Proge, psykedeelinen rock yms. suosituksia?

Yesin seuraava studioalbumi Mirror To The Sky ilmestyy toukokuussa ja tänään ilmestyi ensimmäinen uusi sinkku "Cut From The Stars". Vaan mitäpä väki piti pari vuotta sitten ilmestyneestä The Questista?

Levyarvio: Yes – The Quest (2021)​


yes_the_quest_cover.jpgThe Quest on Yesin 20. tai 21. studiolevy hieman laskutavasta riippuen.

Vuonna 1968 perustetun Yesin viimeiset 20 vuotta ovat olleet sekavaa aikaa. Oikeastaan totta puhuen samaa voidaan sanoa myös viimeisestä 40 vuodesta, mutta keskittykäämme tällä kertaa vain yhtyeen kahteen viimeiseen vuosikymmeneen.

2000-luku alkoi Yesin kannalta taiteellisesti väkevällä tavalla hienosti rock-bändiä ja sinfoniaorkesteria yhdistelevällä Magnification -levyllä joka ilmestyi vuonna 2001. Valitettavasti isolla budjetilla työstetty levy ei menestynyt kaupallisesti kovinkaan hyvin. Erityisesti yhtyeen perustajajäsen, ja sen yksi kantavista voimista, vokalisti Jon Anderson otti tämän raskaasti mikä johti siihen että hänen ja sitä kautta Yesin kiinnostus uusiin studiolevyihin oli lähitulevaisuudessa pyöreä nolla.

Yes kuitenkin lähti kiertämään rohkeasti sinfoniaorkesterin kera vuonna 2002. Kiertue oli menestys (ja ylsi myös Helsinkiin asti) ja niin oli sitä seuranneet kiertueet ja yhtyeen live-suosio kasvoi tasaista vauhtia. Vuonna 2004 yhtye juhli 35-vuotista olemassa oloaan menestyksekkäällä kiertueella ruotuun jälleen kerran palanneen Rick Wakemanin kera. Erityisesti Anderson alkoi kuitenkin väsymään loputtomaan kiertämiseen ja hänen toiveestaan yhtye vetäytyi tauolle useamman vuoden ajaksi. Paluuta alettiin kaavailemaan vasta vuonna 2008 kun yhtye päätti lähteä 40-vuotisjuhlakiertueelle jolle oli keksitty jo uljas nimikin: Close to the Edge and Back Tour.

Juuri ennen kiertueen alkamista iski kuitenkin katastrofi. Anderson sai pahanlaatuisen astma-kohtauksen joka lähes tappoi hänet. Andersonin keuhkot vahingoittuivat kohtauksen seurauksena pahasti ja hän joutui pitkälle sairaslomalle.

Andersonin ja toisen perustajajäsenen basisti Chris Squiren välit olivat kiristyneet pikku hiljaa vuosien varrella ja siihen nähden Yesin seuraava siirto ei ehkä ole niin yllättävä kuin se muuten voisi olla. Yes nimittäin päätti jatkaa ilman Andersonia...

Lue koko arvostelu täällä:
pienemmatpurot.com

Levyarvio: Yes – The Quest (2021)

Arvostelussa Yesin 21. studioalbumi The Quest joka on yhtyeen ensimmäinen ilman yhtäkään alkuperäistä jäsentä.
pienemmatpurot.com pienemmatpurot.com
 
Aika paljon olen lueskellut levy arvosteluja. Nyt on meneillään Camel sarja. Virkistävää ja kivaa tietoa, varsinkin kun nyt on aikaa. Petipotilaana.
 
On todellakin. Minulla on noita aika paljon ja kyllä tuli uutta tietoa levyistä. Seuraavaksi King Crimson. Se onkin mielenkiintoista.
 
Heikki Heino arvosteli savolaisen proge-heviä soittavan Makrofagin toisen kokopitkä albumin Musta oven.

Levyarvio: Makrofagi –Musta ovi (2022)​

makrofagi_musta_ovi.jpgKun saatekirjeen alussa Makrofagi julistetaan Savon progekuninkaiksi, niin tällaiselle ennakkoluuloiselle hämäläiselle tulee nopeasti päähän kummia ajatuksia. ”Eikös tuollainen röyhkeä itsevarmuus kuulukaan vain komioille pohojalaasille?” ”Savolaiset ovatkin sellaisia korkkiruuveja, että varmaan niiltä mutkikas proge sujuukin ihan luonnostaan.”

Kun etsin netistä taustatietoja Makrofagista, niin huomasin sen olleen olemassa jo reilun vuosikymmenen. Levyllä soittavat Anttu Röntynen (laulu), Aku Korhonen (kitara), Niilo Koslonen (koskettimet), Jyri Luostarinen (basso ja taustalaulu), Kalle Sedergren (rummut), Juhani Moilanen (kitara) sekä Jyrki Virta (kitara, koskettimet ja taustalaulu), joskin saatekirjeen mukaan kaksi viimeksimainittua eivät ole mukana yhtyeen livekokoonpanossa.

Makrofagilta on ilmestynyt lähes vuosikymmen sitten omakustanne-ep sekä viitisen vuotta sitten ensimmäinen täyspitkä albumi. Musta ovi onkin siis Makrofagin toinen albumi. Se on teemalevy, jonka tarina on ottanut vaikutteita suomalaisista ja muistakin myyteistä. Tarinaan on heitetty mukaan myös steampunkkia – tarinan loppupuolella mukaan ilmestyvä rautalintu tuntuu olevan jokin ihmeellinen lentävä kone. Levyn vihkosessa on mukana sanoitukset, jotka auttavat seuraamaan juonta. Sen verran symbolisilla tasoilla Mustan oven tarina kuitenkin kulkee, että tarinasta on luultavasti useita erilaisia tulkintoja. Myyttisyyttään yhtye korostaa vielä logolla, johon nähdäkseni on otettu vaikutteita saamelaisten noitarumpujen symboleista. Lisäksi Miina Ikävalko on tehnyt albumille tyylikkään kansikuvan, jossa ilmeisesti näkyy tarinan hahmoja.

Siinä missä moni muu yhtye olisi käyttänyt tällaisen muinaistarumaisen kertomuksen toteuttamiseen perinteisiä akustisia instrumentteja ja esittänyt musiikin helläkätisesti, heittää Makrofagi monella kappaleella raskaan proge-hevivaihteen silmään...

Lue koko arvostelu täällä:

pienemmatpurot.com

Levyarvio: Makrofagi –Musta ovi (2022)

Arvostelussa savolaisen proge-heviä soittavan Makrofagin toinen kokopitkä albumi Musta ovi.
pienemmatpurot.com pienemmatpurot.com
 

Daryl Hall: Sacred Songs​

sacred_songs
Sacred Songs on Daryl Hallin ensimmäinen sooloalbumi.

Vokalisti Daryl Hall nousi pinnalle 70-luvulla Hall & Oates pop-duon pääasiallisena säveltäjänä ja vokalistina. Hall & Oatesin keskitien valkoinen soul-pop myi hurjia määriä.

70-luvun lopulla Hall & Oatesin suosio alkoi hiipumaan ja Hall päätti kokeilla siipiään sooloartistina. Hall ja King Crimson -kitaristi Robert Fripp olivat kohdanneet jo vuonna 1974 ja tulleet hyvin toimeen keskenään. Hall ja Fripp olivat tuolloin heittäneet ilmoille ajatuksen yhteistyöstä jonain päivänä. Nyt tuo päivä oli koittanut. Hall pestasi Frippin ensimmäisen soololevynsä tuottajaksi ja sekä kitaristiksi.

Sacred Songs äänitettiin spontaanilla otteella muutamassa viikossa jo vuonna 1977, mutta julkaistiin lopulta vasta maaliskuussa 1980. Levy-yhtiö koki levyn liian epäkaupalliseksi ja oli sitä mieltä että se samalla vaarantaisi paitsi Daryl Hallin oman uskottavuuden kaupallisena artistina niin vaikuttaisi myös Hall & Oatesin kaupalliseen potentiaaliin. Levy-yhtiö siis kyynisesti hyllytti albumin pariksi vuodeksi ja sama kohtalo oli Frippin soololevyllä Exposure joka äänitettiin Hallin kanssa Sacred Songsin jälkeen. Lopulta Exposure päästettiin myyntiin vuoden 1979 puolella, mutta mukaan sai jäädä vain kaksi Hallin laulusuoritusta. Mutta siirrytään levy-yhtiö politiikasta Sacred Songsin musiikkiin.

Levyn aloittaa energinen rock’n roll -biisi ”Sacred Songs” jonka Hall laulaa röyhkeällä otteella kuulostaen hieman David Bowielta. Biisi olisikin istunut varsin hyvin vaikka ”Heroes” -levylle. Hallin Bowie-pastissi toimii, mutta levyn toinen biisi on huomattavasti kiinnostavampi tapaus. ”Something In 4/4 Time” saarnaa ja kapinoi hauskasti sanoituksissaan mainstream-rockin odotuksia vastaan ja Frippin kitara ujeltaa muukalaismaisesti. Hall vokaali-irrottelu kappaleen finaalissa jossa hän laulaa rinnakkain itsensä kanssa moneen kertaan päällekkäin on huikeaa kuultavaa kuultavaa ja Hallin laulusuoritus on kerrassaan virtuoosimainen. Ei ihme että Fripp on todennut Hallin olevan kyvykkäin laulaja jonka hän on urallaan kohdannut.

So ya gotta have something in 2/4 time
Ya gotta have something that always rhymes
Ya gotta have something in 4/4 time
Ya gotta have something
Gotta have something that rhymes
Napsauta laajentaaksesi...
Levyn paras raita on leikkisästi sykkivä ”Babs And Babs” tuo hieman mieleen Peter Gabrielin toisen studiolevyn jonka Fripp myös tuotti. Varsinaista laulua katkoo kappaleen sekaan yllättäen, mutta toimivasti sijoitettu frippertronics-osio. Kappaleen loppupuolella Hallin rokki ja Frippin kosminen soundi yhtyvät komeasti saumattomaksi kokonaisuudeksi. ”Babs And Babs” lunastaa tehokkaimmin näiden kahden miehen yhteistyön tarjoten parhaan fuusion heidän hyvin erilaisista taustoistaan. Niin tehokas kuin Sacred Songs on tälläisenäänkin on harmi että se tarjonnut enemmän ”Babsin ja Babsin” kaltaisia hetkiä joissa musiikki kuulostaa tasaveroisesti sekä Hallillta että Frippiltä.

”Babsin ja Babsin” jälkeen kuullaan kaksi Fripp-painotteista kappaletta ”Urban Landscape” joka on Frippin yksinään soittama pahaenteinen frippertronics-tunnelmointi sekä raivokas ”NYCNY” josta tehtiin vaihtoehtoinen versio Frippin omalle soololevylle Exposurelle. Frippin levyllä ”NYCNY” kulki nimellä ”NY3”. ”NYCNY” on vähemmän avantgardistinen ja rokkaavampi versio kuin ”NY3”, mutta tässäkin muodossaan kyseessä on varsin kummallinen kappale joka on valovuosien päässä Hallin aiempien levyjen tunnelmista. Hallin raivokas vokaalisuoritus joka on osittain efektoitu hieman robottimaiseksi on huimaa kuultavaa.

”NYCNY:n” jälkeen kuultava eteerinen ja hypnoottinen ”The Farther Away I Am” on myös hyvä yhdistelmä Hallia ja Frippia. Kappale tuo mieleen Frippin ja Brian Enon yhteisen musiikin tosin tällä kertaa vain Hallin lempeillä vokaaleilla väritettynä. Harmillisesti ”The Farther Away I Am” kestää vain hieman yli kaksi minuuttia mikä on harmi sillä hieman pidempänä se olisi voinut kasvaa todella hypnoottiseksi teokseksi.

”The Farther Away I Amin” jälkeen levyn loput neljä kappaletta ovat tavanomaisempaa soul-rockia. Mukavaa musiikkia, mutta yhtä kiinnostaviin sfääreihin kuin alkupuoliskolla ei enää ylletä. Täytyy tosin myöntää että ”Why It Was So Easy” on todella upea soul-balladi vaikka muistuttaakin kappaleita joita Hall & Oatesin levyiltä saattoi odottaa. Frippin lempeästi mutta samaan aikaan oudon eteerisesti vonkuva kitara nostaa sen kuitenkin ilahduttavasti tavanomaisen yläpuolelle ja Hallin laulusuoritus on jälleen komea kuultavaa.

Sacred Song on erinomainen artrock-levy ja se ansaitsee paikkansa kahden muun ”New York trilogiaan” (kuten Fripp kolmikon nimesi) kuuluvan levyn Peter Gabrielin toisen levyn ja Frippin oman Exposuren rinnalla.

Levyn teon aikoihin Fripp ja Hall olivat täynnä ylistystä toisiaan kohtaan. Fripp hehkutti Hallia parhaaksi kohtaamakseen laulajakseen ja Hall puolestaan kuvaili osuvasti Frippin kitaroinnin kuulostavan siltä kuin ”universumi itkisi”. Valitettavasti Hallin ja Frippin yhteistyö ei kuitenkaan jatkunut enää Sacred Songsin ja Frippin oman Exposure-levyn jälkeen. Fripp olisi ollut kiinnostanut perustamaan Discipline nimisen yhtyeen Hallin Jerry Marottan ja Tony Levinin kanssa, mutta Hall palasi Hall & Oatesin pehmopopin pariin. Pettynyt Fripp piti tätä levy-yhtiön sanelemana kompromissina kaupallisuuden alttarilla kun Hall taas kiisti että oli koskaan edes harkinnut pidempiaikaista yhteistyötä. Frippin kaavailema Discipline yhtye muuntautui lopulta uudeksi King Crimsoniksi. Hall & Oates jatkoi menestylevyjen tehtailua, ja Hall julkaisi silloin tällöin myös sooloalbumeita, mutta yksikään niistä ei yllä lähellekään Sacred Songsin tasoa.

Parhaat biisit: ”Sacred Song”, ”Something In 4/4 Time”, ”Babs And Babs”, ”NYCNY”, ”Why It Was So Easy”

****

Lisää vuoden 1980 parhaita levyjä:
pienemmatpurot.com

Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1980 – Sijat 1-10

Esittelyssä vuoden 1980 parhaat levyt sijoituksilla 1-10. Mukana mm. Peter Gabriel, Fred Frith, Yes, Kate Bush ja David Bowie.
pienemmatpurot.com pienemmatpurot.com
 
Oma suosikkini King Crimsonin levyistä täyttää tänään tasan 50 vuotta!

Levyarvio: King Crimson – Larks’ Tongues in Aspic (1973)​

king_crimson_larks.jpegLarks’ Tongues in Aspic on King Crimsonin viides studiolevy ja uuden aikakauden alku yhtyeelle.

Hienon Islands -levyn (1971) jälkeen Robert Frippille kävi selväksi että hänen tavoitteensa poikkesivat ympärilleen kokoaman yhtyeen kanssa. Siinä missä Fripp halusi hyvin vakavamielisesti kehittää yhtyeen musiikkia yhä haastavampaan suuntaan oli muu bändi enemmän kiinnostunut hauskanpidosta ja bluesahtavista jamitteluista. Frippin ratkaisu ongelmaan oli kenkäistä muu porukkaa bändistä ja aloittaa alusta uudella miehistöllä.

Fripp saikin kasattua uudeksi kokoonpanoksi todellisen dreamteamin. Yesistä rumpuihin loikkasi nuori virtuoosi Bill Bruford ja hänen aisaparikseen basisti/laulajaksi Frippin nuoruuden ystävä ja mm. Familyssa aiemmin soittanut John Wetton. Lisäksi bändin täydensi freejazz-kuvioista mukaan napattu rumpali/perkussionisti Jamie Muir ja vielä suht kokematon viulisti David Cross. Larks’ Tongues in Aspic on siis ensimmäinen ns. Wetton/Bruford-trilogian levy. Trilogian täydensi seuraavana vuonna ilmestyneet levyt Starless And Bible Black ja Red...


Lue koko arvostelu täällä:
pienemmatpurot.com

Levyarvio: King Crimson – Larks’ Tongues in Aspic (1973)

Arvostelussa King Crimsonin viides studiolevy Larks’ Tongues in Aspic joka esitteli paitsi yhtyeen uuden kokoonpanon niin myös merkittävästi uudistuneen musiikillisen tyylin.
pienemmatpurot.com pienemmatpurot.com
 
Kcrimso sanoi:
Oma suosikkini King Crimsonin levyistä täyttää tänään tasan 50 vuotta!

Levyarvio: King Crimson – Larks’ Tongues in Aspic (1973)​

katso liitettä 241282Larks’ Tongues in Aspic on King Crimsonin viides studiolevy ja uuden aikakauden alku yhtyeelle.

Hienon Islands -levyn (1971) jälkeen Robert Frippille kävi selväksi että hänen tavoitteensa poikkesivat ympärilleen kokoaman yhtyeen kanssa. Siinä missä Fripp halusi hyvin vakavamielisesti kehittää yhtyeen musiikkia yhä haastavampaan suuntaan oli muu bändi enemmän kiinnostunut hauskanpidosta ja bluesahtavista jamitteluista. Frippin ratkaisu ongelmaan oli kenkäistä muu porukkaa bändistä ja aloittaa alusta uudella miehistöllä.

Fripp saikin kasattua uudeksi kokoonpanoksi todellisen dreamteamin. Yesistä rumpuihin loikkasi nuori virtuoosi Bill Bruford ja hänen aisaparikseen basisti/laulajaksi Frippin nuoruuden ystävä ja mm. Familyssa aiemmin soittanut John Wetton. Lisäksi bändin täydensi freejazz-kuvioista mukaan napattu rumpali/perkussionisti Jamie Muir ja vielä suht kokematon viulisti David Cross. Larks’ Tongues in Aspic on siis ensimmäinen ns. Wetton/Bruford-trilogian levy. Trilogian täydensi seuraavana vuonna ilmestyneet levyt Starless And Bible Black ja Red...


Lue koko arvostelu täällä:
pienemmatpurot.com

Levyarvio: King Crimson – Larks’ Tongues in Aspic (1973)

Arvostelussa King Crimsonin viides studiolevy Larks’ Tongues in Aspic joka esitteli paitsi yhtyeen uuden kokoonpanon niin myös merkittävästi uudistuneen musiikillisen tyylin.
pienemmatpurot.com pienemmatpurot.com
Napsauta laajentaaksesi...
korjaus ,voittaa courtin ja redin .Minulle tämä on aina ollut suosituin KC levy, ... ei voita "courtia ja rediäkään !
----- Onko muuten Prog magazinen 30 vuotis LTIA magazine kaupoissa ?
 
Viimeksi muokattu:
Kcrimso sanoi:
Mitä tarkoitat? Suosituin, mutta ei voita?
Napsauta laajentaaksesi...
SORRY, KIRJOTUSVIRHE !
Minulle suosikki, ennen Courtia ja Rediä sekä 80 luvun tuotantoa. 90 luvun ja milleniumin levyt vähän eri planeetalta ! välillä mielellään kuuntelen, välillä en. Vaatii "täydellistä rauhaa ympärillä ja tiukkaa keskittymistä kuunteluun.
 
Viimeksi muokattu:
King Crimsonin eka levy minulle oli -70 luvulla Starless and Bible Black ja ymmärrettävistä syistä se on edelleen se mieluisin levy. Ne tietää, joilla oli vähän levyjä ja kun sait uuden, niin sitä soitettiin ja paljon. Sen takia ne jäivät aivolohkoihin pysyvästi, eikä niitä sieltä kovin helpolla pudoteta pois, toki Red laittoi sen lujille.
 

Picchio dal Pozzo: Abbiamo tutti i suoi problemi (IT, 1980)​

picchio_abbiamo
Abbiamo tutti i suoi problemi on Italialaisen Picchio dal Pozzon toinen studioalbumi.

Vuonna 1976 perustettu Picchio dal Pozzon samana vuonna ilmestynyt viehättävä nimetön debyytti-levy oli paljon velkaa englantilaiselle Canterbury-skenelle. Neljä vuotta myöhemmin yhtye on suunnannut proge-altaan syvään päätyyn ja sen musiikki on muuttunut niin monimutkaisesti että se on helppo luokitella kuuluvan avant-progen alle. Erityisen vahvasti Abbiamo tutti i suoi problemin (suoraan suomeksi käännettynä: ”Meillä kaikilla on hänen ongelmansa”) musiikissa kuuluu Henry Cow’n vaikutus, mutta on mukana yhä myös selkeitä kaikuja Frank Zappan suunnalta. Etenkin levyn kummallisissa vokaali-osuuksissa. Canterbury-tunnelmat ovat vielä hetkittäin läsnä, mutta jääden selvästi sivuosaan.

Viisihenkinen yhtye soittaa runsasta valikoimaa erilaisia instrumentteja. Skaala ulottuu perus-rock -instrumenteista huiluihin klarineitteihin saksofoneihin ja vibrafoneihin asti. Puhaltimet, joita yhtyeen viidestä jäsenistä peräti neljä soittaa, nousevat selkeästi pääosaan. Erityisesti toki Roberto Romanin soittamina sillä hän on yhtyeen ainoa nimenomaan puhaltimiin erikoistunut soittaja. Aldo De Scalzin urut saavat myös tilaa, mutta villien soolojen sijasta ne yleensä surisevat dronemaisesti joko kaiken taustalla tai tukevoittavat sointuja soittaen yleistä sointia. Rumpali Aldo Di Marcon kepeä mutta arvaamaton rumpalointi tuo mieleen Chris Cutlerin (mm. Henry Cow ja Art Bears) tyylin.

Alle minuutin mittaisen ”La sgargianza parte 1” kappaleen jälkeen levyn kunnolla käynnistävä seitsemän minuuttinen instrumentaalinen ”I Problemi Di Ferdinando P. (Abbiamo Tutti I Suoi Problemi)” on kiehtova kappale. Se edustaa levyn vakavinta osastoa ja vaikuttaa sävellyksellisesti hyödyntävän ainakin osittain sarjallisen musiikin metodeja. Kappaleen mekaanisessa eteenpäin sykähtelyssä on jotain kovin viehättävää.

Levyn vokaaliosuudet ovat sen heikointa antia. Ne tuntuvat välillä hieman väkinäisesti musiikin sekaan upotetuilta eikä asiaa ehkä auta se että henkilökohtaisesti en ymmärrä yhtyeen italian kielellä laulamista sanoituksista hölkäsen pöläystä! Onneksi Abbiamo tutti i suoi problemi on suurimmaksi osaksi instrumentaalista musiikkia.

Turhauttavan ”La sgargianza parte 2” (näitä sgargianza-välikkeitä kuullaan levyllä neljä) miniatyyrin jälkeen kuullaan jälleen hienoa musiikkia. Yhdeksän minuuttinen ”Moderno Ballabile (Richiesta Con Dedica)” on äärimmäisen kompleksisen kuuloinen ja sisältää hauskoja ”puhuvia” saksofoneja sekä vibrafoni-osuuksia jotka tuovat vahvasti mieleen Frank Zappan musiikin. Rytmi- ja tempo-muutokset ovat hetkittäin pyörryttäviä. Ne tuntuvat osin itsetarkoituksellisilta, mutta samaan aikaan yhtyeen taitoja ei voi kuin olla ihailematta. Ja toisaalta ”Moderno Ballabile (Richiesta Con Dedica)” tarjoilee myös suht melodisia hetkiä ja jopa hieman toistoa joka tarjoaa tarttumapintaa.

Kolmas erityismaininnan ansaitseva kappale on sen toiseksi viimeinen raita ”Mettiamo il caso” joka kestää lähes 16 minuuttia. Kappale käväisee etenkin sähkökitaraosuuksissa hieman Canterbury-tunnelmissa tuoden mieleen Phil Millerin otelautaseikkailut Hatfield And The Northin levyillä. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin huomattavasti avantgardistisempi vaikka melankolisesti tuuttaavat saksofonit välillä tuovatkin mieleen myös Robert Wyattin Rock Bottom -klassikon. Loppupuolella vuorottelee äkkiväärästi rytmitetyt vokaalit, haikeiden viuluosuuksien ja kipakan sähkökitaroinnin kanssa jota säestää Di Marcon edes takaisin syöksyilevä rumpalointi. ”Mettiamo il caso” on niin haastava kappale että en oikein osaa arvioida pysyykö se todella kasassa vai ei, mutta ainakin se sisältää suuren määrän yksittäisiä hienoja hetkiä. Ja ehkä löydän ahkeralla kuuntelulla myös sen kuuluisan punaisen langankin vielä.

Vuoden 2006 uudelleen julkaisussa on mukana bonus-raitana vain kolmiminuuttinen ”Uccellin Del Bosco” joka on äärimmäisen tehokas kulmikkaan (tietysti!) rytmikäs ralli Arean hengessä. Olisi ollut viisas ratkaisu ottaa tämä kappale alunperin mukaan ja jättää ”La sgargianza” -välikkeet sen sijaan pois.

Siinä missä Picchio dal Pozzon esikuva Henry Cow onnistui aina jotenkin tekemään monimutkaisimmista sävellyksistään vilpittömän ja luontevan kuuloista sortuu Abbiamo tutti i suoi problemi kuulostamaan hetkittäin teennäiseltä ja monimutkaiselta monimutkaisuuden vuoksi. Näinä hetkinä tulee hieman ikävä debyyttilevyn lämpimän leikkisiä canterbury-tunnelmia, mutta onneksi nämä notkahdukset ovat lopulta suht harvinaisia.

Abbiamo tutti i suoi problemi lienee 70-luvun monimutkaisinta italialaista progressiivista rockia Stormy Sixin samana vuona ilmestyneen Macchina maccheronican ohella. Ei niin että haastajia saapasmasta tuolla sektorilla kauheasti olisi tulevina vuosikymmeninäkään Yugenia lukuunottamatta. Jos äärimonimutkainen Henry Cow ja Frank Zappa -henkinen musiikki italialaisella ominaisvärillä somisteltuna kiinnostaa ei Abbiamo tutti i suoi problemin kohdalla voi mennä pahasti pieleen.

Picchio dal Pozzo lopetti toimintansa pian Abbiamo tutti i suoi problemin jälkeen. Yhtye palasi keikkailemaan satunnaisesti 2000-luvulla ja julkaisi levyllisen vanhaa, mutta ennen julkaisematonta materiaalia levyn Camere Zimmer Rooms (2001) muodossa. Vuonna 2004 Picchio dal Pozzo julkaisi vielä kokeellisen studioalbumin Pic_nic@Valdapozzo joka on rakennettu edesmenneen Demetrio Stratosin (Area) omalaatuisen vokalisoinnin ympärille.

Parhaat biisit: ” I Problemi Di Ferdinando P. (Abbiamo Tutti I Suoi Problemi)”, ”Moderno Ballabile (Richiesta Con Dedica)”, ”Uccellin del bosc”

****

Lisää luettavaa vuoden 1980 parhaista levyistä:

pienemmatpurot.com

Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1980 – Sijat 1-10

Esittelyssä vuoden 1980 parhaat levyt sijoituksilla 1-10. Mukana mm. Peter Gabriel, Fred Frith, Yes, Kate Bush ja David Bowie.
pienemmatpurot.com pienemmatpurot.com
 
Pannaanpa tännekin tämä. Törmäsin veljeni tai alkujaan veljeni pojan/kummipoikani suosituksesta tähän virolaiseen progebändiin. Ihan loistava minun mielestäni! Pitkästä aikaa OIKEAA vanhan liiton progea, jossa Hammond rääkyy, basisti koruompelee Squirerin tapaan, tahdit rikotaan tyylillä, sähköiset ja akustiset osuudet vaihtelee ja Moog laulaa. Jos Jethro Tull, vanhempi Yes ja vanhempi Spocks Beard osuu, tää on sulle!
23217CBD-BB4A-4908-B78A-A2948122D833.jpeg
 
Musiikin teemailta näyttää taas aktivoituneen. Pistin tänne progeosastolle. Voi olla muutakin.

areena.yle.fi

Olli Haapakankaan Jokapojan Moog-tunti | Musiikin teemailta | Yle Areena – podcastit

Hei muijat, mikä Moogie! Nimittäin Minimoog, vetreä syntetisaattorivanhus, jonka oskillaattorit ja filtterit tuottavat osaavissa käsissä jumalaista kudelmaa ja rouhevaa pörinää. Esa Kotilainen on Suomen johtava Moogisti ja opastaa jokapojan alkuun analogisten syntikoiden maailmassa. Soundeja...
areena.yle.fi areena.yle.fi
 
Sinun on kirjauduttava sisään tai rekisteröityä kirjoittaaksesi tänne.
Back
Ylös