menneitä keikkoja

[kronos]

No ni, ympyrä sulkeutuu. Yli kymmenen vuotta sitten aloitin tämän ketjun ja silloin kävin tsekkaamassa Dave Lindholmia (katsokaapas aloituspostaus), nyt kävin katsomassa voi kuinka yllättävää Dave Lindholmia! Minua rupesi suoraan sanoen kyrsimään tämä koronahysteria ja kun Helsingissä ei ollut mitään kiinnostavaa tiedossa niin hyppäsin bussiin ja menin Porvooseen katsomaan Dave Lindholmin viimeisintä Lights-kokoonpanoa. Koskaan ei voi etukäteen tietää mitä Dave heittää eikä voinut nytkään. Iso läjä tuli bluesin standardeja (tyyliin Hoochie Coochie Man, Mona, House of the Rising Sun, Dust My Broom jne...) mutta sitten sekaan kaikkea vähemmän ilmeistä kamaa. Intiaanibändi Redbonelta tuli joku biisi, PenLeeltä jotain ja sitten jotain aivan käsittämätöntä. Jos herra veti tämän ketjun avauspostauksessa mainitun biisin vuonna joskus yli kymmenen vuotta sitten bluesversiona:

...niin ei tuo ollut mitään tähän iltaan verrattuna. Kuultiin nimittäin Jean Michel Jarren Oxygene Blues-versiona! Minä toistan koska ei tätä kukaan yhdellä lukukerralla usko: JARREN OXYGENE BLUES-VERSIONA!!!! Siis tämä legendaarinen part 4:

Miettikää tuo Willie DIxonin säveltämänä Willie Dixonin tai Muddy Watersin levylle. Mitä? Ettekö pysty, eivätkö aivot veny moiseen mentaalijumppaan? No, en moiti teitä, ei meikäläisenkään aivot veny vaikka livenä tuon kuulin. Dave vaan on sellainen velho että tekee mahdottomasta mahdollisen. Keikka oli muutenkin superkova ja tiukka kuten nykyään aina Daven kohdalla. Ei herra enää sekoile kuten joskus muinoin. Ei ota bändiinsä mitään puolivillaisia soittajia ja umpitiukatkin vaihtaa toisiin hyvin nopeasti. Keikkasetitkin ovat just sitä mitä herra kulloinkin fiilistelee. Ihan sama vaikka olis just tullut uusi levy just ulos niin jos on blues-fiilis niin sitten vedetään bluesia.

Jos sanon että mulle Dave kuuluu Suomen kitaristien kaikkien aikojen top teniin niin se on totta. Mutta tämä(kin) keikka vahvisti sitä käsitystä että toi on liian laimea lausunto. Dave on kaikkien aikojen top vitosessa. En tiedä keitä muita siellä on mutta Davea sieltä ei kukaan potkaise ulos. Niin jäätävää oli taas kerran herran soitto esim. House of the Rising Sunilla. Niin vain umpikoluttuun biisiin tulee energiaa kun Dave sen livenä fiilistelee.

Juu huomasin kyllä että Helsingissä olisi ollut ainakin Mokoma tarjolla. Mokomaa en ole koskaan ole livenä nähnyt eikä minulla ole yhtään mitään orkesteria vastaan - Punamultaa on hurjan hieno biisi - mutta niin se vain menee että kun pitää miettiä että haluaako nähdä Daven about kahdennenkymmenennen kerran vai Mokoman ekaa kertaa niin Dave kiitos. Ehkä seuraavalla kerralla Mokoma...

 

[tapio59]

Dave on kyllä kova. 2015 Tampereella Dave, Mikko Alatalon vanhempi poika , Mikko Löytty ja rumpali jonka nimeä nyt en muista vetäisivät sellaisen hyväntekeväisyyskeikan Laikun lavalla että HUH HUH. Koko setti oli
sellainen bluespläjäys, että en olisi koskaan uskonut suomalaiselta bändiltä moista kuulevani. Erityisesti jäi mieleen juurikin tuo The House Of The Rising Sun. Daven kitarointi oli maagista.
Davea on tullut kuultua Orfeus ajoista lähtien eri bändikokoonpanoissa ja soolona. Koko ajan on Daven arvostus kohdallani noussut. Todella monipuolinen laulaja/lauluntekijä/kitaristi.

 

[kronos]

Dave on kyllä kova. 2015 Tampereella Dave, Mikko Alatalon vanhempi poika , Mikko Löytty ja rumpali jonka nimeä nyt en muista vetäisivät sellaisen hyväntekeväisyyskeikan Laikun lavalla että HUH HUH. Koko setti oli
sellainen bluespläjäys, että en olisi koskaan uskonut suomalaiselta bändiltä moista kuulevani. Erityisesti jäi mieleen juurikin tuo The House Of The Rising Sun. Daven kitarointi oli maagista.
Davea on tullut kuultua Orfeus ajoista lähtien eri bändikokoonpanoissa ja soolona. Koko ajan on Daven arvostus kohdallani noussut. Todella monipuolinen laulaja/lauluntekijä/kitaristi.

Kyllä. Juuri monipuolisuutensa takia häntä niin arvostan. Sujuu niin rättätänttäblues englanniksi kuin myös herkkä suomenkielinen materiaali pienestä ja hennosta otteessta alkaen. Varmaan sujuisi moni muukin sellainen juttu jota herra ei ole koskaan edes kokeillut koska ei vain ole kiinnostanut. Mutta tekniset taidot ovat maailmanluokkaa. Taannoin AndyMcCoy houkutteli Nicky Hopkinsin Suomeen sanoen että "tule ihmeessä, vedetään triona, siellä on semmoinen jannu kuin Dave messissä" ja Nicky oli hieman skeptinen mutta tuli kuitenkin. Ja sitten herra Hopkins oli aivan ihmeissään kun hänelle selvisi millaisen muusikon kanssa hän sitten soitti. Jos Hopkinsin nimi on outo niin googlettakaas huviksenne herran CV, sanoisin että kukaan ei ole kovempien kanssa soittanut. Ja minä urpo missasin tuon McCoy/Lindholm/Hopkins-keikan. Jos aikakoneen saisin haltuuni niin mieluummin menisin tuonne kuin missaamalleni Nirvanan Ruisrock-keikalle...Hopkins on tehnyt paljonkin kovempaa jälkeä rock-historiaan kuin Nirvana...

Mutta hei, jos jo Orfeus-ajoista lähtien olet Davea nähnyt niin näitkö koskaan Janne Ödneriä livenä? Ödnerillähän on aivan legendaarinen maine. Jos ja kun Albert Järvinen ja Dave Lindholm kuuluvat Suomen kaikkien aikojen kitaristien top teniin ja Ödner oli heidän kummankin oppi-isä niin millainen virtuoosi hän mahtoikaan livenä olla?

 

[tapio59]

Orfeuksen näin Kuusrockissa 1974. Bändi soitti tuolloin nelimiehisessä kokoonpanossa, rummut, basso, koskettimet ja kitara. Dave hoiteli kitaroinnin. Janne Ödneriä en nähnyt lavalla tuolloin, enkä muulloinkaan. Ödner jäi minulle tuntemattomaksi, vaikka hän monessa ehtikin olla mukana lyhyen elämänsä aikana. Olisi kyllä ollut hienoa kuulla ja nähdä Albertin ja Daven oppi-isän kitarointia livenä.

 

[ippolit]

Traaginen loppu Ödnerillä,olisi ollut hienoa kuulla lisää tyylikästä kitarointia.

 

[kronos]

Orfeuksen näin Kuusrockissa 1974. Bändi soitti tuolloin nelimiehisessä kokoonpanossa, rummut, basso, koskettimet ja kitara. Dave hoiteli kitaroinnin. Janne Ödneriä en nähnyt lavalla tuolloin, enkä muulloinkaan. Ödner jäi minulle tuntemattomaksi, vaikka hän monessa ehtikin olla mukana lyhyen elämänsä aikana. Olisi kyllä ollut hienoa kuulla ja nähdä Albertin ja Daven oppi-isän kitarointia livenä.

Harmi, muutamalla kuukaudella myöhästyit! Nimittäin kun tätä pientä palaa Suomi-rokin historiaa rupesin selvittämään niin homma meni osapuilleen näin (ainakin jos Dave Lindholmin Musiikkia-vinyylin sisäaukeamalle painettuja haastatteluja uskoo):

Orfeus oli perustettu jo 1971 eikä alkuperäisessä kokoonpanossa ollut kumpaakaan, ei Davea eikä Ödneriä (vaan herrat Salakka, Hiekkala, Stolt ja Suvanto. Seuraavina vuosina kokoonpano vaihteli, mm. rumpali vaihtui Vando Suvannosta Zape Leppäseen, Janne Ödner tuli mukaan ja jossain vaiheessa mukana oli Raimo Wallen fonissa. Sitten Orfeuksesta tuli Muskan taustabändi. Mutta kun Orfeus halusi soittaa progea niin Muskan ja Orfeuksen tiet erosivat. Sitten jo pari omaa levyä tehnyt bändin tyyppien kanssa hengaillut Dave tuli mukaan. Helmikuussa-huhtikuussa 1974 äänitettiin Daven ja Orfeuksen levy "Musiikkia" joka ilmestyi alkukesällä. Siinä vaiheessa levyllä soittanut Ödner oli jo lähtenyt bändistä joten hänen soittoa ei kuulla enää kesällä 1974 äänitetyllä "Lillan"-livellä - eikä myöskään tietenkään ollut enää kesän Kuusrokin keikallakaan kokoonpanossa...

 

[kronos]

Traaginen loppu Ödnerillä,olisi ollut hienoa kuulla lisää tyylikästä kitarointia.

Juu suorastaan makaaberi oli Ödnerin loppu. Ja vaikka ehti olla monessa mukana niin sittenkin aika laihaksi valitettavasti jäi konkreettinen vaikutus muusikkona - siis mitä jälkipolville jääneisiin äänitteisiin tulee. Ei ole jäänyt kauheata läjää levyjä joilla herra soittaa ja niistäkin osa aika hankalasti saatavia. Kristianin debyytti ei ihan joka divarissa vastaan tule tästä puhumattakaan:

Matti & Pirjo Bergström - Free And Easy

Explore songs, recommendations, and other album details for Free And Easy by Matti & Pirjo Bergström. Compare different versions and buy them all on Discogs.

www.discogs.com

 

[kronos]

Eilen Kauko Röyhkä bändeineen G-livelabisssa. Koska uusin levynsä on melkoisen tyly, niin sitä oli keikkakin. Ilmoitti heti keikan alussa että soittavat uuden levyn läpi. Ja siihen se sitten jäikin! Ei vanhoja hittejä encoreina eikä mitään muutakaan. Mutta ei haitannut lainkaan koska niin kovaa settiä heittivät. Bändi oli vain osittain sama kuin levyllä: Kauko tietenkin itse soitti kitaraa ja lauloi, Sami Hynninen vain lauloi ne muutamat biisit mitkä levylläkin ja Roberto Lanz oli rummuissa. Muut kaksi jäsentä olivat suomirokin konkareita: kitarassa Puka Oinonen ja bassossa Mats Hulden. Oinoseen olen vuosien varrella törmännyt ties missä yhteyksissä, livenä ainakin Nights of Iguanan ja Lapinlahden Lintujen keikoilla ja joku hämärä muistikuva minulla on että olisin nähnyt herran Froikkareiden riveissäkin mutta tästä en ole varma. Mats Hulden on vieläkin legendaarisempi hahmo jonka olen nähnyt sekä Wigwamin keikkakokoonpanossa että Kauko Röyhkän bändissä joskus 30 vuotta sitten. Tämä velhomaisen habituksen omaava herrahan soitti jo Wigwamin debyyttilevyllä vuonna 1969 ja minuun herran soitto on tehnyt aina suuren vaikutuksen sekä levyllä että livenä, niin pakottoman soljuvaa, yhtä aikaa pehmeätä ja silti jykevää bassottelua harvoin kuulee. Yli 70v on herralla jo mittarissa mutta se ei kuulu lavalla minään muuna kuin armottoman auktoritatiivisena soittona.

Keikka oli kertakaikkiaan loistava, bändi soitti tiukasti ja solistit esittivät ei niin hilpeää materiaaliaan oikein kiitettävästi eläytyen, Röyhkä nyt oli normaali oma vekkuli itsensä mutta kyllä Hynninenkin latasi lauluunsa aikamoisen annoksen sydänvertaan. Puka soitti taidokkaan tyylitellysti sen mitä levylläkin on (vaikkei edes levyllä itse soittanut!) mutta sen lisäksi maustoi soppaa ujuttamalla sinne tänne omia vingutuksiaan. Herkullista, erittäin herkullista! Lanzin tyyli oli jännä, sopi oikein hyvin bändin kulmikkaisiin biiseihin mutta jostain syystä minulle tuli tunne että Lanz pärjäisi vallan mainiosti myös dubreggaeta soittavassa bändissä. Mielenkiintoista särmää herran soitossa on.

Eli taas kerran Röyhkä oli kasannut ympärilleen erittäin laadukkaan bändin minkä takia keikka oli niin nautittava. Taitaa vain valitettavasti mennä suurelta yleisöltä koko tämä juttu ohi koska uusi levy ei mitään hittipoppia ole. Se on sääli sillä tämä kombo on livenä todella nautittavaa kuultavaa ja kyllähän setissä yksi biisi (nimittäin Kuuluisan paluu) rullasi ja rokkasi ihan Narttu-aikojen mukaisesti....

Niin ja G-livelabin soundit pistivät taas raapimaan päätä: miten voi kuulostaa niin hyvältä kun yksi sivuseinä on pelkkää lasia? Tuolla ovat Genelecin pojat kyllä rikkoneet fysiikan lakeja...

 

[pertti]

TUOMO PRÄTTÄLÄ TRIO

Tuomo Prättälä – laulu & piano
Ville Herrala – basso
Jaska Lukkarinen – rummut

Kokkolassa järjestettävässä Elive Jazzhappeningissa tuli eilen vierailtua. Kaksi itselleni tuntematonta trio-kokoonpanoa oli värvätty paikalle. Molemmista olin kuullut, mutta en ollut tainnut kummankaan biisejä kuunnella, joten tuntemattomille vesille mentiin.

Snellman-salissa soitti ensiksi Joonatan Rautio trio. Komeata soittoa, varsinkin Raution puhallus, josta kuuli että kovan luokan artisti on kyseessä ja saamansa tunnustukset ansaittuja. Varmaa soittoa kovalla itseluottamuksella, niinkuin ammattilaiseslta sopii odottaakin.
Hieman minun makuuni mentiin ehkä liiaksi free jazzin puolelle.

Tuomo Prättälä Trio soitti seuraavaksi ja veti kyllä kivikovan keikan. Ville Herrala soitti bassoa molemmissa kokoonpanoissa ja hyvin ammattitaitoisesti soittikin. Rummuissa Jaska Lukkarinen hoiti rootelinsa myöskin esimerkilisesti. Kokoonpanon päätähti oli tietenkin Prättälä itse, joka on kovan luokan kyky sovittamaan kappaleita, soittamaan pianoa ja laulamaan. Lavakarisma on vaikeasti määriteltävä ominaisuus, mutta sitä Prättälällä totisesti on. Kappaleet olivat jazzstandardeja, joissa ei perinteisiin esityksiin verrattuna ollut paljon muuta jäljellä kuin nimi. Prättälä oikeastaan kilpaili itsensä kanssa siitä kuinka kauas voi omilla sovituksillaan matkata alkuperäisistä sävellyksistä. Mutta kokonaisuus toimi juuri niin kuin pitääkin, ja esitykset olivat maagisen nautittavia.

Mielestäni Prättälä on sen verran kova kyky, että ovat voisivat aueta myös maamme ulkopuilella.

Pertti

 

[kronos]

Malmitalolla Just Dylan - ilta. Tämä taisi olla kolmas Dylan-ilta jota elämässäni pääsin todistamaan. Eka oli Tavastialla joskus silloin ja toinen oli Savoy-teatterissa Dylan Suomeksi -levyn julkkareissa. Kaikki nuo keikat olivat aivan loistavia (esim. Tavastialla Heikki Silvennoinen heitti All Along the Watchtowerin soolon) ja niin oli tämäkin. Gutsi Gustavsson uruissa ei muka ollut edes band leader vaan sellaisena toimi Wigwamissakin kannuttanut rumpali Jan Noponen. Maria Hännistä oli viulussa, laulussa ja kitarassa ja Antero Prihaa trumpetissa. Bassossa oli Pelle Miljoonan bändissä vuosia soittanut Tero Siitonen ja fonissa Panu Syrjänen. Ja kun kitaristina oli Gustavssonin jazz-hässäköistä tuttu Pekka Nylund niin ei oikeastaan ollut epäilystä etteikö homma toimisi.

Eka setti meni jotenkin varovaisesti, sinänsä hienosti mutta kovin hartaasti. My Back Pages aloitti ja tuli sitten biisejä sieltä täältä pitkin uraa. Dont think twice its all right right oli metka reggae-versiona. Mutta vasta tokalla setillä puoliajan jälkeen bändi lähti lentoon. Mentiin kahville (One More Cup of Coffee) ja lopun megaklassikot Knockin' on Heavens Door Ja LIke A Rolling Stone räjäyttivät potin. Encorena kuultu - Ken Hensleyn muistolle heitetty - I Shall Be Released oli aivan tavattoman hieno ja tyylikäs. Nämä kaverit yksinkertaisesti osaavat. Keikan aikana kuultiin törkeän aliarvostetulta Street Legalilta parikin biisiä - Senor ja Is Your Love in Vain - ja ne olivat kertakaikkiaan upeita.

Ilta oli kokonaisuudessaan mainio. Bändi oli huippuluokkaa ja kun biisit olivat historian parhaan biisintekijän kappaleita (Lennon + McCartney kun lyövät viisaat päänsä yhteen niin saavat hopeamitalin) niin eipä kauheasti voi valittaa. Bob Dylan nujertaa koronan, jos ei fysikaalisesti niin ainakin mentaalisesti!

 

[hkekki]

Tuli juuri käytyä Musiikkitalolla kuulostelemassa Putron 50-vuotisjuhlakiertueen esitys. On se hieno mies, ottaa yleisönsä lähes joka kerta. Kanssaesiintyjät (Kujala, jousikvartetto, taustakuoro, kaksi tuttua taitavaa naista) olivat täydelliset ja mukana oli uusia sovituksia. Ostin keväällä eturivin keskipaikat mutta ne menivät onneksi vain hieman uusiksi koronavälien vuoksi. Kertakaikkisen hyvä kokemus, päräytti myös äänentoistollisesti, yksinkertaisuus on kauneutta tässä. Ensi ke Treelle hieman eri puitteisiin kuulemaan samaa. Kun kerran tuli visiitti pääkaupunkiin, niin eilen käytiin Kaupunginteatterilla katsomassa musikaali Päiväni murmelina. Bändissä maan ehdottomasti kirkkaimpia eturivin muusikoita ja muutenkin ilmassa oli suuren viihteen meininki. Kun pääsin vielä hyviin ruokapaikkoihinkin, niin kannatti käydä. Toivottavasti vielä tulee vastaavia reissuja.

 

[kronos]

Turkkuses tuli käytyä ja pitihän sitä sielläkin keikalle puskea. Areenana oli oikein sympaattinen, olohuonemainen kapakka nimeltä Bar Ö ja esiintyjänä Harri Kuusijärvi Koutus. Olipas jännää musaa! Kuusijärvi soittaa harmonikkaa ja bändi oli kvartetti jossa muut soittmiet olivat rummut, kiipparit ja kitara. Musiikkia on vaikea kuvailla, se oli jotain jazzin, ambientin ja progen sekamelskaa. Ajoittain liikuttiin hyvin pariisilaismaisissa kepeissä tunnelmissa ja toisaalta ajoittain yllyttiin melkeinpä änkyrämäisiin progesfääreihin suorastaan King Crimsonin mieleentuovissa vyörytyksissä. Sen verran oli jännitettä koko ajan ilmassa että kepeimmätkään vedot eivät sortuneet muzakin tasolle. Ilmavuutta löytyi muttei kuulostanut tyhjänpäiväiseltä. Jotenkin jäi hyvä fiilis koko hommasta, mieltä kohottavaa meininkiä!

Tuli samalla reissulla tuettua muutenkin paikallisia ravitsemusliikkeitä. Panimoravintola Koulun tumma olut maistui ja ravintola Blankon hirvipaisti oli kerrassaan maukasta! Niin ja Mallaskukossakin tuli käytyä...

 

[kronos]

Tuommoisella tänään kävin:

Kanneltalo - Tapahtumat

www.kanneltalo.fi

Kepa Kettusta ja Olli Haavistoa lukuunottamatta minulle ennestään ihan outoja muusikoita mutta kun Haavisto oli mukana niin olihan se selvä että juurimusaa tiedossa. Ja hommahan toimi! Herra Lemström mainitsi suurimmaksi vaikuttajakseen J.J Calen ja Calelta soittivatkin Cajun Moonin ja Magnolian. Johnny Cashilta soittivat Ring of Firen ja Folsom Prison Bluesin ja vanhaa rockabillyäkin kuultiin Billy Lee Rileyn tunnetuksi tekemän Red Hotin (joka muuten EI ole Rileyn orkkis vaikka niin saattaisi luulla) ja Rockin Pneumonia Boogie Woogie Fluen muodossa. Lemstömin omiakin sävelmiä kuultiin muutamia ja oikein hyviä olivat nekin. Sirpa Suomalaisen foni teki selvää jälkeä encorebiisissä, Chuck Berryn You Never Can Tellissä, joka on ehdottomasti itselleni yksi Berryn parhaista, mainiosti rullaava ralli.

Mainio keikka musiikillisesti mutta onhan toi Kanneltalon ankean steriili aulamiljöö melkoisen karsea tämmöiselle jutulle. Tavastialla tai jossain muualla kunnon luolassa tällainen musa pitäisi kokea.

Keikan jälkeen vilkaisin vielä muusikko Pave Maijasen valokuvanäyttelyn Kanneltalon galleriassa. Ei siellä ollut kuin kolmisenkymmentä valokuvaa eli aika suppea setti mutta joukossa oli kyllä muutamia oikein hienoja otoksia.

 

[hkekki]

Juuri nautin tunnin annoksen Pori Big Bandin ja Antti Sarpilan jouluista swingiä taitavasti striimattuna. Viime vuonna olin itse soittamassa samaa ja nyt oli ilo kuunnella kotisohvalta. Kun homman hoitaa hyvin, niin toimii mainiosti.

 

[Vynil]

Joku muukin taisi olla paikalla. Käsi ylös.

 

[kronos]

Joo oli hyvä keikka. Cult ei lämppärinä tulloin toiminut mutta saivat Metallica-fanit kyllä ihan väärän käsityksen Cultista...

 

[Panssarikenraali]

Olinhan minäkin siellä

 

[hkekki]

Porissa soi! Kävin juuri Putron maksuttomalla keikalla. Olemme vaimoni kanssa kulkeneet viime vuodet Putron perässä ja nyt hän tuli ihan meidän lähelle esiintymään. Harmi vaan, kun vaimo sattuu olemaan reissussa. Mielestäni Putro kuulostaa paremmalta, kun on tiettyä seuraa mutta olihan se pakko käydä ihan yksin kuulostelemassa. Älyttömän hyvin soittivat ja tulkinnoissa on pontta. Uutta ja vanhaa tarjoilivat ja suosittelen lämpimästi, jos tulevat jossakin vastaan. Tälläistä kokoonpanoa en ollut aiemmin kuullut.

 

[hkekki]

Varmaan moni muukin kävi täältä tänään nauttimassa annoksen hyvää fiilistä Porin Kirjurinluodon lokki-lavalta. Itse tein täsmäiskun ja olin todistamassa kahta upeaa keikkaa: ensiksi Saimaa ja sitten Pepe & Jukka Eskola Statement. Saimaalla täysin uusi setti mikä oli ihan dynamiittia. Mentiin Herb Albertin ja monien muiden aikaisempien gurujen jalanjäljissä. Olen 100% tuon orkesterin fanittaja.

Pepen setti oli sitten historiallinen, kun 50 vuotta levynjulkkarin jälkeen pääsivät lavalle. Niin vähän on aikaa ja En soisi sen päättyvän…jestas sentään kuinka taidolla uudistivat nuo järkäleet tähän päivään!

 

[kronos]

Onpas ollut hektinen kesä. Pisteenä iii:n päälle vielä KEITTIÖREMPPA joka nyt about puolessavälissä. Mutta mitä tehdä jos kämpässä täysi kaaos? Pakoon keikalle, eikös vaan? Muistaako kukaan enää keikkoja, aikaa ennen koronaa? Bändi soittaa eikä musa tule levyltä. Siis puhun nyt siitä oikeasta musiikista, musiikista parhaimmillaan. Sitä oli tänään tarjolla ja vieläpä ilmaiseksi! Nimittäin Storyvillen terassi tarjosi ilmaiseksi froikkaireden tribuuttibändin keikan joka paljastui kerrassaan mahtavaksi jutuksi. Kolme settiä soittivat, yli kolme tuntia (väliaikoineen ja parinkymmenen minuutin lämppäribändeineen) sujui sukkelaan, kun on hyviä biisejä katalogissa niin on helppo olla lavalla. Ei tullut mieleenkään lähteä pois ennenkuin on kuullut keikasta joka ikisen sekunnin.

Vaikka kyseessä olikin "vain" tribuuttibändi niin alkuperäinen henki oli vahva. Myllykoski ei tietenkään ole korvattavissa eikä uusi solisti, Janne Kaunisto, edes yrittänyt olla hiilipaperikopio Myllykoskesta. Hyvä niin, se olisi ollut turhaa, kaverilla oli kuitenkin sopiva pilke silmäkulmassa ja oli ottanut haltuun sen meiningin mitä vaadittiin. Alkuperäisistä froikkareista Arto Pajukallio oli kuitenkin eräänlaisena vääpelinä naulaamassa hommaa maan tasalle ja ikiaikainen bändin ulkojäsen, suomi-countryn grand old man, Olli Haavisto, hoiti stilikkahommat legendaariseen tyyliinsä. Ja 1980-luvun kokoonpanon kitaristin Jari Metsbergin jälkikasvua oli kokoonpanossa peräti kaksin kappalein: kitaristi Tuomas Metsberg ja basisti Saara Metsberg hoitivat hommansa eleettömän tyylikkäästi.

Oli vaan niin järjettömän hienoa settiä, klassikkoa klassikon perään eikä pajatsoa edes tyhjennetty vaikka keikka oli pitkä. Mikko Saarela ja Pekka Myllykoski ovat kirjoittaneet valtavan hienoja biisejä roppakaupalla ja on hyvä että niitä esitetään tällaisenkin kombon toimesta edelleen. Melkein tuli kyynel silmäkulmaan Mystisen metsätyömiehen tullessa ilmoille Helsingin kesäillassa. Joutui terassilla "muutaman" oluen nauttimaan Pekka Myllykosken muistolle. Buuri Johannesbuurista ja Ei semmoisia judeja kuin Jee5us enää oo tai huikea biisi Kipee jäivät soittamatta kuten myös reipas juomalaulu Kossu on mun kuski ja silti tuntui että kaikki kolme settiä olivat täyttä klassikkotykitystä. No, ehkä voi sanoa että ei enää semmoisia bändejä kuin froikkarit enää oo...

Alkuperäinen orkesteri oli aivan käsittämättömän hieno pumppu käsittämättömän hienoinen biiseineen eikä tämä tribuuttihomma todellakaan ole mitään haudanryöstöä tai häpäisyä, käykää ihmeessä kokemassa jos vastaan tulee. Froikkarit olivat omalla tavallaan Suomen Pogues ja se on paljon se. Maailman parasta musiikkia.