Media ja vinyyliharrastus

^ EMI His Master's Voice Digital. Ylpeästi kannessa, vuodelta 1983. Mastered at Abbey Road studios. Hienolle tämä kuulostaa, vaikka ei tiedä mistään DSDstä mitään. Hiljainen prässi, hieno dynamiikka ja holografinen ääni. Sunnuntaille sopivaa musaa. Jos tämä on "turmeltunut", niin lisää tällaisia.20220807_145121.jpg
 
^ EMI His Master's Voice Digital. Ylpeästi kannessa, vuodelta 1983. Mastered at Abbey Road studios. Hienolle tämä kuulostaa, vaikka ei tiedä mistään DSDstä mitään. Hiljainen prässi, hieno dynamiikka ja holografinen ääni. Sunnuntaille sopivaa musaa. Jos tämä on "turmeltunut", niin lisää tällaisia.
Väärin kuunneltu? :LOL:
"In the early 1980s, when digital recording became readily available, studios converted from analog to digital to save money. For studios, this cost less for the equipment, required less space for both recording and archiving, and made it easier to mix and edit tracks in post-production. For consumers, there weren't many advantages. Most of the early digital recordings were produced with relatively low resolution and sounded so fatiguing they would make you want to tear your ears off."

Vakavammin puhuttuna - jos se kuulostaa paremmalta niin se on parempi (ääninen).
 
Väärin kuunneltu? :LOL:
"In the early 1980s, when digital recording became readily available, studios converted from analog to digital to save money. For studios, this cost less for the equipment, required less space for both recording and archiving, and made it easier to mix and edit tracks in post-production. For consumers, there weren't many advantages. Most of the early digital recordings were produced with relatively low resolution and sounded so fatiguing they would make you want to tear your ears off."

Vakavammin puhuttuna - jos se kuulostaa paremmalta niin se on parempi (ääninen).
Niinpä. Käärmeöljyaudion edustaja kirjoittaa tuossa lainauksessa vaihtoehtoista historiaa - niin inhimillistä.
 
^^ Minä ja Barbara Hendricks ollaan sitä mieltä, että Mojo Audio puhuu ihan höpöjä:)
 
^^ Minä ja Barbara Hendricks ollaan sitä mieltä, että Mojo Audio puhuu ihan höpöjä:)

Tää laji on onneksi silleen helppo että halutessaan ei tarvitse kuunnella muita – ihan vaan sen mitä omilla korvillaan kuulee. Jos se soundaa hyvälle, niin se on hyvä.

1983 julkaistu musiikki tehtiin vinyylillä julkaistavaksi. Siinä muodossa se siis on aidoimmillaan ja siten pitääkin soundata hyvälle. Se millainen tekniikka studiossa oli käytössä, on em faktan rinnalla paljon vähäpätöisempi juttu. Tarkoituksenmukaisuus vaan tuntuu monesti unohtuvan – ja aika usein jopa ihan tahallaan. Ja onhan tuossa Mojo Audion jutussa toki sen verran totuutta mukana, ainakin siteeksi, että aika moni (ellei jopa ihan jokainen) tuon aikakauden studioammattilainen on myöntänyt ettei se digitaalisuuteen siirtyminen kauttaaltaan mitään äänenlaadullista kulta-aikaa ollut.
 
Lienenkö tulossa vanhaksi vai olenko vain kyllästynyt kohkaamiseen tästäkin aiheesta, mutta ei kyllä väräytä mitään tämä Mofi-gate. Kysymys onkin, pitäisikö ja miltä osin? Virheellinen (vai valheellinen?) mainonta täysin analogisesta ketjusta on tietysti huono asia, mutta se, että pitäisi pyrkiä täyteen analogisuuteen äänitystilanteesta levylautaselle, on nykyaikana aika kova vaatimus ja aiheuttaa asiaa, joka taas todellakin väräyttelee, eli musiikillisen valikoiman rajoittuminen teknisistä syistä. Jos nyt katsotaan äänittämisen historiaa, niin 80-luvun puolestavälistä eteenpäin täysin analoginen ääni harvenee harvenemistaan. Kuinka suuri osa julkaistavasta musiikista on täysin analogista? Pitäisikö luokitella itsensä jatkossa hc-vinyylimiehestä johonkin nysvärikategoriaan kun tällaista ei ole tullut huomioitua?

Ehkä huomaattekin, että asia on aiheuttanut pohdintaa enemmän omasta tulokulmasta kuin siitä analogisuudesta. Ja pohdinta näyttää vain korostavan asiaa, jonka olenkin jo tiennyt pitkään eli oma harrastamiseni pyörii tasan formaatin ympärillä. Hyllystä löytyy jopa bootlegejä, joiden sisältö on todennäköisesti vinyylille raaputeltuja MP3:ia. Sisältöä ei vaan saa missään muussa muodossa, joten näinkin hazy ratkaisu saa paikkansa hyllyssäni.
 
Lienenkö tulossa vanhaksi vai olenko vain kyllästynyt kohkaamiseen tästäkin aiheesta, mutta ei kyllä väräytä mitään tämä Mofi-gate.

Olet tulossa vanhaksi. Ja niin minäkin 😀.

Toki myönnän että ihailen tiettyjä puristisia anaslookijulkaisuja ja varsinkin niiden tekijöitä mutta silti... Ihan hirveästi ei MoFi-gate ole omiin hankintoihin vaikuttanut, eikä tule vaikuttamaankaan.
 
1983 julkaistu musiikki tehtiin vinyylillä julkaistavaksi. Siinä muodossa se siis on aidoimmillaan ja siten pitääkin soundata hyvälle. Se millainen tekniikka studiossa oli käytössä, on em faktan rinnalla paljon vähäpätöisempi juttu. Tarkoituksenmukaisuus vaan tuntuu monesti unohtuvan – ja aika usein jopa ihan tahallaan. Ja onhan tuossa Mojo Audion jutussa toki sen verran totuutta mukana, ainakin siteeksi, että aika moni (ellei jopa ihan jokainen) tuon aikakauden studioammattilainen on myöntänyt ettei se digitaalisuuteen siirtyminen kauttaaltaan mitään äänenlaadullista kulta-aikaa ollut.
Näille väitteille olisi hyvä saada edes jonkinlaisia perusteita. On ihan yhtä uskottava ajatus, että vuonna 1983 - jolloin cd siis tuli markkinoille - ainakin klassisen musiikin piirissä jo odotettiin uutta formaattia. Muu musiikkihan on tullut vuosikausia äänentoistollisessa jälkijunassa.

Mihin väite ammattilaisten mielipiteistä perustuu? Ainakaan minulla ei ole tiedossani mitään kattavaa tutkimusta, jonka pohjalta voitaisiin sanoa, että "aika moni, ellei jopa jokainen" on esittänyt jotain tuollaista.
 
Hyvin sanottu. Alunperin Mofi teki täysin analogisella ketjulla ja taisipa eräs nimeltä mainitsematon herra TdP osallistua ketjun virittelyynkin. Ongelma lienee siinä että Mofi ikään kuin "unohti" mainita asiasta kun DSD tuotiin kuvaan mukaan. Mainonnassa tosin esiintyykin maininta originaalista analogisesta masterista, eikä kai väitteitä täysanalogisesta ketjusta ole aktiivisesti markkinoitu hetkeen.
Itsekin olen hankkinut Mofin tuotteita jopa CD-levynä eli liiallinen puristisuus on nähdäkseni lähinnä haitaksi.
Fakta on se ettei alkuperäistä studio master nauhaa niin vain anneta toistettavaksi edes sitä yhtä kertaa saati sitten isomman tuotannon vaatimaa useampaa toistokertaa. Vielä kun huomioidaan ettei se nauha enää mahdollisesti ole läheskään uuden veroisessa kunnossa miltään osin niin ajatus digitaalisesta välimuunnoksesta alkaa tuntua jopa terveeltä vaihtoehdolta. Lievä prosessointikin saattaisi olla tarpeen jos halutaan päästä mahdollisimman lähelle nauhalle alunperin tallennettua signaalia. Digitaalisuuden ja prosessoinnin pelko juontanee niistä lukemattomista äänimaailman "nykyaikaistuksista" joita alkuperäisiin tallenteisiin on uudelleen julkaisuissa ollut tapana tehdä.
Yksi huomionarvoinen muistutus, alkuperäiset nauhat ja niiden ääni heikkenee vuosi vuodelta ja onpa merkittävä osa alkuperäistä nauhoista tuhoutunutkin tavalla tai toisella. Mahdollisimman korkealaatuinen ja helposti jaettava kopio alkuperäisestä olisi enemmän kuin ihanteellista niin hifistin tavoittelemaan äänenlaadun kuin musiikin säilymisenkin kannalta.
 
Näille väitteille olisi hyvä saada edes jonkinlaisia perusteita. On ihan yhtä uskottava ajatus, että vuonna 1983 - jolloin cd siis tuli markkinoille - ainakin klassisen musiikin piirissä jo odotettiin uutta formaattia. Muu musiikkihan on tullut vuosikausia äänentoistollisessa jälkijunassa.

Mihin väite ammattilaisten mielipiteistä perustuu? Ainakaan minulla ei ole tiedossani mitään kattavaa tutkimusta, jonka pohjalta voitaisiin sanoa, että "aika moni, ellei jopa jokainen" on esittänyt jotain tuollaista.

Esim tästä linkistä voit katsoa eri formaattien myyntimääriä vuodelta 1983. Lienee kohtuullisen selkeää mikä formaatti on milläkin ajanjaksolla ohjannut tuotantoa.

Väittämäni ammattilaisten mielipiteistä perustuu ihan omaan kokemukseeni ja keskusteluihin nyt jo edesmenneiden sekä edelleen elossa olevien alalla vaikuttaneiden henkilöiden kanssa.
 
Esim tästä linkistä voit katsoa eri formaattien myyntimääriä vuodelta 1983. Lienee kohtuullisen selkeää mikä formaatti on milläkin ajanjaksolla ohjannut tuotantoa.

Väittämäni ammattilaisten mielipiteistä perustuu ihan omaan kokemukseeni ja keskusteluihin nyt jo edesmenneiden sekä edelleen elossa olevien alalla vaikuttaneiden henkilöiden kanssa.
Ajatus, että jokin formaatti on "ohjannut tuotantoa" ei kyllä tarkoita oikein mitään.

Sinä siis olet keskustellut "aika monen ellet jopa ihan jokaisen" alalla vaikuttaneen henkilön kanssa? Kuinka monta on "aika monta" suhteutettuna siihen valtavaan määrään ihmisiä, joka on ollut näiden asioiden kanssa tekemisissä 40 vuotta sitten?
 
Sinä siis olet keskustellut "aika monen ellet jopa jokaisen" alalla vaikuttaneen henkilön kanssa? Kuinka monta on "aika monta" suhteutettuna siihen valtavaan määrään ihmisiä, joka on ollut näiden asioiden kanssa tekemisissä 40 vuotta sitten?

Ihan hirveästi tää vänkäys ei nyt just kiinnostaisi mutta tarkennetaan asiaa sen verran että puhun Suomalaisesta näkökulmasta. Toki täällä kehitys oli luonnollisesti hitaampaa, eikä sellaisia studioita ole tässä maassa koskaan ollut määrällisesti montaa, joilla on ollut mahdollisuus hankkia aina uusinta tekniikkaa. Kuitenkin väitän tuntevani valtaosan niistä henkilöistä, osan jopa hyvinkin läheisesti, jotka ovat tuohon aikaan työskennelleet äänitetuotannon parissa.
 
Tää laji on onneksi silleen helppo että halutessaan ei tarvitse kuunnella muita – ihan vaan sen mitä omilla korvillaan kuulee. Jos se soundaa hyvälle, niin se on hyvä.

1983 julkaistu musiikki tehtiin vinyylillä julkaistavaksi. Siinä muodossa se siis on aidoimmillaan ja siten pitääkin soundata hyvälle. Se millainen tekniikka studiossa oli käytössä, on em faktan rinnalla paljon vähäpätöisempi juttu. Tarkoituksenmukaisuus vaan tuntuu monesti unohtuvan – ja aika usein jopa ihan tahallaan. Ja onhan tuossa Mojo Audion jutussa toki sen verran totuutta mukana, ainakin siteeksi, että aika moni (ellei jopa ihan jokainen) tuon aikakauden studioammattilainen on myöntänyt ettei se digitaalisuuteen siirtyminen kauttaaltaan mitään äänenlaadullista kulta-aikaa ollut.
Varmaan juuri näin. Uudet tekniikat vaatii uusia jippoja ja ehkäpä muutosvastarinnan murtamista. Sitä tuossa vkonloppuna lähinnä funtsin, että nyt korostuneesti mofin tiimoilta erilaiset monikertaiset dsd:t ovat tapeetilla taltiointi ja masterointivaiheessa. "Alkeellinen" vuoden 1983 PCM jossain vaiheessa ketjua -luultavasti kuuntelemani levyn äänitysvaiheessa, ei kuitenkaan menoa haitannut. Hemmetin hienolle kuulosti levy. Varmasti digitaalinen tekniikka on kehittynyt noista päivistä, mutta omiin korviin kohtuu hyvällä mallilla oli jo silloin, kun taitavasti tehty.
 
Yksi huomionarvoinen muistutus, alkuperäiset nauhat ja niiden ääni heikkenee vuosi vuodelta ja onpa merkittävä osa alkuperäistä nauhoista tuhoutunutkin tavalla tai toisella. Mahdollisimman korkealaatuinen ja helposti jaettava kopio alkuperäisestä olisi enemmän kuin ihanteellista niin hifistin tavoittelemaan äänenlaadun kuin musiikin säilymisenkin kannalta.
(y)
 
Varmaan juuri näin. Uudet tekniikat vaatii uusia jippoja ja ehkäpä muutosvastarinnan murtamista. Sitä tuossa vkonloppuna lähinnä funtsin, että nyt korostuneesti mofin tiimoilta erilaiset monikertaiset dsd:t ovat tapeetilla taltiointi ja masterointivaiheessa. "Alkeellinen" vuoden 1983 PCM jossain vaiheessa ketjua -luultavasti kuuntelemani levyn äänitysvaiheessa, ei kuitenkaan menoa haitannut. Hemmetin hienolle kuulosti levy. Varmasti digitaalinen tekniikka on kehittynyt noista päivistä, mutta omiin korviin kohtuu hyvällä mallilla oli jo silloin, kun taitavasti tehty.
Paras empiirinen todiste varhaisen digitekniikan ylivertaisuudesta ovat tietenkin ne lukemattomat hienosti soivat klassisen musiikin levytykset, jotka on purkitettu digitaalisesti 70-luvun lopusta alkaen. Näitä löytyy omastakin hyllystä aika paljon. Klassisen musiikin perinteinen levytysestetiikka kun lähtee aika pitkälle uskollisuudesta alkuperäiselle äänelle, siinä missä muissa musiikinlajeissa äänitysteknikkaa käytetään efektinomaisesti (missä sinänsä ei tietenkään ole mitään vikaa).
 
Paras empiirinen todiste varhaisen digitekniikan ylivertaisuudesta ovat tietenkin ne lukemattomat hienosti soivat klassisen musiikin levytykset, jotka on purkitettu digitaalisesti 70-luvun lopusta alkaen. Näitä löytyy omastakin hyllystä aika paljon. Klassisen musiikin perinteinen levytysestetiikka kun lähtee aika pitkälle uskollisuudesta alkuperäiselle äänelle, siinä missä muissa musiikinlajeissa äänitysteknikkaa käytetään efektinomaisesti (missä sinänsä ei tietenkään ole mitään vikaa).

Laitako listaa noista mainitsemistasi hyvistä klasariäänityksistä. Perehtyisin mielelläni.
 
Laitako listaa noista mainitsemistasi hyvistä klasariäänityksistä. Perehtyisin mielelläni.
Tässä joitakin:

Koopmanin Triosonaattilevytys vlta 1982- Archiv
Karajanin Parsifal - DG
Herreweghen ensimmäinen Matteus-passio - Harmonia Mundi
Soltin Figaro - Decca
Pinnockin ensimmäiset Brandenburgilaiset - Archiv
Pinnockin Vesimusiikki (1983) - Archiv
Colin Davisin Lontoo-sinfoniat (näiden joukossa myös analogisia äänityksiä) - Philips
Haitinkin Shostakovich-boxi (näidenkin seassa analogisia äänityksiä). - Decca
Schiffin levytys soolosellosarjoista (äänitetty 1984) - EMI
Christien levytys Rameaun sarjoista - Harmonia Mundi.
 
Viimeksi muokattu:
Tässä joitakin:

Koopmanin Triosonaattilevytys vlta 1982
Karajanin Parsifal
Herreweghen ensimmäinen Matteus-passio
Soltin Figaro
Pinnockin ensimmäiset Brandenburgilaiset
Colin Davisin Lontoo-sinfoniat (näiden joukossa myös analogisia äänityksiä)
Haitinkin Shostakovich-boxi (näidenkin seassa analogisia äänityksiä).

Kiitos. Vielä olisin kysellyt tarkennusta eli levy-yhtiö, jos jaksat kaivaa,
 
Kiitos. Vielä olisin kysellyt tarkennusta eli levy-yhtiö, jos jaksat kaivaa,
Lisäsin yhtiöt.

Enkä malta olla mainitsematta Marie-Claire Alainin viimeistä Bach-settiä, joka äänitettin digitaalisesti. Heti ensimmäinen levy soi loisteliaasti, voimallisesti, puhtaasti ja erottelevasti. Äänitetty keväällä 1985. Eraton julkaisema.
 
Viimeksi muokattu:
Back
Ylös