ahaapalainen sanoi:
"Monikanavaäänitys takaa kuitenkin sen, että tämä on ainut Prokofievin kakkonen jossa on sävellyksen arvoinen äänitys. Orkesteri tai piano lisättynä saliakustiikkaan eivät yksinkertaisesti mahdu kahteen kanavaan."
Poimin tuolta kren hienosta blogista oheisen tekstin. Samansuuntaisia kommentteja esittää myös esimerkiksi Jukka Isopuro hyvin usein levyarvioinneissaan. Oletko sinä Mitro koskaan päässyt kuulemaan kunnon monikanavaista äänentoistoa? Mitä ylipäätään ajattelet aiheesta? Ajattelin kysymykset heittää sinulle kun olet foorumin kauppiaista eniten profiloitunut klassisen musiikin ystävänä ja tuntijana ja klasarissa nimenomaan monikanavaisuuden pitäisi olla vahvoilla.
Hei,
Kiitoksia Mitrolle kutsusta ja "oikean narun" vetäisemisestä. Tästä aiheesta saa allekirjoittaneelta helposti kirvoitettua mielipiteitä. Laitteistopuoleen en tässä ensimmäisessä osiossa lähde ottamaan kantaa muuten, kuin toteamalla että monikanavapäivä on suunnitteilla johonkin. Oma kokemus kaiuttimista rajoittuu lähinnä studiomonitoreihin ja muutamiin hifikaiuttimiin. Auton ja studion setit ovat molemmat K&H:ta ja Aura-/Avantonea. Niillä mennään ja jos jotakuta kiinnostaa kuulla minun työkaluja, niin demo kyllä järjestyy. Yhteystiedot saa ainakin Mitrolta.
Varoitus:
seuraava teksti saattaa sisältää runsaasti omia, makuasioihin perustuvia mielipiteitä, jonkin verran faktaa ja ennenkaikkea karkeita yleistyksiä musiikkiteollisuuden nykytilasta. Niin teknisesti, kuin taiteellisestikin.
Kirjoittaja on Akun Tehdas -yrityskeskittymässä vaikuttava äänialan sekatyömies ja monikanavaäänen innokas puolestapuhuja.
Johdanto
Monikanavaääni on mielenkiintoinen aihe, jota olen jo useamman vuoden tutkiskellut ja toteuttanut omassa työssäni. Aihe aiheuttaa etenkin vihkiytyneimmissä alan piireissä (niin tekijä-, kuin kuluttajapuolellakin) paljon otsasuonten pullistumisia, mutta suosittelenkin kaikille, itseni mukaanlukien, avarakatseista suhtautumista asioihin ja äänitteiden kuuntelemista avoimin mielin. Vanha viidakon sanonta “
People Like What They Know” osuu yllättävän usein maaliin.
Johtuen taustastani, suurin osa levyistä, joita olen kuunnellut tai tehnyt edustaa populäärimusiikkia. Vakavampi musiikki on minulle vielä hieman vieraampi kenttä, mutta olen jo pari juttua tehnyt, joten siitäkin alkaa oma näkemys muotoutumaan.
Historiaa
Monikanavaista ääntähän on tehty jo 1930-luvulta lähtien, lähinnä leffapuolella, mutta musiikkipuolella formaatit antoivat odottaa itseään melko kauan. Sitten, kun niitä formaatteja alkoi tulla (1995->), ei tullut kuitenkaan tarpeeksi sisältöä niitä hyödyntämään. Tähän ei kuitenkaan ole olemassa vain yhtä syytä, mutta mielestäni esimerkiksi
SACD oli alkutaipaleellaan turhaan profiloitunut lähinnä vanhan materiaalin (backcataloque) uudelleenmasterointien julkaisuun. Poikkeuksia ja hyviä 5.1-remiksejä tietysti on, mutta uustuotanto ei ole koskaan oikein osannut hyödyntää olemassa olevia formaatteja. Klassinen puoli on tässä mielessä ottanut formaatin paremmin haltuun ja siellä onkin tarjolla paljon enemmän monikanavajulkaisuja suhteessa kokonaisjulkaisumääriin.
Tämä on aika merkillistä, koska teknologiapuolella on parin viime vuosikymmenen aikana tullut todella paljon kaikkea uutta tekemistä tukevaa laitetta ja vimpainta. Päivän julkaisuja seuratessa tuntuu kuitenkin, että äänite on kokenut monenlaisia inflaatioita. Julkaisumäärät ovat niin huikeita, että kaikille ei riitä millään tarpeeksi potentiaalisia ostajia (faneja), hyvistä kappaleista puhumattakaan. Merkittävintä on kuitenkin seuraavanlainen muutos: Oli aika, jolloin äänite edusti
dokumentaarista kuvaa artistin teknisestä ja taiteellisesta tasosta. Nykyään äänite on
fiktiivinen kuva siitä, millä teknisellä ja taiteellisella tasolla artisti tuottajineen haluaisivat olla.
Edellinen on tietysti karkeaa yleistämistä ja onneksi on olemassa vielä artisteja, jotka eivät sorru teknologian suomiin “helpotuksiin”. Niitä vaan on kovin vaikea löytää ja moni liveakti onkin surullinen esimerkki siitä, että ei se artisti sitten niin taitava ollutkaan...
Nykypäivää
Joskus Akun Tehtaan perustamisen aikoihin puhuin asiakkailleni, että heidänkin teoksistaan voisi tehdä sellaisen 5.1-miksauksen. Ensimmäinen toteamus oli 95%:ssa tapauksista: “
Onko kenelläkään kotona laitteita, joilla kuunnella niitä?”. Pohdittuani tuota dilemmaa ja todettuani, että en ehdi kiertää kaikkia kotitalouksia tarkistamassa asiaa, päätin systemaattisesti alkaa hyödyntämään olemassa olevaa teknologiaa ja aloin tekemään kaiken työni sekä stereona, että 5.1:nä.
Aloitin harjoittelun vanhoilla töillä ja pikkuhiljaa toin valmiudet päivän rutiineihin. Tärkeintä oli, että sain varmuuden ja valmiuden verrata meneillään olevaa äänitystä sekä 2.0:na, että 5.1:nä. Nimenomaan siten, että stereo oli kompensoitu oikein, koska suoralla downmiksauksella ero on liian dramaattinen ja tekee lähtemättömän jäljen kuulijan mieleen.
Tämä vastakkainasettelu johti mielenkiintoiseen reaktioon. Vertailtuani meneillään olevaa äänitystä (2.0 vs. 5.1) näillä valmiuksilla A-B:nä, asiakkaideni ensimmäinen kysymys noin 90%:ssa tapauksista on ollut melkein kirjaimellisesti sama. “
No miten me voidaan julkaista nämä molemmat?” Eli kysyntä on syntynyt välittömästi, kun tuote on tarjolla.
Tärkeintä olisi mielestäni muistaa näitä eri formaatteja verratessa muutama yksityiskohta. Pitää ehdottomasti kompensoida stereon ja 5.1:n voimakkuusero. Suurimmassa osassa downmiksereitä suora summaus laskee voimakkuutta noin 3dB:ä. Tämä yksistään aiheuttaa sen, että stereon kaksiulotteisuus 5.1:een verrattuna korostuu turhan paljon väärillä vaikuttimilla. Toinen erittäin merkittävä asia on laitteet joilla vertailu suoritetaan. Kaiuttimien pitää ehdottomasti olla samat ja kaikkien viiden kaiuttimen keskenään liki saman kuuloiset.
Estetiikka
Koulu- ja kuppikuntia eri miksausnäkemysten puolesta puhumiseen on varmasti yhtä paljon, kuin julkaisujakin. Tärkeintä olisi kuitenkin hyväksyä se, että ei ole olemassa mitään sääntöjä. Vielä, kuten
George Massenburg totesi muutama vuosi sitten AES:n surroundmix-seminaarissa.
Kaikki vaihtoehdot ovat tavallaan oikein, niin kauan kun ne hyvältä kuulostavat. Se, mikä kenenkin mielestä hyvältä kuulostaa, on se ainainen kiistelyn aihe. Koskaan et voi kuunnella toisen puolesta, joten aina joudumme kuvailemaan sanoin toisille kuulemaamme. Kaikilla ihmisillä on lisäksi erilainen kuulo ja havannointikyky, niin taajuusvasteen, kuin sisällön hahmottamisenkin kannalta. Ihminen ei keskimäärin kuule, kuin kolme asiaa kerrallaan. Tämä saattaakin olla yksi syy siihen, miksi joidenkin mielestä esimerkiksi paljon eri suunnista tulevaa informaatioa sisältävät miksaukset eivät toimi. Tosin kuuntelutottumuksetkin muuttuvat...
Jokainen musiikkikappale / ääniteos vaatii omanlaisensa ratkaisun. Ei ole olemassa yhtä oikeaa vaihtoehtoa kaikkeen. Se on vähän sama, kuin yrittäisi löytää jokaiselle laulajalle sopivan laulumikrofonin. Ei sitä vaan ole.
Joissain tapauksissa toimii todella hyvin tyyli, jossa kuulija upotetaan äänikuvan keskelle. Joissain se taas ei tule kysymykseenkään, koska toisistaan liikaa irrotettuna elementit eivät enää muodostakaan toimivaa rytmistä kudosta. Pelkästään jompaan kumpaan juuttuminen on mielestäni yksi niistä karikoista, joita ainakin minä miksaajana haluan viimeiseen asti välttää. Se, että olenko siinä aina onnistunut tai tulenko onnistumaan on sitten kokonaan eri kysymys.
Tekniikka
Vallitsevan akustiikan välittäjänä 5.1 toimii erittäin hyvin. En voisi hyvällä tahdollakaan kuvitella äänittäväni mitään akustisen musiikin tapahtumaa ilman
DPA:n
5015-settiä (maksettu mainos). Kyseisen setin widecardioid-kapseleiden eroista muihin suuntakuvioihin merkittävin on äänikuvan yhtenäisyys. Omni-kuviolla äänen suunta on huomattavasti epämääräisempi, etenkin matalemmilla taajuuksilla. Tietysti filtteröinnillä tuosta pääsee eroon, mutta silloin soundi muuttuu. Cardioid taasen on kapeutensa vuoksi hyvin herkkä kanavien väliselle liuskottumiselle. Siinä kanavien (ainakin edessä, mistä suurin osa suuntainformaatiosta tulee) väliin jää helposti “aukkoja”. Tietysti kapeammalla suuntauksella siitä pääsee eroon, mutta se on kapeampi.
Pelkästään LCR:n (tai perinteisen Decca-puun) vertaaminen stereosummaukseen on häkellyttävä. Se on ensimmäinen kohta jossa phantomstereon ja keskikanavan ero tulee konkreettisesti esiin. Ja Decca-puuhan on varmaan yksi pisimpään käytössä olleista mikitystekniikoista...
Kannattaa kokeilla esimerkiksi uutisten aikana jonkun Dolby Pro Logic:n tai vastaavan päälle laittamista. Keskellä oleva kuuluttajan ääni ohjautuu vain keskikanavaan ja ainakin minulle se on selkeästi paremman kuuloinen, kuin kahdesta kanavasta tuleva ps-versio. Laitekanta tietysti vaikuttaa, mutta teknisesti ajateltuna tuossa on yksi merkittävä kohta. Kahdesta kaittumesta ajettu sama signaali tulee eri taajuusalueilla aina eri aikaan kuulijan korviin. Tämä aiheuttaa aina taajuussisällön muuttumista ja sen vuoksi stereossa keskelle panoroitu materiaali kuulostaa sentinkin eri kohdassa erilaiselta. Siis teoriassa.
Monoaikakauden lopulla oli vallalla eräs tähän oleellisesti liittyvä näkemys. Silloin oltiin vahvasti sen kannalla, että laulua ei voinut laittaa molempiin kaiuttimiin, koska se sai äänen kuulostamaan luonnottomalta. Olisiko siinä osasyy ensimmäisiin “ping-pong” -stereomiksuksiin?
Monikanavajulkaisut
Seuraavaksi muutama rivi äänitteistä, jotka ovat minuun vaikuttaneet, tavalla tai toisella.
Two Against Nature:
Steely Dan´s Plush TV Jazz-Rock Party
2000-luvun alussa opiskelin Tampereen Konservatoriolla ja tuolloin ilmestyi populäärimusiikin merkittävimpiä monikanavanäkemyksiä edustava Steely Dan -yhtyeen studiolive “Two Against Nature”.
Olimme tuolloin perehtyneet jonkin verran jo monikanavaäänen historiaan ja tekniikoihin, mutta tuo äänite teki lähtemättömän vaikutuksen. Tuon äänitteen, kuten monta muutakin merkittävää 5.1-miksausta miksannut
Elliot Scheiner omaa mielestäni hienon filosofian. Hän käyttää kaikkia (paitsi Lfe) kanavia tasavertaisina. Hän istuttaa kuulijan keskelle sovituksen tapahtumia ja se on ainakin minun makuuni monta kertaa se toimivin vaihtoehto. On paljon hienompi olla tapahtumien mukana, kuin tarkastella sitä “ulkopuolisena”.
Moni on minulle sanonut, että taakse ei saisi laittaa mitään suuntainformaatioa sisältävää asiaa. Mutta mitä sitten, ei siitä ole mitään sääntöä ja pääasiahan on, että lopputulos kuulostaa mielenkiintoiselta. Tuon äänitteen yllättävä puoli on, että se muiden Herra Scheinerin 90-luvun DTS-merkille tekemien levyjen ohella on säilyttänyt asemansa minun levyhyllyssäni. Siihen ei ole ajan hammas purrut (ainakaan vielä).
Dark Side Of The Moon:
Pink Floyd´s 30th Anniversary Edition
Tämä levy on äänitetty vuonna 1972 Lontoon legendaarisella Abbey Road -studiolla. Tekijät ovat miettineet selkeästi asiaa jo tekovaiheessa, koska tekivät (ja käsittääkseni julkaisivatkin myöhemmin) albumin quadrophonisena. Minulla ei valitettavasti ole ollut mahdollisuutta kuulla tuota versioa. Alan Parsonsin mielestä juuri tuo 4.0 versio on se oikea.
Joka tapauksessa suosittelen lämpimästi tähän 5.1-versioon tutustumista. Tässä monikanavaisuus päästää 2.0:aan sidotun musiikin todellakin valloilleen ja antaa arvon loistaville sovituksille. Jotkut tosin eivät voi sietää joka suunnasta tulevaa informaatioa, mutta kannattaa antaa äänitteelle mahdollisuus ja kuunnella tämä useampaan kertaan. Tämän jälkeen ei ole paluuta menneeseen.
You´re The One:
Paul Simon
Tämä on mielestäni vuosituhannen alun yksi soinniltaan hienostuneimpia levyjä. Etenkin lyömäsoitinten runsas esiintyminen ja niiden hienostunut sijoittelu äänikuvassa tekee tästäkin yhden useimmin esille kaivamistani levyistä.
Sailing To Philadelphia:
Mark Knopfler
Tämä on kovasti arvostamani Chuck Ainlayn miksaama levy. Hienostunut, mutta ei liian konservatiivinen lähestymistapa. Etenkin nimikappale kannattaa verrata A-B:nä
Tuossa siis joitakin, paljon on myös muitakin hienoja julkaisuja. Niistä ehkä myöhemmin lisää, nyt on taas pakko siirtyä sorvin ääreen.
Ystävällisin terveisin,
Tomi Pietilä
Ps. pahoitteluni mahdollisista kirotusvihreistä, oikolukija ei saanut tätä ajoissa käsiinsä