Innostuin taannoin laajemmin C. P. E. (Carl Philipp Emmanuel) Bachin musiikista. Kyseessä J. S. Bachin poika. Viisi hankintaa tuli valittua kriittisesti. Sooloa ja trioa, yksi oratorio.
Aika omaperäinen tyyliltään, ei edusta niin akateemista "siistiä" klassista kuin Mozart tai Haydn, ei myöskään perinteistä barokkia tai romantiikan tyyliä, vaan rikkoo konventioita rohkeammin ja on mielestäni selvästi viihdyttävämpi juuri siksi. Barokkia, klassismia ja romantiikkaa kuin tehosekoittimen läpi ajettuna, postmodernistikin. Tulos on kuitenkin hienostunut ja taitava.
CPE oli kova nimi 1700-luvun jälkipuoliskolla, käytännössä kaikki suurimmat nimet arvostivat isosti, mutta jotenkin vaipui unohdukseen, tai ainakin aika vähälle, pitkäksi aikaa. Kaiketi romantiikka hukutti alleen. Levytyksiä on tullut lisää 2000-luvulla.
En ole näin paljon ostanut klassista yhdellä kertaa luultavasti yli vuosikymmeneen.