Mitä musiikkia kuuntelet nyt?

R-5746826-1401538055-4029.jpeg.jpg


Tidal Master - julkaisuvusi 1976

Hyvin vahva debyyttialbumi Crawfordilta. Artistin äänessä on vahvuutta, hunajaa ja tulkintaa, kaikkia yhdellä ja samalla kertaa.Wikin mukaan Crawford oli ennen omia levytyksiään tehnyt yhteistyötä George Bensonin ja Cannonball Adderleyn kanssa. Hyvin olivat yhteistyön opit kantaneet esikoisalbumin musiikkiin.

RC:n 70-luku oli artistille musiikillisesti vahvojen albumien aikaa. Kaupallinen menestys, ainakin loistavan laulutaitonsa veroinen, antoi kuitenkin odottaa itseään. Täytyy perehtyä vielä enemmän 70-luvun tekemisiinsä ; näin hieno lauluääni ja tulkintakyky harvoin syntyvät tyhjästä.



Pertti
 
Koko päivä "hoitotakuulla". En jaksa kopioida jokaisesta levystä linkkejä erikseen. Täältä https://en.wikipedia.org/wiki/The_Cure ne löytyvät lopusta.

Päivän "epistola":

Tuplaversioiden ykköslevyt:

The Cure:

Three Imaginary Boys (1979)
Seventeen Seconds (1980)
Faith (1981)
Pornography (1982)
The Glove: Blue Sunshine (1983)
The Top (1984)
The Head on the Door (1985)
Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me (1987)
Disintegration (1989)
Wish (1992) (ei tupla)
 
Koko päivä "hoitotakuulla". --

The Cure

The Cure, Pornography (827 688-2, 1982/1985) [CD]

Ihan yhtä rajua Cure-kuuria en ajatellut ottaa kuin @Kovapuhuja edellä, mutta yhden levyn mittainen maltillinen annos maittaa kyllä minullekin...

Cure oli tärkeä bändi minulle nuoruusvuosina. Pornographyn jälkeen yhteytemme katkesi joksikin aikaa, mutta olen sittemmin korjannut välimme ja tutustunut sen jälkeen tehtyihin albumeihinkin. Monta hyvää levyä tuosta joukosta löytyy, mutta jollain lailla kai on väistämätöntä, että läheisimmiltä tuntuvat edelleen nuo neljä ensimmäistä: Three Imaginary Boys, Seventeen Seconds, Faith ja tämä Pornography. Nuorena poikana Seventeen Seconds oli ehdoton suosikkini tästä nipusta; se oli yksi niistä LP-levyistä, jotka melkein kirjaimellisesti tulin soittaneeksi puhki. Pidän siitä edelleen todella paljon, mutta näin vanhemmiten teini-iässä pieneltä pettymykseltä tuntunut Faith on noussut sen ohi nelikon mieluisimmaksi.

Pornographystakin huomaan nykyään pitäväni enemmän kuin sen ilmestymisen aikoihin. Tämä varhainen CD-painos kuulostaa myös yllättävän hyvältä. Jotain näistä ensimmäisistä Cure-kiekoista muistan kuulleeni myös varsin päällekäyvästi masteroituna deluxe-painoksena. Niitä minulla ei kuitenkaan ole hyllyssäni ainoatakaan.
 
Yes, The Yes Album (240 106, 1971/1987) [CD]

Otetaanpa tämä uusiksi eiliseltä, tällä kerralla alkuperäiseltä 80-luvun CD-julkaisulta. Tästä on selvästi kuultavissa, ettei masterointivaiheessa ole ollut käytettävissä yhtä hyvää nauhalähdettä kuin Mobile Fidelityn CD:llä, mutta itse masterointi tuntuu oikein hyvin tehdyltä ja toisto luonnolliselta. MoFi on... no, sanotaanko vaikka, että vähän "lihaksekkaampi". Jos Atlantic-CD olisi tehty samasta nauhasta kuin MoFi, pitäisin varmaankin siitä enemmän, mutta tuon paremman nauhan vuoksi olisin ehkä sittenkin taipuvainen pitämään Mobile Fidelityä parempana. Kumpikaan parista kuulemastani remasteroidusta versiosta ei selviytynyt finaaliin saakka.

Niin kuin sanoin jo eilen, musiikki on suurimmaksi osaksi erittäin hyvää; tämähän se oikeastaan on se levy, mistä se todellinen Yes-tarina alkaa, niin kuin albumin nimikin vihjaa. The Yes Album on ikään kuin uusi alku, bändin toinen debyyttikiekko. Yours Is No Disgrace, Starship Trooper ja Perpetual Change ovat ensiluokkaisia Yes-klassikkoja, aliarvostettu A Venture muuten vain hieno pikkukappale. Steve Howen The Clap menee instrumentaalisena välipalana oikein mainiosti (vaikka olisin kyllä suonut, että live-esityksen sijaan olisi käytetty studiossa taltioitua versiota) - olkoonkin, että toisena kappaleena se on vähän turhan aikaisessa vaiheessa levyä. Kappaleiden järjestäminen kahdelle LP-puoliskolle on epäilemättä ollut haasteellista; itse olisin ehkä kuitenkin pannut A Venturen ykköspuolelle ja The Clapin vastaavasti kakkospuolelle. Sitä jäljelle jäävää kappaletta en nyt viitsi enää erikseen alkaa soimata. Muuten tämä on kuitenkin ihan hieno levy!
 
Yes, The Yes Album (240 106, 1971/1987) [CD]

Otetaanpa tämä uusiksi eiliseltä, tällä kerralla alkuperäiseltä 80-luvun CD-julkaisulta. Tästä on selvästi kuultavissa, ettei masterointivaiheessa ole ollut käytettävissä yhtä hyvää nauhalähdettä kuin Mobile Fidelityn CD:llä, mutta itse masterointi tuntuu oikein hyvin tehdyltä ja toisto luonnolliselta. MoFi on... no, sanotaanko vaikka, että vähän "lihaksekkaampi". Jos Atlantic-CD olisi tehty samasta nauhasta kuin MoFi, pitäisin varmaankin siitä enemmän, mutta tuon paremman nauhan vuoksi olisin ehkä sittenkin taipuvainen pitämään Mobile Fidelityä parempana. Kumpikaan parista kuulemastani remasteroidusta versiosta ei selviytynyt finaaliin saakka.

Niin kuin sanoin jo eilen, musiikki on suurimmaksi osaksi erittäin hyvää; tämähän se oikeastaan on se levy, mistä se todellinen Yes-tarina alkaa, niin kuin albumin nimikin vihjaa. The Yes Album on ikään kuin uusi alku, bändin toinen debyyttikiekko. Yours Is No Disgrace, Starship Trooper ja Perpetual Change ovat ensiluokkaisia Yes-klassikkoja, aliarvostettu A Venture muuten vain hieno pikkukappale. Steve Howen The Clap menee instrumentaalisena välipalana oikein mainiosti (vaikka olisin kyllä suonut, että live-esityksen sijaan olisi käytetty studiossa taltioitua versiota) - olkoonkin, että toisena kappaleena se on vähän turhan aikaisessa vaiheessa levyä. Kappaleiden järjestäminen kahdelle LP-puoliskolle on epäilemättä ollut haasteellista; itse olisin ehkä kuitenkin pannut A Venturen ykköspuolelle ja The Clapin vastaavasti kakkospuolelle. Sitä jäljelle jäävää kappaletta en nyt viitsi enää erikseen alkaa soimata. Muuten tämä on kuitenkin ihan hieno levy!
Löytyykö vielä digital remaster ysäriltä ja se expanded remaster 2000 luvun puolelta? Multa löytyy niitä kumpaakin settiä sekaisin ja ne soi ihan hyvin. Paremminkin voisi soida. Expanded Fragile soi nätisti kuin myös tuo Drama.
 
Löytyykö vielä digital remaster ysäriltä ja se expanded remaster 2000 luvun puolelta?

Sanotaanko, että pääsääntöisesti minun korvissani ysikymppiset häviävät alkuperäisille (paitsi Fragile) ja kakstonniset ysikymppisille. On minulla noita uudempia soitossa ollut, mutta vertailujen jälkeen olen palannut noihin ensimmäisiin CD-painoksiin (paitsi Fragileen, ja nyt alkaa näyttää siltä, että Mobile Fidelityn The Yes Album peittoaa alkuperäisen Atlanticin). Fragilen tapauksessa olen päätynyt Mobile Fidelityn CD-versioon.
 
81jXqxtI+VL._SS500_.jpg


Tidal

On kyllä elämys kuunnella tätä äänitettä niin musiikillisesti kuin äänentoistollisestikin. Accardon kyvyt huomioidenkin viulunsa soittaa ja soi poikkeuksellisesti ja levyn nimen mukaisesti.

Pertti
 
DSC_2030.JPG
Ricky Nelsonin epätoivoinen nimenvaihdosyritys vuodelta 1959, aikuismaisemmaksi Rickiksi 🙂. Ihan mainio levy, tämä on 70-luvun repropainos, josta joku oli polttanut B-puolen viimeisen biisin luultavasti tupakalla piloille. Siihen nähden 20 markan divarihintalapussa on ollut ainakin 15 markkaa liikaa. Hello Mary Lou, no en minäkään siitä biisistä ole koskaan erityisemmin pitänyt 😄.

...kummallista, että orkkisjulkaisu on olevinaan vuodelta 1959, mutta kansitekstissä sanotaan, että Rick täytti (imperfekti) 21 vuotta toukokuun 8. vuonna 1961. Täh? En nyt jaksa googlata, sovitaan niin, että teksteissä on jokin virhe.
 
Viimeksi muokattu:
Yes, The Yes Album (240 106, 1971/1987) [CD]

.......Sitä jäljelle jäävää kappaletta en nyt viitsi enää erikseen alkaa soimata. Muuten tämä on kuitenkin ihan hieno levy!
:love:



Susanna Hoffsin cover levyt 60/70 lukujen hiteistä soi usein autossa. Myös tänään :)
 
Yes, Tormato (18P2-2889, 1978/1989) [CD]

Tiedän mielipiteineni olevani vähemmistössä - ellen peräti aivan yksin - kun tunnustan pitäväni Tormatosta enemmän kuin The Yes Albumista. Minusta tämä on aivan verrattoman mahtava levy! Tässä on samaa pidättelemätöntä riemua kuin Going for the Onen oodissa ilolle (Wonderous Stories). Tormato on myös oivallinen osoitus siitä, että progebändi voi puristaa kappaleensa kolmeen-neljään minuuttiin kymmenen asemesta ja silti kuulostaa tunnusomaiselta itseltään.

Pidän kaikista kappaleista tällä levyllä. Future Times on yksi mukaansatempaavimmista aloituksista Yesin tuotannossa, eikä tahti siitä paljon hiivu levyn edetessä. Madrigal jää kauneudessaan toiseksi vain Turn of the Centurylle ja Onward on vahva ehdokas kolmannelle sijalle; Andrew Jackmanin orkestrointi viimeksimainitussa on taas yksi malliesimerkki siitä, kuinka hienosti tyylitajuinen ja hyvällä maulla toteutettu orkesterisovitus voi tukea rockbändin osuutta sävellyksen toteutuksessa. Kappaleiden tekstit saattavat olla vielä vähän tavallistakin hölmömpiä UFOineen, mutta ei Yesiä sanoitusten vuoksi kuunnella: laulakoon, mitä laulavat - "I couldn't take it oh so seriously really" tiivistää aika hyvin sen, mitä bändin lyriikoista voi sanoa (ja hyvä niin!).
 
81jXqxtI+VL._SS500_.jpg


Tidal

On kyllä elämys kuunnella tätä äänitettä niin musiikillisesti kuin äänentoistollisestikin. Accardon kyvyt huomioidenkin viulunsa soittaa ja soi poikkeuksellisesti ja levyn nimen mukaisesti.

Pertti
Missä formaatissa kuuntelet? Minulle ennestään tuntematon viulisti, mutta googlasin sen verran, että tuota julkaisua on tehty erittäin pieni cd-painos v. 2010. Enkä saanut selville mihin asti levytti, oli kuitenkin jo 1941 syntynyt.
 
Missä formaatissa kuuntelet? Minulle ennestään tuntematon viulisti, mutta googlasin sen verran, että tuota julkaisua on tehty erittäin pieni cd-painos v. 2010. Enkä saanut selville mihin asti levytti, oli kuitenkin jo 1941 syntynyt.

Tuo levy löytyy Tidalista.



Accardo on kyllä tosi vahva viulisti. Suosittelen, mm . Vivaldin klassikkoteos eli Neljä vuodenaikaa.

Pertti
 
Tiggrinnan.jpg

Aivan kaikkia kuunteluja ei tule tänne laitettua, on sitten laiskuutta tai ajanpuutetta. Mutta näitä iltamusiikin täkyjä pitää yrittää mainita.
Rauhallinen kokonaisuus, artistille itselleen ilmeisen tärkeä levy.
 
Back
Ylös