Musikantti-lista

jacqueline.lacan

Käyttäjä
Liittynyt
19.6.2007
Viestejä
3 744
Kaupunki
Tampere
Parhaita pianisteja on jo listattu. Mitenkä muut soitonalueet? Todella poikkeuksellisen lahjakkaita musikantteja, joissa musikaalisuus tuntuu kulmioituvan? Samalla saa perustella tai esitellä soittajan tyyliä.

Itselläni on mielessä heti kaksi:
Joey Baron (rummut) hän ei soita rumpuja, rummut soivat hänessä. Todella mielenkiintoisa rytmityksiä; moni äänistä soittoa.
Mark Feldman (viulu) ostettuani hänen last exit levyn, olen ollut haltioissani hänen esteettisestä korvasta. All about jazzista löytyy hakemalla iso haastattelu häneltä, jossa sivutaan mm. kyseistä levyä. En tiedä uskallanko vielä mainita Daniel Zamir (saxofooni), mutta nyt kun kuuntelen hänen levyänsä, tuntuu että hän soittaa värejä, tunteita, eleitä eikä suinkaan soitinta!

Kertokaa nyt te muut viisaat, ketkä soittajat ovat todella ainutlaatuisia kaunosieluja?
 
Charles Mingus on mun sankari. Virtuoosi, joka ei kuulosta pätkääkään virtuoosilta. Eikä se sävellyskynäkään olut yhtään huono, mun mielestä.
 
Earl Scruggs mullisti banjon soiton käytännöllisesti katsoen yhdessä yössä. Ennen Earlia porukat soitti "clawhammer" tyylillä, mutta Earlin jälkeen kaikki halusivat soittaa kolmella sormella näppäillen.

http://www.youtube.com/watch?v=0pWnZFrdQFE

Tuosta pätkästä tulee ilmi toinen anekdootti, eli dobro. Ennen bluegrass boomia 50-luvulla sekä banjojen, että dobrojen valmistus oli lähes lopetettu. Dobron soittajien siirryttyä sähköiseen vahvistukseen ja banjon soittajat vähentyneet muuten vaan, bluegrass elvytti molempien soittimien valmistuksen uuteen kukoistukseen. Lähes sama toistui banjon kohdalla 60-luvun lopussa Bonnie & Clyde leffan aloittaman "folk" buumin myötä, ja jälleen oli Earl syynä. Folk lainausmerkeissä siksi, että kyse on amerikkalaisesta kansanmusiikista, ei vinkuvista protestilaulajista jotka usein folkiksi mielletään.

EDIT: Katsokaapas huvikseen tollanen juutuupi pätkä, missä on Bonnie & Clyde elokuvasta tuttu Foggy Mountain Breakdown Earlin, Steve Martinin ja kumppanien toimesta. Aikamoista pikkausta! Huh!

http://www.youtube.com/watch?v=icMTVV5Lwaw
 
Kun kuuntelin what exit levyä viulu kuulosti ihan puhallinsoittimelta! Olen AINA luullut että se on jousisoitin. Joskus käy näin.
 
jacqueline.lacan sanoi:
Itselläni on mielessä heti kaksi:
Joey Baron (rummut) hän ei soita rumpuja, rummut soivat hänessä. Todella mielenkiintoisa rytmityksiä; moni äänistä soittoa.
Mark Feldman (viulu) ostettuani hänen last exit levyn, olen ollut haltioissani hänen esteettisestä korvasta.

Sulla on mun maku :D Feldman, tuo Mutasen näköinen viuluviikari tuli nähtyä 10v. sitten Abercrombien rivistössä, missasitko sen?>:D

Selvästi kun kuuntelet ECM-kamaa niin sanottakoon että sen firman muinaisen soundin luomisessa on merkittävä tekijä Jack DeJohnette, tuo -70-80-luvun talonrumpali. Perässä tulevat Jon Christensen ja Peter Erskine. Paul Motian ei ole oikein auennut mulle, se kuulostaa paikoitellen kuin asialla olisi pikkulapsi ensileikeissään. Tyylikeinoko, makuasia.
 
Vangelis ja syntikka, ilman ei olisi syntynyt Blade Runner soundtrackiä.
 
Samantapaisia Vangeliksen kanssa: Oldfield, Jarre.
 
On kai säveltäjätkin musikantteja, tässä pieni katsaus tunnetuimpiin klassisen musiikin säveltäjiin:
osa1
osa2
osa3
osa4
osa5
osa6
osa7

Paikkasi ainakin mun yleissivistyyksen ammottavia aukkoja :D
 
Bill Frisell. Vaikka en hirveästi fanita kitaristeja (johtuen varmaan siitä kummallisesta syystä, että itsekin soitan kitaraa?), niin Frisell on tehnyt vaikutuksen jäljittelemättömällä soundiltaan ja tyylillään. Tuota hemmoa on muuten yritetty monesti kopioida. Eivät nuo kaikki Frisellin julkaisut tietenkään miellytä minua, varsinkaan ne jotka flirttailevat paljon kantrin kanssa. Mutta se soundi. Ei Frisellkään täydellinen ole kaikkien julkaisujensa kanssa, osa ei vain toimi minulle, mutta harvoin kuulee tuollaista herkkää soittoa joka voi sisältää aivan pienen pieniä nyansseja ja muutoksia. Kyllähän Frisell osaa revitelläkin, että eipä sen puolesta mitään, mutta jotenkin se herkkyys vähän rauhallisemmassa materiaalissa ponkaisee sfääreihin.
 
Friselliin tutustuin Garbarekin kautta. Aikaisempi G-kitaristi Bill Connors myös hieno mies. Kaikkihan tietää John Scofieldin ja Pat Methenyn mutta entä Ralph Towner tai Mick Goodrick :D
 
Oikein sepi arvasi meni abercrombie ihan ohi; tokkopa olisin sitä silloin osannut arvostakkaan. Muutenkin aberin levyt on aikamoisia vedenjakajia itselle, esim. timeless on todella maukas, mutta toiset eivät avaudu lainkaan. Towner on tuttu.
"Pat has actually cited Goodrick as an influence." -wiki. Pitänee kuunnella mistä puhaltaa, kunhan kerkeää sinne asti.
 
Vaikka en jaksa spinnaaseen kirjoitella niin mainittakoon tässä ketjussa ymmärtäville että nyt soi uusi John Scofield: This meets that. Siinä on rumpalina listasta unohtunut Bill Stewart, bassossa Swallow + vierailevia puhaltajia. Erikoisvieraana "Nousevan auringon talossa" lisäksi Frisell! Loistava levy ja hienoa että Scofield kuten Methenykin ovat vaihteeksi palanneet "kunnon" jatsin pariin.
 
Chet Baker.

Joku jossain joskus hienosti määritteli, että soittaessaan Baker ei tuota musiikkia, vaan musiikki virtaa hänen kauttaan.
 
Proge musiikissa tulee mieleen kitaristi nimeltään Jan Akkerman.
 
Back
Ylös