Oletteko pohtineet mitä on läpikuultavuus. Tätä painotetaan monissa arvosteluissa ja verhoutuneisuutta pidetään, ehkä syystäkin paheena. Mielestäni läpikuultavuutta voidaan määrittää tietyin määrein ja kuvailla tavoin, jotka selvittää asian kokeenemattomallekin kuuntelijalle.
Läpikuultavuus on mielestäni rinnastettavissa läsnäolontunteeseen, mutta niin, että ääni tavallaan "leijuu" edessämme tehden "psykoloogisen" maton hahmottaen tilan ja tuntemukset aidosta esityksestä.
Väitänkin, että hyvällä läpikuultavuudella on yhteyttä tarkkuuteen siten, että soittajat hahmottuvat edessämme.
Verhoutunutta voitaisiin hahmottaa kuvin niin, että piirretään läpinäkyvälle paperille samanlaiset hahmot ja nämä kuvat asetellaan päällekäin niin, että hahmojen reunaviivat eivät ole päällekäin, vaan ovat sekä pystysuunnassa, että sivuttaissuunnassa katsottaessa epämääräiset.
Kun kaikki kuvat saadaan tarkalleen kohdalleen, niin kuva on yhtenäinen ja hahmo on selvästi havaittavissa. Tätä samaa ideaa voidaan mielestäni verrata musiikissa läpikuultavuuteen.
Kyseessä on siis tietty sointujen, ajoituksen ja dynamiikan määrre, jolla pystytään saavuttamaan mahdollisimman mieleenpainuva ja luonnollinen toisto. Toistossa ei välttämättä tule ilmi niinkään syvyys, vaan tila on aistittavissa äänenvärein taustaa vasten. Tuota taustaa vasten pystymme hahmottamaan tilan sellaisena, miten se kulloinkin levylle on tallennettu. Läpikuultavuus on myös rinnastettavissa helppouteen. Ääni soljuu edessämme luoden tunteen luonnollisen oloisesta äänitystilanteesta, aivan kuin olisimme siellä. Tietenkin nykyisellä studiotekniikalla moni ei haluaisi olla "siellä" missä rumpali on eri kopissa ja kitara toisessa, mutta pitäisi osata hahmottaa tuon toistoketjun lopputulos ja sen syvällinen anti.
Mielestäni läpikuultavuus on juttu sinäänsä ja tätä tulisi painottaa toistoketjussa. Läpikuultavuus on ja sen saavuttaminen on mielestäni kohtuu hankalaa saavuttaa, koska emme tiedä välttämättä tarpeeksi.
Kysynkin arvon lajitovereilta arvioita läpikuultavuudesta ja sen merkityksestä. Hajatelmani oli täysin henkilökohtainen ja kaikki oikeudet pidätetään.
Läpikuultavuus on mielestäni rinnastettavissa läsnäolontunteeseen, mutta niin, että ääni tavallaan "leijuu" edessämme tehden "psykoloogisen" maton hahmottaen tilan ja tuntemukset aidosta esityksestä.
Väitänkin, että hyvällä läpikuultavuudella on yhteyttä tarkkuuteen siten, että soittajat hahmottuvat edessämme.
Verhoutunutta voitaisiin hahmottaa kuvin niin, että piirretään läpinäkyvälle paperille samanlaiset hahmot ja nämä kuvat asetellaan päällekäin niin, että hahmojen reunaviivat eivät ole päällekäin, vaan ovat sekä pystysuunnassa, että sivuttaissuunnassa katsottaessa epämääräiset.
Kun kaikki kuvat saadaan tarkalleen kohdalleen, niin kuva on yhtenäinen ja hahmo on selvästi havaittavissa. Tätä samaa ideaa voidaan mielestäni verrata musiikissa läpikuultavuuteen.
Kyseessä on siis tietty sointujen, ajoituksen ja dynamiikan määrre, jolla pystytään saavuttamaan mahdollisimman mieleenpainuva ja luonnollinen toisto. Toistossa ei välttämättä tule ilmi niinkään syvyys, vaan tila on aistittavissa äänenvärein taustaa vasten. Tuota taustaa vasten pystymme hahmottamaan tilan sellaisena, miten se kulloinkin levylle on tallennettu. Läpikuultavuus on myös rinnastettavissa helppouteen. Ääni soljuu edessämme luoden tunteen luonnollisen oloisesta äänitystilanteesta, aivan kuin olisimme siellä. Tietenkin nykyisellä studiotekniikalla moni ei haluaisi olla "siellä" missä rumpali on eri kopissa ja kitara toisessa, mutta pitäisi osata hahmottaa tuon toistoketjun lopputulos ja sen syvällinen anti.
Mielestäni läpikuultavuus on juttu sinäänsä ja tätä tulisi painottaa toistoketjussa. Läpikuultavuus on ja sen saavuttaminen on mielestäni kohtuu hankalaa saavuttaa, koska emme tiedä välttämättä tarpeeksi.
Kysynkin arvon lajitovereilta arvioita läpikuultavuudesta ja sen merkityksestä. Hajatelmani oli täysin henkilökohtainen ja kaikki oikeudet pidätetään.