Mielestäni juuri tuo 1960-70- luku on sitä lp:n kulta-aikaa. 1950- luvulla tehtiin jo useampiakin taidokkaita vinyylejä, mutta nuo taidokkaat olivat usein sinfoniaa koska ns. kevyttä käyttömusiikkia ei katsottu arvoltaan sellaiseksi jota kannattaisi prässätä stereoksi. Sitähän kuitenkin kuunneltaisiin mono- laitteistosta. Muutamat suosituimmat jazz ja ehkä kevyemmänkin musiikin artistit saivat arvoisensa kohtelun levy-yhtiöiltä.
Suosittu jenkkimusa kuljetettiin nauhoilla eurooppaan ja siitä johtuukin se, että levyiltä kuuluu tavallaan ennakkoon jotain laulua, tai sävelmää tulevasta, "kuiskauksia".
1970- luvulla tuotiin jo levyllä musiikkia, tai valmiit painolaatat.
Minulle ensimmäisiä levyjä olivat suomalaiset iskelmät mitä meiltä kotoa löytyi. Äiti kuunteli musiikkia koko ajan. Hän kirjoitti sanoituksia vihkoon. Aina oli radio auki, levari sydeemi saatiin taloon 1970- luvun puolivälissä. Äidillä oli jo 1930- luvulla gramofoni, Henry Theelin linjankukka 1945 ym. Isä hävitti nuo helmet jo ennen syntymääni. Ekat ulkolaiset levyt itselleni olivat diskoa. Eart, Wind & Fire...
Tosiaan kanukkipainokset on ääneltään karseita niinkuin joku jo tuossa mainitsikin. Saksalaiset oli mieleen, olihan niissä bassoa. Kymmenen vuotta noita levyjä oikeasti soitettiin kotona ja kylillä. Kavereita oli kylän ainoalla hileellä vähän, kuitenkin riittävästi, mutta koulun diskoon kyllä kelpasi tuoda musaa ja laittteet.
Viimeisiä levyjä joita oikeasti halusin.
Ja tuosta nimikkobiisi iski kuin tuhat wolttia.
Kevyttä käyttömusaa löytyikin alelaareista jo puolen vuoden päästä levyjen julkaisusta. Näitä kahden hitin levyjä kuunneltiinkin sitten kerran, tai kaksi. Heiteltiin sitten pitkin pusikkoja, tai myytiin eteenpäin. Oikea musiikki maksoi huomattavasti enemmän vielä tuonkin jälkeen. Eläisipä tuon ajan uudelleen, niin ostaisi ihan toiset levyt, tai sitten ei.
