David Bowie,
Aladdin Sane (PD83890, 1973/1984) [CD]
Bowieta on joskus nimitetty popin kameleontiksi. Itse hän ei ollut tästä mielissään: omien sanojensa mukaan hän yritti aina erottua ympäristöstään, toisin kuin kameleontti, joka pyrki sulautumaan siihen. Oikeassahan Bowie tavallaan oli. Toisaalta, puhtaasti musiikilliselta pohjalta asiaa tarkasteltaessa voidaan kameleonttirinnastukselle kyllä perusteitakin löytää. Bowiella oli ilmiömäinen muuntautumiskyky, jonka turvin hän löysi itsestään kuhunkin musiikilliseen ympäristöön sopivimman Bowien. Juju ei ollut siinä, että oli ensimmäisenä paikalla; riitti, että oli siellä huippuhetkien aikana ja että ymmärsi viheltää pelin poikki, kun oli vielä voitolla, ennen vääjäämätöntä laskusuhdannetta, joka teki kaikista murenevalle huipulle jääneistä auttamattomasti häviäjiä vailla sijaa uudessa, tulevassa maailmanjärjestyksessä.
Bowie ei ehkä keksinyt ruutia, mutta hän onnistui tavallisesti tuottamaan ruudikkaampaa ruutia kuin moni muu. Bowie ei ehkä keksinyt glam rockia, mutta hän osasi ilmentää sen maailmankuvaa osuvammin kuin moni muu - ja ymmärsi siirtyä eteenpäin ennen kuin glam rockista oli tullut pelkkä eilispäivän uutinen.
Tällä en millään tavoin halua väheksyä Bowieta tai hänen saavutuksiaan - päinvastoin. Arvostan Bowieta taiteilijana, ihailen hänen muuntautumiskykyään ja pidän hänen musiikistaan - jopa hänen paljon parjatuista 60-luvun levytyksistä minulta löytyy hyvää sanottavaa. Jos johonkin osaan hänen tuotantoaan en ole saanut otetta, vika ei ole Bowiessa, vaan omassa rajoittuneisuudessani ja kyvyttömyydessäni sopeutua musiikissa ajan myötä tapahtuviin muutoksiin.
Aladdin Sane on yksi suurista Bowie-suosikeistani, yksi monista miehen levyistä, jotka tuntuvat omalla tavallaan liki täydellisiltä.