Ocellia

PekuTheMan

Käyttäjä
Liittynyt
31.7.2006
Viestejä
74
En löytänyt erillistä topicia Ocellioista, joten tässä sellainen.

Käväisin tuossa viime viikolla Tampereella ja sain kuunnella kahta erinomaista settiä. Duevel-Leben-kombinaatiota ja Ocellia Grandis Calliope .30 kaiuttimia ja saman valmistajan Quaero 300B vahvistinta. Molemmat olivat mieleeni, mutta Ocellian setti veti voiton ja tässä jotain tarinaa kuuntelukokemuksesta.

Olin jo aikaisemmin kuullut pienempää Ocelliaa (.21 Silver upgrade?) ja odotukset olivat korkealla. Aloitimme kuuntelun kevyemmällä kamalla, jotta vahvistimella oli aikaa lämmetä rauhassa ennen kunnon revittelyä. Klassista sisään siis.

Ensimmäisenä pisti korvaan se, että Duvelin-Leben settiin verrattuna äänikuva ei ollut yhtä syvä, mutta muuten yhtä skarppi ja ilmava. Ääni ei millään tavalla paikallistunut kaiuttimiin vaan tunnelma oli paremminkin konserttitilamainen. Jousissa pystyi kuulemaan ja melkein jopa näkemään soittajien vedot alusta loppuun asti. Brandenburgilaisella perioditorvissa oli oikeasti messinkinen sivumaku, jonka setti toi selvemmin esille, kuin pikkuveli .21. Monteverdillä sopraanoilla tuntui olevan pykälä enemmän kirkautta äänessään, kuin D&L setillä, mutta tästäkään huolimatta korvani eivät protestoineet. Minkäänlaista riipivyttä tai kovuutta ei löytynyt.

Vivaldin kahden sellon konsertto tuotti sitten todellista mielihyvää. Sellojen kaksinpuhelussa oli energiaa ja uskallan väittää, että myös kisailua. Molempien allegrojen aikana "sellorevittelystä" tuli mieleen muutaman vuoden takainen konsertti Orivedellä, jossa Tuomas Ylinen ja Timo-Veikko Valve vetivät sellaisella innolla ja vauhdilla, että soittoa katsoessa rupesi hymyilyttämään. Ensimmäistä kertaa sama fiilis tuli tuota omaa referenssilevyä kuunnellessa. Verrattuna D&L settiin jousien vedot, varsinkin alku ja loppuosa niistä, kuulostivat rytmiltään paremmilta sekä sellainen "soittajien hyvä fiilis" välittyi selkeämmin. En tosin tiedä miten hyvä fiilis soittajilla on ollut tuota äänitettäessä, mutta iloiselta ja vapautuneelta kuitenkin kuulosti.

Sekalaisista kuunteluista eniten huomiota kiinnitti Bel Fleckin(?) biisissä ollut nauhaton basso, joka murahteli tai paremminkin huokui alarekisteristä niin, että soitin kuulosti jopa elävän. Piti ihan erikseen kysyä, että onhan tässä varmasti sähköbasso äänessä. Olisikohan äänessä kuulunu soittimen rungon resonanssit, sillä vastaavaa elämystä ei D&L setillä tullut, vaikka auktoriteetistä ei ollut puutetta sielläkään. Jos D&L setillä bassossa itsessään oli munaa, niin Ocellioilla bassokitara kouraisi kuuntelijaa palleista. Naislukijoille tiedoksi, että kuuntelusessiossa oli paikalla vain miehiä.

Sitten päästään siihen varsinaiseen koeponnistukseen eli Dimmuun. Pienemmällä Ocellialla, erinomaisesta yrityksestä huolimatta, oli havaittavissa pienoista puutumista tuplabasari-basso-linjalla. Tällä kertaa sekin pysyi hienosti läjässä. Enää biisin pelottavuus ei yllättänyt, sillä senhän olin jo kokenut aiemmin päivällä, mutta lisänä kitaroihin oli tullut pykälä lisää julmuutta ja Shagrathin laulu kuulosti räkäisemmältä. Myös sellainen fiilis tuli, että taustalla oleva orkesteri ja Dimmun soittajat kuulostivat olevan enemmän omina osasinaan, kun taas D&L setissä molemmat sulautuivat enemmän yhteen. Orkesterin soittamat linjat erottuivat siis paremmin ja sieluni silmin näinkin konserttisalin, jossa pingviinipojat soittavat lavalla sinfoniaorkesterin edessä. Kaukana ovat ne ajat, jolloin black metal levyt tehtiin jossain kellarin perukoilla mahdollisimman paskoilla soundilla. Kotimatkalla asiaa miettiessä mielessä kävi ajatus, että voiko tuota kutsua jo ylituotetuksi? Kaikki osa-alueet tuntuivat loksahtavan turhankin hyvin paikalleen, myös laulun räkäisyys.

Tässä omaa sepustusta lukiessa huomaan, että omat painotukseni ovat aika pitkälle kielisoittimissa ja niitten kanssa Ocellia onkin parasta mitä olen koskaan kuullut heti elävän musiikin jälkeen. Toki muutkin soittimet ja varsinkin laulu tulevat läpi kauniisti ja luonnollisesti. Voisinkin tässä kohtaa lanseerata termin luomuhifi, joka mielestäni kuvaa em. osa-alueitten toistumista .30:n ja .21:n kanssa. Mainitsin D&L kuuntelukokemusraportissa, että setti ei suosinut mitään musiikkityyliä tai soitinta, mutta Ocellian kanssa asia tuntui olevan toisin. Tuo voi johtua puhtaasti allekirjoittaneen mieltymyksistä ja siitä, että tiettyjä soittimia tulee kuunneltua tarkemmin. Pitää varmaankin joskus käydä Mitrolla uudestaan ja yrittää bongailla musiikista niitä itselle ei niin tärkeitä soittimia. Tähän mennessä kuuntelu on kääntynyt väkisin analyyttisestä itse musiikin kuunteluksi.

Täältä tähän.
 
Ylös