Proge, psykedeelinen rock yms. suosituksia?

Sonar With David Torn: Vortex (CH, 2018)​

vortex
Vortex
on sveitsiläisen 2010 perustetun Sonarin neljäs studiolevy.

Sonar on yksi kiinnostavimmista moderneista progebändeistä. Bändin tavaramerkki on kellontarkka yhteissoitto monimutkaisissa tahtilajeissa ja toistuvat sykliset kuviot. Bändin tyyli on erittäin omaperäinen, mutta yhtäläisyyksiä löytyy paitsi maanmies (jotenkin todella osuvaa että juuri Sveitsistä tulee tälläistä atomikellontarkkaa musiikkia!) Nik Bärtschin yhtyeisiin Ronin ja Mobile mutta myös King Crimsonin 80-luvun gamelan-vaikutteisiin kappaleisiin.

Vortex -levy on askel eteenpäin Sonarille sillä bändin ennen niin tiukkaan kemialliseen kaavaan on lisätty täysin uusi elementti eli kokeellisesta musiikistaan tunnettu kitaranero David Torn. Alunperin David Tornin oli vain tarkoitus tuottaa ja miksata levy (Henry Kaiser suositteli Tornia Sonarille), mutta Sonar pyysi Tornia soittamaan soolon yhteen kappaleeseen minkä jälkeen ilmeni että Torn sekä bändi nautti yhteistyöstä niin paljon että Torn päätyi lopulta soittamaan levyn kaikissa kappaleissa.

Torn on aivan mahtava lisä Sonarin mekaanisen tikittävään ja hypnoottiseen soundiin. Niin kiinnostava kuin bändin ominaissoundi onkin, on sillä koko albumin mitassa, taipumusta käydä hieman puuduttavaksi. Tällä kertaa Sonarin musiikki onnistuu pitämään mielenkiintoa yllä aivan uudella tavalla kun Torn improvisoi villisti ja suvereenin notkeasti yhtyeen erittäin monimutkaisia tahtilajeja sisältävän yhteissoiton yllä. Torn ei myöskään tyydy pelkkiin sooloihin vaan luo useisiin kappaleisiin monenlaisia monimutkaisia tekstuureja jotka entisestään elävöittävät Sonarin soundia.

Ei kuitenkaan kannata ajatella että kaikki levyn hienoudet olisivat Tornin ansiota vaan kyllä Vortex edelleen on vahvasti nimenomaan Sonarin levy ja he ottavat tarvittaessa oman tilansa ja hoitavat tonttinsa ilman Torniakin. Kvartetti Stephen Thelen (kitara), Bernhard Wagner (kitara), Christian Kuntner (basso) ja Manuel Pasquinelli (rummut) antautuvat edelleen välillä varsin minimalistisiin tunnelmiin groovaten minuuttikaupalla jotain kiehtovaa rytmikuviota (epäsäännöllistä sellaista sentään!) rumpalin rikkoen rauhaa tyylikkäilllä aksenteilla.

Vortexin komein raita on sen kymmenen minuuttinen aloitusraita ”Part 44” joka käynnistyy heti todella koukuttavasti. Bändin kaksi kitaristia punoo tikittäviä kuvioita molemmat omissa rytmeissään basistin kompatessa tuplasti hitaammin taustalla massiivisella soundilla. Torn soittaa kaiken yllä majesteettisia hieman lokin kiljahduksilta kuulostavia kitaravingahteluja. Pikku hiljaa kappale kasvattaa intensiteeettiään ja tempoaan. Jännitys kasvaa lopulta lähes sietämättömän kutkuttavaksi. Upea aloitus upealle levylle.

Vortex on Sonarin toistaiseksi vahvin albumi. Toivottavasti seuraavalla levyllä mukana on jälleen joku David Tornin kaltainen uusi jännittävä elementti. Ehkä puhaltimia!

Parhaat biisit: ”Part 44”, ”Red Shift”, ”Vortex”

****½

Lisää vuoden 2018 parhaita levyjä:
https://pienemmatpurot.com/vuosi-vuodelta-parhaat-levyt-2018/
Jessus tän levyn bassoraitoja! Pistävät hifi-laitteet koville.
 

Sonar With David Torn: Vortex (CH, 2018)​

vortex
Vortex
on sveitsiläisen 2010 perustetun Sonarin neljäs studiolevy.

Sonar on yksi kiinnostavimmista moderneista progebändeistä. Bändin tavaramerkki on kellontarkka yhteissoitto monimutkaisissa tahtilajeissa ja toistuvat sykliset kuviot. Bändin tyyli on erittäin omaperäinen, mutta yhtäläisyyksiä löytyy paitsi maanmies (jotenkin todella osuvaa että juuri Sveitsistä tulee tälläistä atomikellontarkkaa musiikkia!) Nik Bärtschin yhtyeisiin Ronin ja Mobile mutta myös King Crimsonin 80-luvun gamelan-vaikutteisiin kappaleisiin.

Vortex -levy on askel eteenpäin Sonarille sillä bändin ennen niin tiukkaan kemialliseen kaavaan on lisätty täysin uusi elementti eli kokeellisesta musiikistaan tunnettu kitaranero David Torn. Alunperin David Tornin oli vain tarkoitus tuottaa ja miksata levy (Henry Kaiser suositteli Tornia Sonarille), mutta Sonar pyysi Tornia soittamaan soolon yhteen kappaleeseen minkä jälkeen ilmeni että Torn sekä bändi nautti yhteistyöstä niin paljon että Torn päätyi lopulta soittamaan levyn kaikissa kappaleissa.

Torn on aivan mahtava lisä Sonarin mekaanisen tikittävään ja hypnoottiseen soundiin. Niin kiinnostava kuin bändin ominaissoundi onkin, on sillä koko albumin mitassa, taipumusta käydä hieman puuduttavaksi. Tällä kertaa Sonarin musiikki onnistuu pitämään mielenkiintoa yllä aivan uudella tavalla kun Torn improvisoi villisti ja suvereenin notkeasti yhtyeen erittäin monimutkaisia tahtilajeja sisältävän yhteissoiton yllä. Torn ei myöskään tyydy pelkkiin sooloihin vaan luo useisiin kappaleisiin monenlaisia monimutkaisia tekstuureja jotka entisestään elävöittävät Sonarin soundia.

Ei kuitenkaan kannata ajatella että kaikki levyn hienoudet olisivat Tornin ansiota vaan kyllä Vortex edelleen on vahvasti nimenomaan Sonarin levy ja he ottavat tarvittaessa oman tilansa ja hoitavat tonttinsa ilman Torniakin. Kvartetti Stephen Thelen (kitara), Bernhard Wagner (kitara), Christian Kuntner (basso) ja Manuel Pasquinelli (rummut) antautuvat edelleen välillä varsin minimalistisiin tunnelmiin groovaten minuuttikaupalla jotain kiehtovaa rytmikuviota (epäsäännöllistä sellaista sentään!) rumpalin rikkoen rauhaa tyylikkäilllä aksenteilla.

Vortexin komein raita on sen kymmenen minuuttinen aloitusraita ”Part 44” joka käynnistyy heti todella koukuttavasti. Bändin kaksi kitaristia punoo tikittäviä kuvioita molemmat omissa rytmeissään basistin kompatessa tuplasti hitaammin taustalla massiivisella soundilla. Torn soittaa kaiken yllä majesteettisia hieman lokin kiljahduksilta kuulostavia kitaravingahteluja. Pikku hiljaa kappale kasvattaa intensiteeettiään ja tempoaan. Jännitys kasvaa lopulta lähes sietämättömän kutkuttavaksi. Upea aloitus upealle levylle.

Vortex on Sonarin toistaiseksi vahvin albumi. Toivottavasti seuraavalla levyllä mukana on jälleen joku David Tornin kaltainen uusi jännittävä elementti. Ehkä puhaltimia!

Parhaat biisit: ”Part 44”, ”Red Shift”, ”Vortex”

****½

Lisää vuoden 2018 parhaita levyjä:
https://pienemmatpurot.com/vuosi-vuodelta-parhaat-levyt-2018/
Äkikseltään mielenkiintoista, King Crimson tulee mieleen ainakin avausbiisin osalta, Discipline -hengessä.
 

Yes : s/t (UK, 1969)​

yes_debut.jpg

Kenelläkään Yesin jäsenellä ei ollut yhtyettä perustettaessa kovinkaan mittavaa ansioluetteloa taustallaan, mutta he olivat jo varsin taitavia muusikoita ahkeran keikkailun ja treenauksen ansiosta siinä vaiheessa, kun he ryhtyivät nimettömän debyyttilevynsä äänityksiin keväällä 1969.

Jazzia diggaileva rumpali vain parikymppinen Bill Bruford (s.1949), kuorotaustan omaava, melodisesti mutta aggressiivisesti soittava basisti Chris Squire (1948–2015), rokkaavan rytmikkäästi urkuja soittava, jo neljävuotiaana pianotunnit aloittanut kosketinsoittaja Tony Kaye (s.1946) ja psykedeelisestä rockista ponnistava kitaristi Peter Banks (1947–2013) ja omalaatuisen, korkean kontratenoriäänen omaava vokalisti Jon Anderson (s.1944).

Yes ei ehkä aloittanut uraansa suoraan legendaarisella levyllä kuten vaikkapa King Crimson tai Pink Floyd, mutta hyvin on paketti kasassa bändillä jo tällä debyyttilevyllä. Toki paketti purettiin ja kasattiin uuteen uskoon vielä monta kertaa bändin uran aikana. Yesin musiikki on tässä vaiheessa vielä kaukana tulevien vuosien eeppisen mittakaavan progressiivisesta rockista, mutta bändin pop/rock-biisit olivat jo tässä vaiheessa huolella sovitettuja ja soitto taitavaa. Ennen kaikkea levyn energisyys ja hyvä meininki on parhaimmillaan suorastaan huumaavaa. Kaikki soittavat jo tässä vaiheessa hyvin, etenkin rytmiryhmä Bruford/Squire rokkaavat yhdessä todella kovaa. Myös Peter Banksin psykedeli-kohtaa-Wes Montgomeryn -henkinen kitarointi tekee vaikutuksen monessa kohtaa, vaikkei aina niin tarkkaa tai teknisesti virheetöntä olekaan.

Suurin osa levyn kappaleista on Jon Andersonin tai Chris Squiren säveltämiä, mutta levyllä kuullaan myös kaksi coveria, The Beatlesin ”Every Little Thing” ja Byrdsin ”I See You”, jotka Yes on sovittanut mukavasti oman näköisekseen. Etenkin ”I See You’hun” on lisätty mukava pitkähkö instrumentaaliosuus.

Yksi levyn kohokohdista on Andersonin ja Squiren yhdessä säveltämä ”Looking Around”, joka kulkee vauhdikkaasti Tony Kayen mainion urkuriffittelyn maustamana. Kappaleen kertosäe on pirun tarttuva!

Debyytin kappaleista oikeastaan vain kaunis ja herkkä Jon Andersonin säveltämä ”Survival” jäi edes jollain tavalla elämään Yesin keikkasetteihin pidemmäksi aikaa, mutta se kertoo mielestäni enemmän siitä, miten kovatasoista bändin tuleva materiaali oli, eikä näiden kappaleiden heikkoudesta.

Yesin ensimmäinen levytys sai jonkin verran positiivisia arvioita, mutta myi kehnosti. Bändi kuitenkin jatkoi tarmokasta keikkailua, voitti yleisöä puolelleen sitä kautta ja palasi levyttämään jo seuraavana vuonna samalla kokoonpanolla toista albumiaan Time And A Wordia. Ja oikein sinfoniaorkesterin kera…

Parhaat biisit: ”Beyond And Before”, ”Looking Around” ja ”Survival”

****

Lisää vuoden 1969 parhaita levyjä:
 

Present: Triskaidékaphobie (BE, 1980)

triskaidekaphobie
Triskaidékaphobie
on belgialaisen Presentin ensimmäinen studioalbumi.

Kitaristi Roger Trigaux oli yksi synkkää kamarimusiikkimaista avantprogea soittaneen Univers Zeron perustajajäsenistä. Univers Zeroa dominoi kuitenkin vahvasti yhtyeen pääasiallinen säveltäjä rumpali Daniel Denis. Trigauxin sävellykset, ja etenkin kitarointi, jäivät Univers Zerossa niin pieneen rooliin että mies jätti Univers Zeron vuoden 1979 Heresie levyn jälkeen ja perusti oman yhtyeensä Presentin.

Ilmeisesti Trigauxin ja Denisin välille ei syntynyt tästä käänteestä liikaa kitkaa sillä Denis soittaa rumpuja Presentin debyytillä ja mukaan otettiin myös Univers Zeron ensimmäisellä levyllä soittanut basisti Christian Genet. Kvartetin täydentää pianisti Alain Rochette joka soittaa hieman myös syntetisaattoreita.

Tyylillisesti Triskaidékaphobie (triskaidékaphobie tarkoittaa numero 13 pelkoa mikä on samalla hauska viittaus Univers Zeron debyyttiin joka tunnetaan myös nimellä 1313) muistuttaa melko paljon Univers Zeroa eli tummasävyisestä instrumentaalisesta avantprogesta on on kyse. Triskaidékaphobien sävellykset sisältävä enemmän toistoa kuin Univers Zeron musiikki, mutta hieman Magman mieleen tuovan suorastaan hypnoottisen jumituksen vastapainona tai ehkä oikeastaan kylkiäisenä levyllä on myös runsaasti huolellista ja suorastaan sinfonista teemojen kehittelyä.

Soinniltaan Triskaidékaphobie on sähköisemmän kuuloista kuin ensimmäiset UZ-levyt ja pääosassa on Trigauxin sähkökitara.

Yllättäen sähkökitaran suuremmasta roolista huolimatta Triskaidékaphobie kuulostaa kuitenkin hieman kepeämmältä kuin Univers Zeron ensimmäiset levyt. Tämä johtuu pääosin siitä että Univers Zeron paksuina mattoina usein soivat puhaltimet ja urkuharmooni on korvattu Triskaidékaphobiella Rochetten kepeästi, mutta aina määrätietoisesti soivalla rytmisellä pianon soitolla. Kiinnostava kyllä 80-luvun edetessä ja etenkin 90-luvulle tultaessa osat vaihtuivat sillä Presentin musiikki muuttui pikkuhiljaa yhä raskaammaksi ja raskaammaksi Univers Zeron ilmaisun muuttuessa samaan aikaan kevyemmäksi ja ilmavammaksi.

Triskaidékaphobie sisältää vain kolme pitkää kappaletta joista ensimmäinen ”Promenade Au Fond D’un Canal” täyttää 19 minuutisena koko A-puoliskon. B-puolelta löytyy vielä yksi 15 minuuttinen sävellys ”Quatre-Vingt Douze” ja lyhyt kolmiminuuttinen ”Repulsion”. Lyhyt päätösraita on merkitty Trigaux, Genetin ja Denisin nimien alle, mutta muuten kaikki musiikki on Trigauxin säveltämää. Albumin kohokohta kuullaan hitaasti kehittyvän, mutta mielenkiintoisesti polveilevan A-puolen eepoksen loppupuolella jossa Trigauxin sähkökitara ulvoo kuin tuskainen eläin. Myös erittäin kiivastempoinen ja intensiivinen ”Quatre-Vingt Douze” on vaikuttava kappale ja sisältää virtuoosimaista pianon soittoa Rochettelta ja vaikuttavaa rumpalointia Denisiltä.

Vaikka Triskaidékaphobien musiikki on synkähköä ja usein teknisesti monimutkaista on se avant-progen standardeilla kuitenkin suht helposti lähestyttävää kuunneltavaa. Sävellykset etenevät jouhevasti eikä mihinkään sekopäisiin improvisaatioihin tai täysin äkkivääriin irrotteluihin lähdetä.

Triskaidékaphobie on ehdottoman suositeltavaa kuunneltavaa kaikille tummasävyisen instrumentaalisen progen ystäville ja etenkään Univers Zero -fanien ei kannata missään nimessä ohittaa levyä. Uskoisin että levy tarjoaa tarttumapintaa myös King Crimsonin uskaliaimmille kuuntelijoille. Presentin seuraavaa studioalbumia saatiin odottaa aina vuoteen 1985 asti, mutta pitkä odotus oli sen arvoista sillä tuolloin ilmestynyt Le Poison Qui Rend Fou onnistuu petraamaan hieman tästä hienosta debyytistä.

Paras biisi: ”Promenade Au Fond D’un Canal”

****½

Lisää vuoden 1980 parhaita levyjä:
 
Viimeksi muokattu:
Nonni, nyt on päästy taas nauttimaan ELPin klassikoista, kun äksään tilatut levyt saapuivat perille. Mukaan tarttui siis bändin esikoinen, Trilogy, Brain salad surgery ja olihan se kympin hintainen Works vol 2 otettava vielä mukaan. Ihmeen halpoja nämä ovat, kun EX- kuntosia Manticoren 70-luvun painoksia saa äksästä 15-20 eurolla.

IMG_20220621_153741.jpg
Suosittelen lämpimästi 🤪
 
Proge-ilta - Radio Suomi ti 21.6. klo 18.02

Suora lähetys alkaa 10 minuutin päästä.
 
ELPin Tarkuksesta on Doug Helvering tehnyt ihan metkan raportin, jossa sävellys käydään läpi partituurin kanssa...
 
Suora lähetys alkaa 10 minuutin päästä.
Ei kovinkaan mielenkiintoinen konsepti, kun liian iso osa musiikista oli juuri sitä driveliä, jota itse aikoinaan pakenin progelandiaan. Toimittaja oli kuitenkin hyvä; miellyttävä-ääninen ja riittävän informatiivinen noin lyhyeen lähetykseen. Toivottavasti saamme jatkoa.

Muistatteko vielä nuo kuuden tunnin progeyö-lähetykset? Lauma pikkulapsia möykkäämässä studiossa. :mad: Minulla pitäisi olla vielä pari jaksoa tallessa jollain ulkoisella kovalevylläni.
 
Muistatteko vielä nuo kuuden tunnin progeyö-lähetykset? Lauma pikkulapsia möykkäämässä studiossa. :mad: Minulla pitäisi olla vielä pari jaksoa tallessa jollain ulkoisella kovalevylläni.
Kuuntelin proge-yö -lähetyksiä joskus 90-luvun lopussa 2000-luvun alussa, mutta en kyllä muista mitään lapsukaisia.

Nykyään lähetyksellä ei ole minulle merkitystä koska ne eivät yleensä tarjoa minulle mitään uutta ja toisaalta kiinnostavaa musiikkia on jonossa asti kuunneltavissa muutenkin.
 
Muistan yhden ainoan progeillan, olisiko ollut peräti ensimmäinen laatuaan – kesällä 1982?*. Silloin soivat ainakin Tarkus (feidattiin Stones of Yearsin alkaessa), Colosseumin Rope Ladder to the Moon, Gentle Giantin Little Brown Bag... enkä minä muita enää muistakaan. Olisiko ollut jokin Novalis?
---
* Lopetin radion kuuntelun 1985.
 
Viimeksi muokattu:
Tuo Sonar with David Torn olikin oikein mukavaa musisointia. Tornin soololevyistä en ole oikein jaksanut innostua, mutta tämä on selvästi parempaa matskua. Projektin uudempi lätty Tranceportation vol.2 olikin äksässä sopivasti jossain alekamppiksessa muutamalla eurolla. Eipä tuon Vortexin passot mitenkään pahalta kuulostaneet 🤪
 
Tuo Sonar with David Torn olikin oikein mukavaa musisointia. Tornin soololevyistä en ole oikein jaksanut innostua, mutta tämä on selvästi parempaa matskua. Projektin uudempi lätty Tranceportation vol.2 olikin äksässä sopivasti jossain alekamppiksessa muutamalla eurolla. Eipä tuon Vortexin passot mitenkään pahalta kuulostaneet 🤪
Hmm.. itse olen kyllä pitänyt monista David Tornin soololevyistä/projekteista. Cloud About Mercury ja Polytown ovat pikkuklassikoita. Prezens ja Sun Of Goldfinger ovat myös hyvää avantgardea.
 
Täällä on ollu paljon kovia klassikoita listattu, mutta heitän vastapalloksi hieman uudempaa.

Rulaman
cover.jpgcover.jpg
Rulaman EP / Peacemaker EP

Nämä kyseiset teokset oli itselle yksiä parhaimpi kokonaisuuksia viimevuodelta. Hieman otettu mallia psykedeelisestä, stonarista ja progesta. Erittäin lämpimän saundista ja meinaa sulaa tuoliin ku kuuntelee. Ei ole mahottomasti ylimääräistä kikkailua.
Peacemaker on näistä rennompi ja pehmeämpi kun taas Rulaman nojaa vahvemmin psykedeelisen vaikutteisiin.

Lainaus heidän Bandcamp sivultaan:
"Rulaman stand for soaring, psychedelic soundscapes, woven from an earthy rooted and analog sound. Thundering guitar riffs, stomping drums, and heavy basses create the unique stylistic character of the German Band."

Bandcamp sivu
Trion kotisivut
 

Premiata Forneria Marconi: Per un amico (IT, 1972)

per_un_amico_kansi
Per un amico
(”Ystävälle”) on Milanossa vuonna 1970 perustetun Premiata Forneria Marconin (tuttavallisemmin PFM) toinen studiolevy. Ja vieläpä toinen jonka yhtye julkaisi saman kalenterivuoden aikana.

PFM saavutti suurta suosiota kotimaassaan ja on myös ylivoimaisesti kansainvälisesti menestynein italialainen progebändi. PFM on myös tavallaan jonkinmoinen italialaisen progebändin arkkityyppi johon kaikkia muita maan bändejä helposti verrataan. Henkilökohtaisesti en laske PFM:ia aivan italialaisten progebändien kirkkaimpaan kärkeen, mutta muutaman erinomaisen levyn yhtye kuitenkin sai aikaiseksi.

Vaikka edellisestä levystä Storia di un minutosta oli kulunut vain 10 kuukautta Per Un Amicon ilmestyessä ei nopea tahti tehnyt säröä yhtyeen musiikin laatuun. Päin vastoin. Per un amico on kaikin puolin hiotumpi ja hienostuneempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä. Tyyli levyllä on edelleen värikkään sinfoninen ja energinen, mutta kappaleet ovat huolitellummin sävellettyjä, soitto suoritukset vahvempia ja tuotantojälki hiotumpaa. Britti-bändien vaikutteetkaan eivät ole enää aivan yhtä selviä kuin esikoisella vaikka etenkin Gentle Giantin haamu on yhä usein läsnä.

Levy alkaa komeasti seitsemänminuuttisella avausraidalla ”Appena un po” joka on PFM.ää hienoimmillaan. Kappaleessa on runsaasti keskiaikaisen musiikin fiiliksiä ja yhdistettynä mutkikkaisiin rock-osuuksiin se tuo hetkittäin vahvasti mieleen Gentle Giantin tyyliin. Kappaleessa käytetään sympaattisesti nokkahuilua, tuota kaikkein epärockmaisinta instrumenttia.

Levyn toinen huippu on heti seuraava kuultava kappale eli instrumentaalinen ”Generale” joka rokkaa hieman kovemmin ja sen vauhdikkaissa syntetisaattori-osuuksissa ja virtuoosimaisissa piano-juoksutuksissa haiskahtaa hieman ELP. Kappaleen loppupuolisko on tosin akustisempi ja tuo jälleen mieleen Gentle Giantin viuluineen ja puhaltimineen.

Per un Amico on hieman etupainotteinen albumi kahden parhaan kappaleen aloittaessa levyn, mutta ei loput kolme kappaletta yhtään hassumpia ole nekään. Etenkin pastoraalinen ja yllättävän hillitty nimibiisi on varsin kaunis sävellys jolle Mauro Paganin pureva viulu antaa kuitenkin mukavasti särmää. Kepeästi ja ilmavasti alkava “Il Banchetto” on erittäin lupaava biisi kunnes lopulta hajoaa hieman turhaan syntetisaattori-pelleilyyn. Hassuja ääniä on kiva kokeilla studiossa, mutta ei niitä levylle kannata äänittää. Viimeisessä kappaleessa “Geranio” palataan pastoraalisiin tunnelmiin jotka tuovat aluksi mieleen Genesiksen hiljaisimmillaan, mutta kappale kasvaa nopeasti rokkaavammaksi ja sisältää muutamankin komean tyylin muutoksen jotka eivät tunnu liian sattumanvaraisilta vaikka hyvin äkkinäisiä ovatkin.

Toisin kuin usein italialaisissa progelevyissä Per un Amicon kohdalla homma toimii myös studiotekniikan osalta mallikkaasti eikä albumin soundit juuri jää jälkeen britti-kollegoiden töistä samalta ajalta.

Per Un Amico taitaa yleisesti olla Premiata Forneria Marconin rakastetuin albumi eikä suotta sillä se onkin yhtyeen tasavahvin kokonaisuus.

Parhaat biisit: ”Appena un po” ja ”Generale”

****½

Lisää vuoden 1972 huippuja:

Pienemmät purot FB-ryhmässä äänestettiin Per un amicosta ja levy sai huikean keskiarvon 4.51. Eli selvästä proge-klassikosta on kyse.
 

Maneige : Ni vent… Ni nouvelle (CA, 1977)​

maneige
Ni vent… Ni nouvelle
on kanadalaisen Maneigen kolmas studioalbumi.

Vuonna 1972 perustettu Maneige kuuluu ranskankanadalaiseen hedelmälliseen ns. Quabecin skeneen. Yhtyeen musiikki on hyväntuulista, vauhdikasta ja hetkittäin myös varsin monimutkaista. Yhtyeen rikkaasti sovitetut kappaleet käyttävät hyväkseen suurta instrumenttipalettia johon kuuluu erilaisia puhaltimia ja viritettyjä lyömäsoittimia. Tyylillisesti Ni vent… Ni nouvellen musiikki liikkuu jossain sinfonisen progen ja jazz-rockin välimaastossa. Koukeroisimmillaan kappaleista tulee mieleen Gentle Giant joka oli aina erityisen suosittu nimenomaan kanadassa. Yhtyeen jazz-rock -revittelyt taasen muistuttavat kotimaisen kitarataiturin Jukka Tolosen tekemisiä.

Ni vent… Ni nouvelle on Maneigen paras albumi, mutta yhtyeen pari ensimmäistä levyä ovat myös oikein mainiota kuultavaa. Maneige jatkoi studiolevyjä tehden vuoteen 1981 ja lopetti toimintansa vuonna 1983.

Parhaat biisit: “Les folleries”, “Les epinettes”

****

Lisää vuoden 1977 parhaita levyjä:
 
Back
Ylös