idealehifi
Yhteistyökumppani
- Liittynyt
- 11.2.2009
- Viestejä
- 239
Niin, ”Long and Winding Road”…
En ole ihan varma, onko tuon biisin ja hifiharrastamisen yhdistäminen sopivaa, mutta kirjoitettu mitä kirjoitettu ja onhan tämä tie ollut pitkä ja joskus vähän mutkainenkin.
Tuolla muualla olen hieman pohtinut sitä laajuutta, millä täydellistä ääntä pitäisi tavoitella ja fiilis on, että vähemmän kärkiä, mutta pidemmälle – mun tehtävä ei liene parantaa koko maailmaa. Eikä sitä moni toivoisikaan Aikaakin tähän projektiin on tuhlattu, oisko noin 45 vuotta eli pian pitäisi saada valmista. Mutta eikös sitä sanottu, että ei se matka, vaan määränpää.. eiku, taisi olla toistepäin.
Jos ja kun nyt etsin sitä täydellisyyttä, ehkä oudoin kohde on keskittyä levysoittimeen. Jo vuodesta 1997 olen ollut varsin immuuni ja tyytyväinen siihen, miten Simon Yorken luomukset soivat, en olisi parempaa voinut toivoa. Enkä ehkä toivokaan.
Samaan aikaan, jos haluaa älyllisiä tai emotionaalisia haasteita, varmaan SYD:n ”parantaminen” on sellainen tavoite. Eikä varmaan se parantaminen, mutta jonkin piilossa olevan asian löytäminen – vinyylin mittasuhteet ja mahdollisuudet ovat kuitenkin äärettömät eli aina on parannettavaa.
Tämä tarina alkoi muutama vuosi sitten, kun laitoin viestin eräälle Marc Gomezille ja kehuin hänen teknistä artikkeliansa, jossa lähes joka kappaleessa murrettiin myytit ja perusteltiin tiettyä näkemystä tavalla, joka ei jättänyt mitään epäselväksi. Jos se nyt ketään kiinnostaa, kyseessä oli LP-levyjen soittoon tarvittavan äänivarren vertailu 9” ja 12” pituuksilla – 9 tuumaisen ollessa aivan ylivoimainen. Hmmm.. itseasiassa 1:1 siihen, mitä Durhamin ja Espanjan illoissa on Simonin kanssa juteltu.
Tuosta viestistä alkoi pidempi kirjeenvaihto ja minun puolelta lopulta täysi usko siihen, että Marcilla on homma niin sanotusti hallussa eli jokainen mieleen tuleva asia tai argumentti oli mietitty tuotteessa, joka kantaa nimeä ”SAT” eli ”Swedish Analog Technologies”. Äänivarsi Göteborgista, nyttemmin Espanjasta.
Aika nopeasti Marc sanoi myös, että minun pitäisi saada hänen äänivartensa, jotta asia ei jäisi vain teoreettiseksi. Toki luonteva jatkumo meidän kirjeenvaihdollemme, mutta… asiassa on pieni mutta…
SAT oli heittämällä maailman kallein äänivarsi, kohtuullisen perheauton hintainen tai kuihtuvan kaivoskaupungin kerrostalon – no, se kerrostalo lienee halvempi. Toki kalliimpi ylläpidon suhteen.
Ensimmäinen SAT äänivarsien sarja oli rajoitettu 70 kappaleeseen ja se tuli luultavasti minun pelastukseksi. Eli Marc alkoi tehdä kahtakin uutta mallia ja oli ilmeistä, että moni halusi sen vielä ”paremman” kepin omaan soittimeen. Maailmassa on monia, joilla on varaa tällaiseen, eikä aina edes aikaa tai kykyä nauttia siitä, mitä on jo saavutettu. Pohdittiin siis, että jos 1. sarjan äänivarsi tulisi vaihdossa, sellainen voisi joutua minulle.
Tässäkin meni aika pitkään, korona hidasti kaikkea, eikä asia ollut kovinkaan esillä.
Kunnes sitten viime jouluna laitoin perinteisen ”Honda-woman” joulukortin Marcille ja vaihdoimme muutaman viestin. Ja hän muisti, että….
Siis Pariisissa olisi yksi hänen äänivarsi, joka jäi asiakkaalle uuden tieltä, mutta sitä ei voi lähettää, koska ulkoiset laatikot puuttuvat. Peli lienee varsin herkkä kuljetukselle. Eli jos vaan voisin hakea äänivarren Pariisista, siinä olisi täydellinen yksilö minulle. Ensimmäistä sarjaa ja lähes viimeinen, jossa on jo kaikki ”parannukset” eli s/n 066, seitsemästäkymmenestä.
Meni noin 30 sekuntia ja olin Finnairin varaussivuilla, olisikohan matka maksanut 230 euroa, aamulla sinne ja illalla takaisin. Varmistettua, että ”Joe” on paikalla, liput oli hankittu. Torstai, 24. helmikuuta, 2022. Käsimatkatavarana Pelican-case, jossa äänivarsi numeroltaan 066.
Joe osoittautui – tietenkin – erittäin miellyttäväksi ihmiseksi ja stereot olivat sieltä kalliimmasta päästä, mitä ei pidä ihmetellä, jos vaihtaa SAT:n uuteen malliin. Skraitta oli TechDasin AirForce One. Mikäs siinä, joskin mulla on (onneksi) jotain muuta mielessä.
Joka tapauksessa Pariisin keskustasta lähdin liikkeelle mukanani musta Pelican-case, jossa keltainen tarra SAT. Täytyy myöntää, että mielessä kävi täysin absurdi ajatus, jota en ole koskaan kokenut… - jospa joku ranskalainen audiofiili huomaa tarran ja kolkkaa minut pöllien salkun No, järkiinnyin ja matkailin huoletta metrossa ja junassa CDG lentokentälle.
Pariisi, kulinarismin kehto, oli mulle tällä kertaa kaksi patonkia, joista toinen Helsinki-Vantaalta. Ja Fantaa.
Muutenkin jäi kaupunki näkemättä, joskin ehdin häthätää yhteen levydivariin, jossa kuitenkin olin jo niin väsynyt, että hankin lähinnä kohteliaisuuden takia muutaman ylihintaisen levyn. Joskus toiste sitten ja niille kuuluisille kirppareille laitakaupungille, joista löytöjä tehdään. Tai ehkä kuitenkin Tukholmaan…
Joka tapauksessa, kotiin päästiin ja parin päivän jälkeen mietin, että mitähän helvettiä on tullut tehtyä. Eihän mulla ole edes pyörittäjää tuolle. Toki, ajatus on ensiksi sovittaa se Simonin S10:een, mutta siinäkin on tiettyjä haasteita, koska SAT toivoo varsin korkeaa levylautasta, 45-50mm mieluiten. S10 on vain 30mm… No, tätä mietitään siis nyt. Ja muitakin.
Eli ”Erään äänivarren tarina” on vähintäänkin keskeneräinen. Oikeastaan vasta alussa.
Silti fiilis on aika hyvä, kuvittelisin, että tästä tulee jotain todella hienoa. Olisi sitten Abballe ja Paula Koivuniemelle sellainen vekotin, joka toimii.
Olen kuullut SATta kaksi kertaan, yhteensä ehkä 20 minuuttia. Kerran Saksassa ja nyt Joella – sitä uudempaa – ”miljoonan stereoista”. Olen varma, että pystyn ”parempaan”, kunhan aika on kypsä. Mutta nuo 20 minuuttia antoivat viitteistä siitä, että setin tärkeysjärjestys pitää ehkä miettiä uusiksi. Olisiko se tärkein komponentti kuitenkin äänivarsi? Se selvinnee tulevissa jaksoissa.
Nyt vain ihailen hienomekaanista tuotetta "Pelican-laatikossa", mutta toivottavasti tästä tulee hieno matka
Palataan!
K
PS.
Ja jos teillä jollain on cad/cnc kykyjä tai tuttuja alalla, olkaa yhteyksissä. Mulla olisi pari toimeksiantoa.
En ole ihan varma, onko tuon biisin ja hifiharrastamisen yhdistäminen sopivaa, mutta kirjoitettu mitä kirjoitettu ja onhan tämä tie ollut pitkä ja joskus vähän mutkainenkin.
Tuolla muualla olen hieman pohtinut sitä laajuutta, millä täydellistä ääntä pitäisi tavoitella ja fiilis on, että vähemmän kärkiä, mutta pidemmälle – mun tehtävä ei liene parantaa koko maailmaa. Eikä sitä moni toivoisikaan Aikaakin tähän projektiin on tuhlattu, oisko noin 45 vuotta eli pian pitäisi saada valmista. Mutta eikös sitä sanottu, että ei se matka, vaan määränpää.. eiku, taisi olla toistepäin.
Jos ja kun nyt etsin sitä täydellisyyttä, ehkä oudoin kohde on keskittyä levysoittimeen. Jo vuodesta 1997 olen ollut varsin immuuni ja tyytyväinen siihen, miten Simon Yorken luomukset soivat, en olisi parempaa voinut toivoa. Enkä ehkä toivokaan.
Samaan aikaan, jos haluaa älyllisiä tai emotionaalisia haasteita, varmaan SYD:n ”parantaminen” on sellainen tavoite. Eikä varmaan se parantaminen, mutta jonkin piilossa olevan asian löytäminen – vinyylin mittasuhteet ja mahdollisuudet ovat kuitenkin äärettömät eli aina on parannettavaa.
Tämä tarina alkoi muutama vuosi sitten, kun laitoin viestin eräälle Marc Gomezille ja kehuin hänen teknistä artikkeliansa, jossa lähes joka kappaleessa murrettiin myytit ja perusteltiin tiettyä näkemystä tavalla, joka ei jättänyt mitään epäselväksi. Jos se nyt ketään kiinnostaa, kyseessä oli LP-levyjen soittoon tarvittavan äänivarren vertailu 9” ja 12” pituuksilla – 9 tuumaisen ollessa aivan ylivoimainen. Hmmm.. itseasiassa 1:1 siihen, mitä Durhamin ja Espanjan illoissa on Simonin kanssa juteltu.
Tuosta viestistä alkoi pidempi kirjeenvaihto ja minun puolelta lopulta täysi usko siihen, että Marcilla on homma niin sanotusti hallussa eli jokainen mieleen tuleva asia tai argumentti oli mietitty tuotteessa, joka kantaa nimeä ”SAT” eli ”Swedish Analog Technologies”. Äänivarsi Göteborgista, nyttemmin Espanjasta.
Aika nopeasti Marc sanoi myös, että minun pitäisi saada hänen äänivartensa, jotta asia ei jäisi vain teoreettiseksi. Toki luonteva jatkumo meidän kirjeenvaihdollemme, mutta… asiassa on pieni mutta…
SAT oli heittämällä maailman kallein äänivarsi, kohtuullisen perheauton hintainen tai kuihtuvan kaivoskaupungin kerrostalon – no, se kerrostalo lienee halvempi. Toki kalliimpi ylläpidon suhteen.
Ensimmäinen SAT äänivarsien sarja oli rajoitettu 70 kappaleeseen ja se tuli luultavasti minun pelastukseksi. Eli Marc alkoi tehdä kahtakin uutta mallia ja oli ilmeistä, että moni halusi sen vielä ”paremman” kepin omaan soittimeen. Maailmassa on monia, joilla on varaa tällaiseen, eikä aina edes aikaa tai kykyä nauttia siitä, mitä on jo saavutettu. Pohdittiin siis, että jos 1. sarjan äänivarsi tulisi vaihdossa, sellainen voisi joutua minulle.
Tässäkin meni aika pitkään, korona hidasti kaikkea, eikä asia ollut kovinkaan esillä.
Kunnes sitten viime jouluna laitoin perinteisen ”Honda-woman” joulukortin Marcille ja vaihdoimme muutaman viestin. Ja hän muisti, että….
Siis Pariisissa olisi yksi hänen äänivarsi, joka jäi asiakkaalle uuden tieltä, mutta sitä ei voi lähettää, koska ulkoiset laatikot puuttuvat. Peli lienee varsin herkkä kuljetukselle. Eli jos vaan voisin hakea äänivarren Pariisista, siinä olisi täydellinen yksilö minulle. Ensimmäistä sarjaa ja lähes viimeinen, jossa on jo kaikki ”parannukset” eli s/n 066, seitsemästäkymmenestä.
Meni noin 30 sekuntia ja olin Finnairin varaussivuilla, olisikohan matka maksanut 230 euroa, aamulla sinne ja illalla takaisin. Varmistettua, että ”Joe” on paikalla, liput oli hankittu. Torstai, 24. helmikuuta, 2022. Käsimatkatavarana Pelican-case, jossa äänivarsi numeroltaan 066.
Joe osoittautui – tietenkin – erittäin miellyttäväksi ihmiseksi ja stereot olivat sieltä kalliimmasta päästä, mitä ei pidä ihmetellä, jos vaihtaa SAT:n uuteen malliin. Skraitta oli TechDasin AirForce One. Mikäs siinä, joskin mulla on (onneksi) jotain muuta mielessä.
Joka tapauksessa Pariisin keskustasta lähdin liikkeelle mukanani musta Pelican-case, jossa keltainen tarra SAT. Täytyy myöntää, että mielessä kävi täysin absurdi ajatus, jota en ole koskaan kokenut… - jospa joku ranskalainen audiofiili huomaa tarran ja kolkkaa minut pöllien salkun No, järkiinnyin ja matkailin huoletta metrossa ja junassa CDG lentokentälle.
Pariisi, kulinarismin kehto, oli mulle tällä kertaa kaksi patonkia, joista toinen Helsinki-Vantaalta. Ja Fantaa.
Muutenkin jäi kaupunki näkemättä, joskin ehdin häthätää yhteen levydivariin, jossa kuitenkin olin jo niin väsynyt, että hankin lähinnä kohteliaisuuden takia muutaman ylihintaisen levyn. Joskus toiste sitten ja niille kuuluisille kirppareille laitakaupungille, joista löytöjä tehdään. Tai ehkä kuitenkin Tukholmaan…
Joka tapauksessa, kotiin päästiin ja parin päivän jälkeen mietin, että mitähän helvettiä on tullut tehtyä. Eihän mulla ole edes pyörittäjää tuolle. Toki, ajatus on ensiksi sovittaa se Simonin S10:een, mutta siinäkin on tiettyjä haasteita, koska SAT toivoo varsin korkeaa levylautasta, 45-50mm mieluiten. S10 on vain 30mm… No, tätä mietitään siis nyt. Ja muitakin.
Eli ”Erään äänivarren tarina” on vähintäänkin keskeneräinen. Oikeastaan vasta alussa.
Silti fiilis on aika hyvä, kuvittelisin, että tästä tulee jotain todella hienoa. Olisi sitten Abballe ja Paula Koivuniemelle sellainen vekotin, joka toimii.
Olen kuullut SATta kaksi kertaan, yhteensä ehkä 20 minuuttia. Kerran Saksassa ja nyt Joella – sitä uudempaa – ”miljoonan stereoista”. Olen varma, että pystyn ”parempaan”, kunhan aika on kypsä. Mutta nuo 20 minuuttia antoivat viitteistä siitä, että setin tärkeysjärjestys pitää ehkä miettiä uusiksi. Olisiko se tärkein komponentti kuitenkin äänivarsi? Se selvinnee tulevissa jaksoissa.
Nyt vain ihailen hienomekaanista tuotetta "Pelican-laatikossa", mutta toivottavasti tästä tulee hieno matka
Palataan!
K
PS.
Ja jos teillä jollain on cad/cnc kykyjä tai tuttuja alalla, olkaa yhteyksissä. Mulla olisi pari toimeksiantoa.
Liitteet
Viimeksi muokattu: