäin mm. Crisesilta ja Islandsilta tuttuun formaattiin jossa toinen levyn puolisko koostuu lyhyistä pop/rock-biiseistä ja toisen puoliskon täyttää pitkä instrumentaali. Eli formaattiin jota Oldfield on kuvaillut suurin piirtein sanan kääntein ”puolisko heille (levy-yhtiö) ja puolisko minulle”. Eipä siinä mitään, elämä on täynnä kompromisseja. Valitettavasti Heaven’s Open toteuttaa formaattia hieman epätasaisen materiaalin voimin.

Heaven’s Open on sis periaatteessa Amarokin jälkeen askel tai peräti kaksi taaksepäin ja albumia olisikin helppo moittia laiskaksi välityöksi, mutta ainakin yhdellä sektorilla se tarjoaa jotain aivan uutta ja osoittaa ettei Oldfield pyöräyttänyt levyä kasaan aivan ohimennen vasemmalla kädellä. Heaven’s Open on nimittäin levyä jolla Oldfield ottaa ensimmäistä kertaa vastuun päävokaaleista...

Lue koko arvostelu täällä:

Levyarvio: Michael Oldfield – Heaven’s Open (1991)

Arvostelussa Mike Oldfieldin 14. studiolevy Heaven’s Open. Levy päätti yhteistyön Virginin kanssa ja oli ensimmäinen jolla Oldfield lauloi kaikki vokaalit itse.

pienemmatpurot.com

 

[Kcrimso]

The Yes Album täytti eilen tasan 55 vuotta!

Levyarvio: Yes – The Yes Album (1971)​

The Yes Album on vuonna 1968 perustetun Yesin kolmas studiolevy.

The Yes Album on selkeä harppaus kahden ensimmäisen albumin proge-vaikutteisesta rockista kohti progressiivisen rockin syvää päätyä. Yes on kuitenkin tässä vaiheessa vasta suurin piirtein altaan puolivälissä. Sillä vaikka kappaleet ovat pidempiä kuin edellisillä levyillä ovat ne yhä rakenteiltaan suht konventionaalisia. Etenkin kolme levyn pitkää, noin kymmenen minuuttista, kappaletta ”Yours Is No Disgrace”, ”Starship Troopers” ja ”Perpetual Change” antavat esimakua kolossaalisesta suunnasta johon yhtye oli pikku hiljaa suuntaamassa. Pääosin nuo edellä mainitutkin kappaleet ovat kuitenkin rakenteiltaan ”vain” laajennettuja rokki-biisejä. Toki sovituksellisesti erittäin näppäriä sellaisia ja sisälten monenlaista instrumentaalista pyrotekniikkaa.

The Yes Albumilla cover-biisit jäävät lopultakin kokonaan pois Yesin studiolevyiltä (livenä niitä kuultiin yhä satunnaisesti). Kappaleet ovat pääosin vokalisti Jon Andersonin ja basisti Chris Squiren nimiin merkittyjä, mutta uusi tulokas kitaristi Steve Howe saa myös muutaman merkinnän ja aloitusraita Yours Is No Disgrace” on kirjattu koko yhtyeen nimiin. On myös kiinnostavaa huomata että vaikka vokalisti Anderson ei soita mitään instrumenttia levyllä (satunnaisia perkussioita lukuunottamatta) on hän kuitenkin levyn pääsäveltäjänä antanut auliisti tilaa pitkillekin instrumentaaliosioille. Toki Jon Andersonin säveltäminen etenkin tässä vaiheessa tarkoitti lähinä yksinkertaisten ideoiden heittelyä joita bändin taitavat muusikot sitten jalostivat eteenpäin...

Lue koko arvostelu täällä:
https://pienemmatpurot.com/levyarvio-yes-album-1971-2/

 

[Kcrimso]

First Utterance täytti torstaina 55 vuotta!

Levyarvio: Comus – First Utterance (1971)​

First Utterance on brittiläisen Comusin ensimmäinen studioalbumi. Comus sai alkunsa vuonna 1969 kahden kitaristin Roger Woottonin ja Glenn Goringin folk-duona. Yhtye paisui debyyttilevyyn mennessä kuusihenkiseksi kokoonpanoksi jossa oli mukana myös basisti, perkussionisti, viulisti, puhallinsoittaja ja naisvokalisti Bobbie Watson joka jakoi lauluosuudet Wootenin kanssa. Triviatietona mainittakoon että David Bowie oli varhainen Comus-fani joka kävi katsomassa usein yhtyeen keikkoja ja itseasiassa Comus soitti muutamalla keikalla myös Bowien lämppärinä. Ja ainakin Wootenin mukaan hoiti hommansa liiankin tehokkaasti koska Bowie perui yhteiset jo sovitut keikat pelätessään jäävänsä Comusin varjoon…

Lokakuussa 1970 äänitetty ja helmikuussa 1971 julkaistu First Utterance sekoittelee riehakkaasti progressiivista rockia, psykedeliaa ja folkkia. Levyn musiikki on täynnä piinaavia viuluosuuksia, riitasointuisuutta ja alkukantaisen kuuloisia rytmejä jotka maalaavat kuvaa jonkinlaisista synkistä pakanariiteistä. Paketin kruunaa makaaberit, väkivaltaa, raiskauksia ja sähköshokkiterapiaa tihkuvat sanoitukset, jotka yhtyeen johtaja Roger Wootton karjuu omaperäisellä äänellään hieman lammasmaista vibraattoa usein käyttäen...

Lue koko arvostelu täällä:

Levyarvio: Comus – First Utterance (1971)

Arvostelussa Comusin debyyttilevy, pakanafolkin progressiivinen mestariteos First Utterance.

pienemmatpurot.com

 

[ubu]

First Utterance - mahtava levy! En olekaan pitkään aikaan pyöräyttänyt, täytyy korjata virhe illalla. Suomi-kytköskin löytyy: Virtanen levytti cover-kipaleen bändiltä.

 

[Kcrimso]

My Life in the Bush of Ghosts täyttää tänään 45 vuotta!

Levyarvio: Brian Eno + David Byrne – My Life in the Bush of Ghosts (1981)​

My Life in the Bush of Ghosts on Brian Enon ja David Byrnen ensimmäinen yhteinen studioalbumi.

Englantilaisen Brian Enon ja amerikkalaisen David Byrnen tiet olivat kohdanneet ensimmäisen kerran Byrnen yhtyeen Talking Headsin toisella studioalbumilla More Songs About Buildings and Food (1978) jonka Eno tuotti. Hedelmällinen yhteistyö jatkui vuoden 1979 Fear Of Musicilla ja sitä seuranneella jättimenestyksellä Remain In Light (1980). My Life in the Bush of Ghosts äänitettiin Fear Of Musicin ja Remain In Lightin välissä, mutta koska lupien järjestäminen levyllä käytettyihin lukuisiin sampleihin kesti niin kauan se ilmestyi vasta Remain In Lightin jälkeen.

Enon ja Byrnen alkuperäisenä ajatuksena oli tehdä ikään kuin konseptialbumi hengessä levy joka kuulostaisi yhtenäiseltä vieraan, keksityn, kulttuurin tekemältä. Tarkoitus oli mennä jopa niin pitkälle ettei Byrnen ja Enon henkilöllisyyttä levyn tekijöinä edes paljastettaisi julkaisun myötä. Lopulta ”keksityn kulttuurin” teemasta luovuttiin, mutta jossain mielessä My Life nimenomaan kuulostaa siltä. Kyllähän sen palasista tietyt yhdistyy selkeästi vaikkapa Pohjois-Afrikkaan tai USA:n syvään etelään, mutta fuusio jonka Byrne ja Eno näistä osista rakentaa tuntuu kokonaisuutena niin luontevalta että on varsin helppo heittäytyä mukaan kuvitelmaan jossa kuuntelee jonkin aiemmin vieraan kulttuurin kummallista pop-levyä. Tai vieraan kulttuurin ”psykedeelistä tanssimusiikkia” kuten Byrne on kuvaillut levyä. Eno puolestaan näkee levyn ”psykedeeliseksi visioksi Afrikasta” mikä sekin on varsin osuva tulkinta...

Lue koko arvostelu täällä:

Levyarvio: Brian Eno + David Byrne – My Life in the Bush of Ghosts (1981)

Arvostelussa Brian Enon ja David Byrnen uraauurtava sampleja ja löydettyjä ääniä hyödyntävä levy My Life in the Bush of Ghosts.

pienemmatpurot.com

 

[super-panda]

Weedpecker - V

Lie ketjun seuraajille relevantti. Pumpun parhaimmistoa.