Flow oli tällä kertaa meikäläisen osalta yhden illan homma koska about kaikki itseäni kiinnostavat artistit koko viikonloppuna olivat kerrankin laitettu samalle päivälle, perjantaina ja lauantaina olisi ollut yhteensä vain muutama kiinnostava joten oli helppo tehdä päätös mennä pelkästään sunnuntaina. Homma meni näin:
-Pepe Willberg & Jukka Eskolan jazzbändi: Olipas hieno aloitus illalle! Pepen ääni ei ole yhtään huonontunut vaan pikemminkin parantunut vuosikymmenten saatossa, nuorempi Pepe inisi enemmän mutta nyt äänessä on reippaasti enemmän syvyyttä, ääni kantaa kerrassaan huikeasti tarvittaessa pitkiin loppuvenytyksiin saakka. Bändi soitti upean elävästi ja lennokkaasti, kertakaikkisen mainio aloitus illalle. Pelkästään vanhaa materiaalia soittivat, Niinpä bändin jäsenillä oli kaikilla yllään asiaankuuluvasti Otto Donner -paidat.
-Black Midi: tämä oli selkeä pettymys. Soittivat kyllä kiistämättömän energisesti - rumpali oli varsinainen sähikäinen - mutta minkäs sille voi kun musa ei puhuttele. Punapaitaisen kaverin kolkko ja monotoninen puhelaulu rupesi puuduttamaan hyvin nopeasti eikä solistin toiseen vaihtaminen kesken keikan kauheasti auttanut eipä ollut kummoinen "laulaja" sekään. Biisitkin rupesivat puuduttamaan aika nopeasti sillä ei niitä liiallisella melodisuudella ollut pilattu. Jälkimmäisen solistin aikana biisit olivat edes vähän parempia kuin ensimmäisen aikana mutta ei sittenkään tarpeeksi omaan makuuni. Ei vain tuollainen änkyräproge ole meikäläisen juttu. Jos sellaista haluan kuulla niin kyllä edelleen 1970-luvun King Crimsonin lätyt ovat genressään lyömättömiä.
-Kiwanuka: oi, korvakarkkia Black Midin jälkeen! Herran vieno soul hiveli tärykalvoja ja livenä tuli Marvin Gayn vaikutus herran musaan vieläkin selvemmin esille kuin levyjä kuunnellessa. Livenä soundi oli orgaanisempi, jotenkin tuossa viimeisimmässä latyssä siellä täällä haiskahtaa häivähdys modernia digidigi-kylmyyttä mutta livenä moista ongelmaa ei ollut. Happea soundissa oli paljon, tätä on oikea soul! Jäin vain miettimään että olisiko toiminut vielä paremmin jossain intiimimmässä tilassa, herran musa kun on kuitenkin enimmäkseen rauhallista, hienovaraista ja sangen introspektiivistä.
-Mdou Moctar: oi oi, lisää herkkua korville! Nigerian pojat pistivät sellaiset bileet pystyyn ettei mitään rajaa! Tämä ei todellakaan ollut mitään ticoticoa vaan superhypnottista aavikkobluesia eikä oikeastaan edes bluesia vaan tanakkaa rokkia. Herra itse on aivan huima kitaranvinguttaja, kuin Afrikan Jimi Hendrix konsanaan! Huippukeikka!
-Nick Cave and the Bad Seeds: Jaa että oliko Cave vireessä? Oliko bändi? Hah, ei jäänyt epäilyksille sijaa kun saarnamies tuli ja näytti miten homma hoituu! Cave oli aivan yhtä vakuuttava kuin aiemmin kuten myös Bad Seeds joka oli kasvanut kooltaan. Naispuolinen kiippari oli liittynyt joukkoon sitten viime näkemän jamikä vielä tärkeämpää - nyt oli kolme tummaa mimmiä kuorossa lisäämässä gospel-fiiliksiä musaan. Eihän tässä mitään etelävaltioiden gospelsoulia kuunneltu mutta sinne vain ajatukset ajoittain eksyivät. Onhan Cavelle paljon raamatullisia teemoja ja ne fiilikset vain vahvistuivat taustaköörin takia. Angstinen postpunk - josta Caven ura lähti käyntiin - oli edelleen taustalla - mutta taustaköri toi musaan uuden ulottuvuuden, mentiin tosiaan ainakin fiilisten tasolla jonnekin hyvin syvälle afroamerikkalaisen rytmimusiikin juurille. Bad Seeds soitti jumalaisesti, bändi voi hissutella hiirenhiljaa mutta kun hanat avataan, esiin vyöryy infernaalisen raivokas äänimassa. Nyansseja ja dynamiikkaa siis löytyi. Yhteen virkkeeseen kiteytettynä. Nick Cave ja Bad Seeds on tässä kuosissa yksi maailman parhaista livebändeistä vuonna 2022, ehkä se kaikkein paras. Warren Ellisin ulinat parissa biisissä kertoivat kuinka kosmisissa sfääreissä bändi nykykunnossan parhaimmillaan liikkuu.
. Biisilista sisälti itselleni einiintuttuja biisejä, mutta kyllä toimi. Soundit oli upeat kuten linna miljöönä. Pari tuntia hujahti hetkessä
