No jops. Tässä on tullut aika monta väärää väittämää ja uskomusta, koska kirjoittaja ei itse ole ollut kokemassa aikaa ennen digiä.
Ja Pirkalla on yltiöromanttinen käsitys digitaalisen tallenteen täydellisyydestä. Hänen tekstinsä on jälleen, kuin ne ensimmäiset Philipsin mainostekstit, kun CD-levyä alettiin työllä ja vaivalla lanseerata markkinoille. Silloin vielä väitettiin estoitta digiääntä täydelliseksi. Ensin jopa puhuttiin täydellisestä musiikista, mutta kun vinyylipuolen valmistajat uhkasivat (tai ainakin tätä ilmeisesti pelättiin) osoittaa CD:n surkeuden musiikintoistajana, koko sanasta luovuttiin ja ryhdyttiin mainostamaan täydellistä ääntä. Tätä olisi ollut helppoa puolustaa vaikkapa 1 kHz siniaallon avulla.
Oikeita huomioita teitte siitä, että moni ei ole kuullut todella hyvää vinyyliääntä. Ja päin vastoin, moni ei ole kuullut hyvää CD-ääntä. Kokemuksen puutteessa on arvioiminen siitä syystä monasti hiukan hankalaa.
Vinyyli on tietenkin aivan omaa luokkaansa ollen se todellinen kuva analogisesta musiikkiäänestä. Yksi yhteen. Se on todellisuudessa ollut kautta aikain myös dynamiikaltaan selvästi CD-ääntä parempaa. Se on oikeasti vinyylin vahvuus, ei CD:n, jonka markkinointi on ollut pitkä jono härskejä valheita.
Kuitenkin - tänä päivänä, olen vilpittömästi ihmetellyt, miten hyvään voidaan päästä digitaalisenkin tallennuksen avulla. Luin juuri Englannissa varsin asiantuntevien harrastajien kuunteluillasta, jossa kuunneltiin useita vahvistimia - tai enimmäkseen paremminkin saman vahvistimen eri moddausversioita ja paria, kolmea eri etuvahvistinta. Kaiuttimet olivat koko ajan samat ja äänilähteinä käytettiin LP12 levysoitinta sekä, yllätys yllätys, tietokoneen kovalevyä ja langattomasti signaalia vastaanottanutta, viritettyä Squeezeboxia (suurin piirtein vastaavaa, jonka Slim Devices laskee ensi kuussa markkinoille Transporterin nimellä, eli jonkinlainen audiophile Squeezebox). Porukat olivat ihmeissään jälkimmäisen hyvästä äänenlaadusta (sekä tietenkin helposta musiikin valinnasta). Pitivät sitä CD-soittimiin verrattuna varsin kovatasoisena, eikä langatonta tiedonsiirtoa kuulemma edes huomannut. Loppuiltana juuri tätä äänilähdettä kuunneltiin eniten. Siitä huolimatta, että vinyylistä kuunneltaessa löydettiin monia voittavia vahvuuksia.
Tämä kertoo siitä, miten pitkälle digitaalitoisto on kulkenut. Ivor Tiefenbrun Linniltä on pukenut asian näin katsoen pidempää horisonttia: LP-levyn kehittämisestä meni 20 vuotta, ennenkuin onnistuttiin rakentamaan huipputason soitin, jolla levystä saatiin informaatiota talteen tyydyttävästi. CD-levyn markkinoille tulosta meni tuo sama 20 vuotta. Hänen mukaansa voidaan tehdä johtopäätös, että uusi media ottaa tuon ajan, ennenkuin sitä opitaan käsittelemään riittävän hyvin (joka ei tietenkään tarkoita edelleenkään täydellisesti).
Ne, jotka vielä muistavat digitaaliäänityksen syntyajat, tietävät, että paljon vinyylilevyjä tehtiin digitaaliäänitetyistä mastereista ja että sama digihypetys rullasi näiden levyjen ympärillä jo paljon ennen CD-levyn tuloa. Sittemmin oli tapana tehdä monista mastereista sekä vinyyli- että CD-versiot. Nuo vinyylilevyt(kin) soivat aivan kamalasti, mutta keskitason laitteilla sitä ei voinut tajuta. Itsekin soitin LUJAA ja antaumuksella ihmisille Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertti tupla-LP levyä aika pitkään, ennenkuin aloin uskoa, että digiäänitys ei ole hyvä. Ja silloin käytin vielä Philips GA-212 soitinta ja sittemmin modattua Lenco L85 ja Thorens TD-160 soittimia Maywaren Formula 4 äänivarrella. Ennenkuin sitten sain LP12:n. Sillä tilanne oli jo täysin selvä.
Sittemmin vinyylilevyjenkin äänitykset ovat olleet digiäänityksiä, jotka toki ovat aika hurjasti kehittyneet. Vasta hiljattain vinyylirenesanssin myötä on ilmaantunut myös joitakin analogiäänitettyjä uusia levyjä markkinoille. Oma lukunsa ovat olleet myös suorakaiverruslevyt, joita ei ole tallennettu ensin kumpaankaan, digitaaliseen eikä analogiseen masteriin. Levy on kaiverrettu suoraan mikrofonista tulevasta signaalista. (Pirkan mielestä digiäänitys ehkä hakkaa jonkin teknologisen syyn vuoksi tämänkin tavan mennen tullen.. Ai niin, se oli se matemaattisen tarkka. Näin ollen Rembrandtin maalauksetkin ovat tietenkin rasteroituina, siis digitaalisina, parempia, kuin vain - pah - pensselillä vedettyinä..)
Mielenkiintoisen havainnon teki eräs ystäväni ja vanha asiakkaani, joka poltti LP12:lta vinyylilevyjä CD-R aihioille ja lopputulos soi selvästi paremmin, kuin alkuperäisenä ostettu vastaava CD.
Painotan jälleen kerran, että on kysymys siitä, mitä kuuntelee äänessä. Kun kuuntelin noilla aikaisemmilla levysoittimillani ja Harman/Kardonin viritinvahvistimilla Braunin kajareiden kautta, en juuri erottanut analogisen ja digitaalisen äänen eroa. Pidin digitaalista ensin puhtaampana ja jollain tavoin säröttämämpänä. Ja dynaamisempana. Menin ensin täysin rinnoin mukaan tähän uuteen ja moderniin, puhtaaseen, tapaan äänittää. Olin kova digitaalisuuden puolestapuhuja paljon ennen CD-levyä. Olin hifisti ja kuuntelin aika pitkälle samoja seikkoja, kuin hifistit tänäänkin tekevät. Vasta, kun pääsin musikaalisempiin systeemeihin ja minulle avattiin erilaiset ihanteet musiikintoistossa, enempi musiikkilähtöiset, digiäänitykset putosivat selvästi paarialuokkaan.
Kuitenkin, lähes about 30 vuotta myöhemmin, CD ja vinyyli ovat minulle käytännössä tänä päivänä aika tasa-arvoisia. Kuuntelen CD-levyjä paljon useammin. Se on helppoa ja uudet levyt ovat enimmäkseen niitä. Toki olen jonkun verran hankkinut myös vinyylejä, vanhoja sellaisia. Ihmettelen vieläkin - ja olen onnellinen siitä - että voin nykyään nauttia musiikista myös CD-levyiltä.
Mutta on selvää, että on panostettava hyviin laitteisiin, ei välttämättä kovin kalliisiin, mutta hyvin valittuihin, ennenkuin kummastakaan formaatista saa kunnollista tulosta ulos. Siksi mielipiteet, joita esitetään, perustuvat hyvin erilaisiin perusteisiin ja kokemuksiin. Useat kuuntelijat kinaavat ties mistä veripäissään varsin rapatasoisten kokemusten antamin eväin. Joku sanoikin minulle juuri hiljattain, että hifi-harrastus on siitä erikoista, että jokainen luulee olevansa asiantuntija heti, kun pääsee edes jostain hiukan jyvälle.
LP-levyllä mennään edelleen pidemmälle, kuin CD-levyllä, mutta se alkaa olla hyvin lähellä... Ja vaikka pölyritinät ovatkin soittimen laadun ja etuvahvistimen ongelmia, niitä kuitenkin aina hiukan on, sekä naarmuja - ne puuttuvat CD-levyiltä. Hyvällä systeemillä ne eivät kuitenkaan vinyylillä vaivaa. Musikaalinen vahvuus vie kuulijaa niin lujaa, ettei vaimeat, pienet ritinät ulotu enää tietoisuuteen. Huonoilla vehkeillä nuo äänet ovat selvästi voimakkaampia ja musiikin tenho heikompi - silloin ne vaivaavat ketä tahansa!
Ossi