Mitä musiikkia kuuntelet nyt?

Analogisina mulla on kaksikon Edwards-Rodgers eli
bändin Chic kuusi ensimmäistä, vuosien 1977-1983 albumit. CD:nä vain kuvan kokoomat. Kulttibändiltä kokoomat kai kuuluvat asiaan - ja kuuluvat kaiuttimistakin. Vuoden 1979 hienon albumin Risqué jälkeen melodisuus valitettavasti katosi Chicistä, ja homma meni sekventiaaliseksi joskin diskosoittoon ja muutoinkin jammailuun yhä sopivaksi.

Sinkkusoppaa eronneille leskineitsytvanhapojille. Silti, näinkin plantussa biisissä nuo Nile Rodgersin riffit...

Chic.jpg
 
Viimeksi muokattu:
Nick Drake, Pink Moon (HNCD 4436, 1972/198?) [CD]

Kiitos, @twist, erinomaisesta ideasta. Pink Moon sopii erinomaisen hienosti päivän päätökseksi.

Tutustuin Nick Drakeen 80-luvun alun LP-uusintajulkaisujen myötä. Entisten Musa-lehden kirjoittajien lyhytaikaisessa Backbeat-lehdessä taisi olla miehestä juttukin, joka saattoi olla peräti kiinnostukseni alulle pannut tekijä. LP-kokoelmaani sain hankittua Draken kaksi ensimmäistä albumia, Five Leaves Left ja Bryter Layter. Pink Moonin kuulin ensimmäisen kerran vasta vuosikymmenen lopulla CD-kuluttajaksi siirryttyäni.

Pink Moonia ei ehkä tule soiteltua ihan niin usein kuin noita kahta ekaa Drakea. Niitä niukempana se on vähän haastavampi kuunneltavaksi - ei kuitenkaan yhtään vähemmän antoisa. Silloin, kun Pink Moonille otollinen mieliala osuu kohdalle (once in a pink moon?), siihen jää helposti koukkuun ja päätyy soittamaan yksinomaan sitä kaiken muun musiikin kustannuksella.
 
R-14386998-1575580963-8839.jpeg.jpg


Tidal Master, äänitteen julkaisuvuosi 1963

"Balanced Beauty " on yhden levyarvostelun otsikko, ja jutussa kerrotaan pitkät pätkät Tranen urasta, Impulse-yhtiöstä ja muusta äänitteen ns. taustoitukseen kuuluvista asioista, kuten itseään arvostava ja mielestäni hyvä musiikkikriitikko tapaa tehdä.

Hyllyssäni on äänite 180 gramman vinyylilättynä, ja aina neulan tipahdettua uraansa on kieltämättä mielen vallannut jonkinlainen harras tunnelma. Aika hyvin tuo epämääräinen Balanced Beauty -määritemä tiivistää aiemmat kuuntelufiilikset ja nykyisenkin. Kaikkien instrumenttien soitossa on ja tietenkin sävellyksissä on ns. eteerinen ja rauhallinen tunnelma, jota varmaan kauneudeksikin voi perustelluksi kutsua.

Sunnuntaiaamuun erinomaisen hyvin sopiva levy.


Pertti
 
Jack the Lad, Old Straight Track (CASCD 1094, 1974/1992) [CD]

Kun alkuperäinen Lindisfarne-miehistö hajosi kolmen erinomaisen albumin jälkeen vuonna 1973, bändin aktiivisin lauluntekijä Alan Hull ja Ray Jackson jatkoivat uusien miesten kanssa ja tekivät pari levyä lisää. Simon Cowe, Rod Clements ja Ray Laidlaw sen sijaan panivat pystyyn Jack the Lad -nimisen porukan, joka ainakin minun mielestäni onnistui tekemään innostavampaa musiikkia kuin uusi Lindisfarne.

Folkissaan pari piirua Lindisfarnea lähempänä kansanmusiikkia operoinut Jack the Lad ehti tehdä neljä levyä ennen hajoamistaan. Alkuperäisestä Lindisfarne-kolmikosta tosin enää rumpali Ray Laidlaw oli ryhmässä mukana sen viimeisellä albumilla. Minun suosikkini poppoon kiekoista on sen järjestyksessä toinen pitkäsoitto Old Straight Track, joka on kerrassaan valloittava ja mukaansatempaava kokonaisuus, joka musiikillisesti on selvästi lähempänä Fairport Conventionia kuin vanhaa Lindisfarnea traditionaalisine ja niitä muistuttavine sävelmineen.

Alkuperäinen Lindisfarne jatkoi muina bändeinä vuonna 1977 kuin mitään hajaannusta ei olisi koskaan tapahtunutkaan ja julkaisi seuraavana vuonna kuvaavasti Back and Fourthiksi nimetyn hienon reunion-levyn, mutta se on jo toinen tarina se.
 
Fleetwood Mac, Bare Trees (7599-27240-2, 1972/1990) [CD]

Fleetwood Mac merkitsi minulle pitkään vain sitä Peter Greenin aikaista bändiä; Macin myöhempää hitti-inkarnaatiota tai sitä välittömästi edeltäneitä kokoonpanoja en sen kummemmin noteerannut. Joskus tuntui siltä, että olen varmaankin ainoa 70-luvun omakohtaisesti kokenut pop- ja rockmusiikin ystävä, joka ei ole koskaan kuullut Rumoursia.

Kerran sitten onnekas sattuma toi tielleni Bare Treesin, jonka kertakuuntelulla selväksi käynyt erinomaisuus sai minut ottamaan selvää, mitä Fleetwood Mac oikeastaan oli tehnyt kaikkina niinä vuosina, joina Peter Green ei enää bändin riveissä vaikuttanut. Paljon hienoa ja huomionarvoista musiikkia tuli tällä tutkimusretkellä vastaani; myös Rumours tuli testattua - ja hyväksi havaittua. Nykyisin suurimmat Mac-suosikkini taitavat löytyä noilta Peter Greenin ja Buckingham/Nicksin väliin jääviltä vuosilta. Ykköseksi minun rankingissani nousee Bare Trees; tämä nyt vain on niin pahuksen hyvä kiekko, ettei sille kerta kaikkiaan löydy tasapäistä vastusta - lähimmäs taitaa yltää Heroes Are Hard to Find.
 
Grateful Dead, Terrapin Station (R2 73279, 1977/2004) [CD]

Deadista kiinnostuin nuorena poikana jonkin lukemani lehtijutun perusteella. Ensimmäisen kosketukseni bändin musiikkiin tarjonnut kirjaston Shakedown Street -LP sen sijaan lähinnä hämmensi: sen suoraviivaiset ja sangen konventionaaliselta kuulostaneet kappaleet eivät juurikaan vastanneet niitä mielikuvia, joita lukemani perusteella olin päässäni kehitellyt. Seuraavaksi lainaamani Anthem of the Sun meni jo lähemmäs, ja ensimmäinen Dead-ostokseni Live/Dead olikin sitten jo todella tanakkaa tavaraa.

Terrapin Station on yksi Dead-suosikeistani - siitäkin huolimatta, että se on niin voimakkaasti kaksijakoinen: ensimmäisen puoliskon kompakteilla sävelmillä on aika vähän yhteistä levyn jälkipuoliskoa hallitsevan pitkän ja moniosaisen nimikappaleen kanssa. Tuo Terrapin Station, part 1 kuuluu mielestäni Grateful Deadin hienoimpiin saavutuksiin. Tällaista olisin suonut bändin tekevän enemmänkin.

Grateful Dead kuuluu niihin bändeihin, joiden albumien CD-painoksista puhuttaessa "remasteroitu" ei ole ruma sana. Vuosituhannen alkupuolella julkaistut HDCD-koodatut hopeakiekot ovat soundiensa puolesta oikein mallikasta kuultavaa.
 
Joni Mitchell, The Hissing of Summer Lawns (7559-60332-2, 1975/199?) [CD]

Joni on tehnyt paljon hienoja levyjä, mutta jos olisi aivan pakko valita, nostaisin niiden joukosta suosikikseni The Hissing of Summer Lawnsin. Tässä kaikki jotenkin osuu kohdalleen niin perin maukkaasti - etenkin hillityt, mutta vivahteikkaat sovitukset, jotka saavat Jonin sävellykset suorastaan hehkumaan.
 
King Crimson, In the Wake of Poseidon (EGCD 2, 1970/1987) [CD]

In the Wake of Poseidon oli aikanaan ensimmäinen ostamani Crimson-LP. En muista, että minulla olisi ollut mitään erityistä perustetta hankkia juuri tämä levy, enkä muista, miten sen kaikista silloin saatavilla olleista päädyin valitsemaan. No, hoitelin kyllä ne muutkin kokoelmaani aika nopeassa tahdissa ensimmäisen ostokseni jälkeen. Pisimpään jouduin etsimään Larks' Tongues in Aspicia, Rediä ja Earthboundia - varsinkin viimeksimainittu oli työläs tapaus; taisi mennä pari vuotta ennen kuin ensimmäinen tuli vastaani. Kyllä olisi Discogsille ollut käyttöä 80-luvun alussa.

Tämä varhainen CD-painos Poseidonista on muiden EG-Crimsonien tavoin oikein hyväsoundinen levy: alkuperäiseen dynamiikkaan ei ole puututtu eikä sointia tukahdutettu kohinanvaimennuksella. Luulenpa, että Robert Frippin näitä ensimmäisiä CD-versioita kohtaan osoittama kritiikki perustuu etupäässä siihen, ettei hän ollut millään tavalla osallisena digitointi- tai julkaisuprosessissa (tai sitten hän oli kuullut vain Polydorin karmaisevan In the Court... -CD:n). Pari vuotta myöhemmin Frippin johdolla masteroidut "Definitive edition" -sarjan painokset ovat mielestäni kaikki soundillisesti alkuperäisiä huonompia (varsinkin Islands), kun yritykset parannella tallenteiden soundia ovat tuottaneet enimmäkseen päinvastaisia vaikutuksia.
 
Viimeksi muokattu:
@HeJoPe Suosittelen ehdottomasti hommaamaan tän albumin älppärille. Tämä on paras halvin vaihtoehto sanoisin näistä *uusimmista* uusintajulkaisuista, mutta se Chris Bellmanin versio on saanut kovasti kehuja myös. Ellei ole tuttu niin laitas kuunteluun tää albumi, ei yhtään huonoa biisiä ja tästä on hyvä lähteä tutustumaan tähän bändiin.
[IMG]

The Who ‎– Who's Next
Label: Polydor ‎– MOVLP664, Music On Vinyl ‎– MOVLP664
Format: Vinyl, LP, Album, Reissue, Remastered, 180 Gram
Country: Europe
Released: 1971 / 29 Nov 2012
 
^ Nyt lähtee! Nimittäin Loimolan ukon poika Pontten matkaan...

The Who, Who's Next (UIGY-9022, 1971/2010) [SACD]

Pontte tätä yllä niin varovaisesti kehui, niin lisätään nyt sitten varmemmaksi vakuudeksi, että tämä on aivan fantastisen hieno albumi. Who on selvästi astunut uudelle vuosikymmenelle: ei mainoskatkoja, ei kahlitsevaa konseptia (vaikka tästäkin kai alun perin teema-albumi piti tulla) - tässä ollaan perusasioiden äärellä. Yksi parhaista Who-levyistä.
 
^ Nyt lähtee! Nimittäin Loimolan ukon poika Pontten matkaan...

The Who, Who's Next (UIGY-9022, 1971/2010) [SACD]

Pontte tätä yllä niin varovaisesti kehui, niin lisätään nyt sitten varmemmaksi vakuudeksi, että tämä on aivan fantastisen hieno albumi. Who on selvästi astunut uudelle vuosikymmenelle: ei mainoskatkoja, ei kahlitsevaa konseptia (vaikka tästäkin kai alun perin teema-albumi piti tulla) - tässä ollaan perusasioiden äärellä. Yksi parhaista Who-levyistä.
Autiollesaarelle lähtee mukaan mukisematta. Tää on yksi parhaista 70 luvun rock levyistä, eipä tule juuri nyt mieleen mikä olisi parempi...
Hassu juttu muuten että tämä MOV uusintajulkaisu Who's Nextistä on Jon Astleyn 1995 remixi alkuperäisistä 16 raita nauhoista. Hieno soundi! Löytynee myös siis CD versio :)
 
Viimeksi muokattu:
Back
Ylös