Keskustelua jazzista

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja Kcrimso
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Tribute on hieno mies ja internetin paras musiikkiin liittyvä "influensseri", ja eniten omaankin musiikkimakuun vaikuttanut henkilö viime vuosina. Profiilikuvanikin on suoraan saanut inspiraationsa Tributen Steve Hoffman -postauksesta. Ja jos mies on mm. osallistunut Duke Ellingtonin hautajaisiin (1974) niin onkin varmasti paljon sanottavaa.
 
Tribute opastaa (oletettavasti nuorempaa) foorumilaista Steve Hoffmanin "Obscure & Neglected Female Singers Of Jazz & Standards (1930s to 1960s)" -ketjussa :D
I recommend that you cash in your retirement, sell your car (if you have one in Brooklyn), and move into a tiny studio in order to buy the complete discographies of every singer on this thread
 
Heikki Heinon esittelyssä Sakari Kukon albumi Virret, jolla Piirpaukkeesta tuttu saksofonisti tulkitsee virsiä jazzhenkisesti.

Levyarvio: Sakari Kukko – Virret (2021)

1782728218511.webpVuonna 2001 vietettiin suomalaisen virsirunouden juhlavuotta. Tuolloin ensimmäisen virallisesti hyväksytyn (ei siis kuitenkaan ensimmäisen) suomenkielisen virsikirjan ilmestymisestä tuli kuluneeksi 300 vuotta. ”Vanhan virsikirjan” juhlavuotta juhlistettiin eri tavoin. Esimerkiksi Yleisradion ja kirkon yhteistyönä äänitettiin kaikki tuolloin käytössä olleen virsikirjan 632 virttä. Myös suositun Henki kulkee – virsiä ja hengellisiä lauluja -albumisarjan ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2001. Muistaakseni vuosituhannen vaihtuminenkin (ja turhaksi osoittautunut Y2K-hermoilu) oli saanut ihmiset ajattelemaan uskonnollisia asioita.

Loppuvuodesta Piirpauke-yhtyeen kantava voima Sakari Kukko antoi oman lahjansa, vaikkei levyllä tuota juhlavuotta mainitakaan. Tyylikkäällä Virret – Spirituals from the North -albumilla vanhat virret ja muut hengelliset laulut saivat perinteisestä poikkeavia, mutta pieteetillä toteutettuja uusia tulkintoja. Samalla Kukko palasi musiikillisilta maailmanmatkoiltaan jazzin pariin.

Jazzin ja perisuomalaisten virsien yhdistäminen saattaa kuulostaa arveluttavalta yhdistelmältä, mutta ei Sakari Kukko ole näiden musiikkilajien ensimmäinen suomalainen fuusioija. Mm. Heikki Sarmanto ja Paroni Paakkunainen olivat yhdistelleet aineksia jo ennenkin, mutta eivät Virret-albumin tyylisesti...


Lue koko arvostelu täällä:
 
Viimeksi muokattu:
Pitäisikö olla kuitenkin 2001 eikä 2026 otsikossa?
 
En siis ole koskaa kuunnellut jazzia, mutta nyt on tullut jokin tarve tutustua tähänkin genreen.

Osaisiko joku antaa artistisuosituksia todella hitaasta ja viipyilevästä jazzista (vert. doom metal). Ja siis mitä jazzin tyylisuuntaa sellainen edustaa?

Haen siis vähän tämän tyyppistä jazzia, vaikka ao. esimerkki onkin klasaria (Eric Satien Gymnopedie kokoelmasta).
.
 
En siis ole koskaa kuunnellut jazzia, mutta nyt on tullut jokin tarve tutustua tähänkin genreen.

Osaisiko joku antaa artistisuosituksia todella hitaasta ja viipyilevästä jazzista (vert. doom metal). Ja siis mitä jazzin tyylisuuntaa sellainen edustaa?

Haen siis vähän tämän tyyppistä jazzia, vaikka ao. esimerkki onkin klasaria (Eric Satien Gymnopedie kokoelmasta).
.
Kokeile alkuun vaikka Bohren & Der Club Of Core. Heidän Piano Nights on maaaaailman hitain levy ja poikkeaa muusta tuotannosta.
The Kilimanjaro Darkjazz Ensemble on myös tutustumisen arvoinen, vaikkei ihan jazzia olekaan.
Sittenhän on tietty Jazz Sabbath joka soittaa Black Sabbathia jazzina.
 
Viimeksi muokattu:
Toi Bohren &... on just sitä, mitä hain. Hiton hyvin haettu ton mun kuvauksen pohjalta. Suurkiitos!
 
Jone Takamäki Trion Universal Mind kannattaa tsekata, siinä ei kiirehditä liikaa. Varsinkin levyn B-puoli on mielettömän upea. Lättyä voisi kuvata vaikkapa spirituaaliseksi jazziksi tai sitten indo-jazziksi koska levyllä on hyvin vahvoja Intia-vaikutteita.
 

Bill Bruford’s Earthworks: The Sound Of Surprise (2001)


the_sound_of_surprise_300.jpg
The Sound Of Surprise on Bill Bruford’s Earthworksin viides studioalbumi.

Bill Bruford tunnetaan ennen kaikkea Yesin ja King Crimsonin riveistä, mutta hänen suurin musiikillinen intohimonsa on aina ollut jazz. Alun perin 1980-luvun puolivälissä sähköisenä kvintettinä aloittanut Earthworks muuntautui akustiseksi kvartetiksi vuonna 1997, ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt A Part, And Yet Apart esitteli uuden suunnan ensimmäistä kertaa studiolevyllä. The Sound Of Surprise jatkaa luontevasti samalla linjalla.

Myös kokoonpano on lähes ennallaan. Brufordin rinnalla kuullaan edelleen saksofonisti Patrick Claharia ja pianisti Steve Hamiltonia, kun taas basistin paikalla uutena nimenä soittaa Mark Hodgson. Yhtye toimii erinomaisesti yhteen, ja etenkin Hamiltonin lyyrinen pianismi tekee paikoin suuren vaikutuksen.

Tyylillisesti levy edustaa modernia post-bebopia, johon Brufordin progressiivisen rockin tausta tuo oman tunnistettavan lisämausteensa. Se kuuluu erityisesti epäsäännöllisissä tahtilajeissa sekä tarkoissa, hetkittäin lähes kamarimusiikkimaisissa sovituksissa. Vaikka musiikki tuntuu usein tarkasti sävelletyltä, mukana on runsaasti tilaa improvisaatiolle ja spontaanille vuorovaikutukselle. Yksi levyn hienoimmista piirteistä onkin se, kuinka aktiivisesti muu yhtye reagoi sooloihin. Sen sijaan että taustalle jäätäisiin mekaanisesti komppaamaan, koko kvartetti elää jatkuvasti mukana tapahtumissa.

Bruford ei ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut näyttävistä rumpusooloista, mutta myös hän pääsee ajoittain hetkeksi valokeilaan. Muutamat komeat breikit muistuttavat siitä, miksi hän kuuluu sukupolvensa omaleimaisimpiin rumpaleihin.

Mukana on muutamia kauniita ja lyyrisiä hetkiä, mutta parhaimmillaan Earthworks on nopeatempoisemmassa materiaalissa. Silloin Brufordin napakka soitto, yhtyeen saumaton yhteispeli ja hienovaraisesti navigoidut rytmiset mutkat pääsevät täyteen loistoonsa. Tempoista riippumatta sävellyksissä on lähes aina vahvoja, helposti muistettavia melodioita, jotka tarjoavat myös satunnaisemmalle jazzin kuuntelijalle luontevan tarttumapinnan.

Reippaan energisesti soiva The Sound Of Surprise on miellyttävää ja helposti lähestyttävää kuunneltavaa ilman että se menettää liikaa särmäänsä. Epäsäännölliset tahtilajit pitävät kuulijan jatkuvasti valppaana, ja sävellykset tarjoavat matkan varrella mukavia yllätyksiä. Kokonaisuuden kruunaavat erinomaiset, täyteläiset soundit.

Earthworksin akustisen kauden levyt muodostavat hämmästyttävän vahvan ja tasaisen kokonaisuuden, jonka sisältä on vaikea nimetä yksiselitteistä mestariteosta. Jos suosikki on kuitenkin valittava, päädyn itse The Sound Of Surpriseen. Se yhdistää yhtyeen melodisuuden, rytmisen kekseliäisyyden ja huippuluokan yhteissoiton tavalla, joka tekee siitä ainakin omissa kirjoissani yhtyeen kirkkaimman helmen.

Parhaat biisit: “Revel Without The Pause”, “Teaching Vera To Dance”, “The Wooden Man Sings, And The Stone Woman Dances”

****


Lisää luettavaa vuoden 2001 parhaista levyistä:
 
En siis ole koskaa kuunnellut jazzia, mutta nyt on tullut jokin tarve tutustua tähänkin genreen.

Osaisiko joku antaa artistisuosituksia todella hitaasta ja viipyilevästä jazzista (vert. doom metal). Ja siis mitä jazzin tyylisuuntaa sellainen edustaa?

Haen siis vähän tämän tyyppistä jazzia, vaikka ao. esimerkki onkin klasaria (Eric Satien Gymnopedie kokoelmasta).
.
The Necks voisi toimia. Kokeile aluksi vaikka biisiä "Fatal" levyltä Chemist.

 
En siis ole koskaa kuunnellut jazzia, mutta nyt on tullut jokin tarve tutustua tähänkin genreen.

Osaisiko joku antaa artistisuosituksia todella hitaasta ja viipyilevästä jazzista (vert. doom metal). Ja siis mitä jazzin tyylisuuntaa sellainen edustaa?

Haen siis vähän tämän tyyppistä jazzia, vaikka ao. esimerkki onkin klasaria (Eric Satien Gymnopedie kokoelmasta).
.
Jos Satie iskee niin sitten tämä voisi napata myös:

1783098067399.webp
Anouar Brahem: Le Pas du Chat Noir.

Ja sitten jos haluat vähän villimpää mutta kuitenkin epäagressiivista leijuntaa eli jos haluat ulkoavaruuteen kellumaan jazzin kannattelemana niin kokeile Miles Davisin levyä Get Up With It ja nimenomaan sen avausraitaa He Loved Him Madly, joka kestää vähän yli puoli tuntia. Muuten levy ei oikein sovi uteluusi, sisältäähän se jopa suht suoraviivaista blues-runttausta mutta tuo avausraita on aikamoinen space monster!
 

Al Di Meola: Elegant Gypsy (1977)

Elegant_gypsy
Elegant Gypsy on kitaristi Al Di Meolan toinen sooloalbumi.

Al Di Meola nousi hetkessä yhdeksi jazz-rockin hämmästellyimmäksi kitarasankariksi liittyttyään vuonna 1974 vain 19 vuotiaana kosketinsoittaja Chick Corean perustamaan Return To Foreveriin. Al Di Meolasta tuli ensimmäinen varteenotettava kilpailija Mahavishnu Orchestran kitarajumala John McLaughlinille mitä tulee miljoona nuottia sekunnissa tyyppiseen pyrotekniikkaan. Di Meolan tekniikka ja erityisesti hänen nopeutensa oli ällistyttävää tasoa ja hänestä tulikin tärkeä inspiraation lähde myös monille heavy rock -tiluttelijoille.

Di Meola on kuitenkin McLaughlinin lailla parhaimmillaan myös varsin pätevä musiikintekijä. Di Meolan ensimmäinen soololevy Land Of The Midnight Sun (1976) oli jo oikein onnistunut jazz-rock -kiekko, mutta Elegant Gypsy onnistuu petraamaan vielä edeltäjäänsä nähden etenkin sävellysten laadussa.

Di Meola kasasi ympärilleen kovan ryhmän muusikoita jotka pysyvät hienosti hänen perässään vaikka missään vaiheessa pitkin levyä ei ole epäselvää kuka ja mikä on levyn todellinen stara. Eli Al ja hänen nuotteja tarmokkaaseen tahtiin sylkevä kitaransa. Rummuissa levyllä vuorottelee kaksi Chick Corean kanssa soittanutta lahjakasta rumpalia Steve Gadd ja Lenny White. Koskettimissa suristelee Mahavishnu Orchestrasta tuttu Jan Hammer ja bassossa tässä vaiheessa vielä hieman tuntemattomampi Anthony Jackson. Lisäapuja saadaan vielä perkussionisti Mingo Lewisiltä ja flamenco-skenen virtuoosi Paco De Lucialta joka vierailee akustisessa kitarassa.

Levyn ehdottomasti uljain hetki on kuusi minuuttinen ”Race With Devil On Spanish Highway” jonka tuliset kitarajuoksutukset ja vauhdikas tempo tosiaan maalailevat onnistuneesti värikkäitä mielikuvia paholaismaisesta kilpa-ajosta virtaviivaisilla kilpureilla pitkin pölyisiä maanteitä jossain jumalan selän takana. Kappale kiteyttää myös hyvin levyn koko tyylilajin: eli homman nimi on energinen jazz-rock jossa on vahvoja latino-vaikutteita ja aina silloin tällöin hetkittäin myös flamenco-fiilistelyä. Ihan pelkkää tykittelyä levy ei onneksi ole vaan se sisältää myös tulisemman toiminnan vastapainoksi sopivan määrän lyyrisempiä akustisia hetkiä.

Laadukkaasti äänitetty Elegant Gypsy on erittäin viihdyttävää kuunneltavaa, mutta silti hieman liikaa kiinni Di Meolan pakkomielteessä olla lännen nopein pyssysankari yltääkseen ihan mestaruussarjaan biisien laadun puolesta.

Parhaat biisit: ”Race With Devil On Spanish Highway”, ”Elegant Gypsy”

****


Lisää luettavaa vuoden 1977 parhaista levyistä:
 

Ill Considered: Liminal Space (2021)

liminal_space
Liminal Space on Ill Consideredin kymmenes albumi

Vuonna 2017 perustettu jazz-yhtye Ill Considered on julkaissut levyjä valtavaa tahtia: yhdeksän ensimmäistä ilmestyi yhtyeen kahden ensimmäisen toiminta vuoden aikana ja tämä kymmenes Liminal Space kahden vuoden tauon jälkeen. Kiivasta tahtia selittää se että yhtyeen aiemmat levyt on äänitetty livenä ja ne sisältävät lähinnä vapaasti improvisoitua musiikkia.

Uusin levy Liminal Space on poikkeus aiempiin levyihin nähden sillä se on studiossa äänitetty ja huolellisemmin valmisteltu. Ill Consideredin muodostama trio Idris Rahman (saksofonit), Liran Donin (basso) ja Emre Ramazanoglu (rummut) soittivat omat osuutensa edelleen melko spontaanisti yhdessä livenä soittaen, mutta kokonaisuutta on koristeltu nyt lukuisilla vierailijoilla. Liminal Spacella soittaa yhdeksän muutakin soittajaa joista suurin osa on puhallinsoittajia, mutta mukana on myös pari perkussionistia ja vibrafonisti.

Liminal Spacen musiikki on vauhdikasta ja usein varsin intensiivistä avantgarde-jazzia jossa tuhdit groovet ovat kuitenkin keskeisessä roolissa. Laajennetun trion paukuttamat groovet ovatkin paikoin suorastaan hypnoottisia ja musiikissa on myös runsaasti etnisiä vaikutteita Pohjois-Afrikan suunnalta.

Kaikkia Ill Consideredin levyjä en ole vielä kuullut, mutta vaikuttaa siltä että Liminal Space voi hyvinkin olla yhtyeen vahvin lausunto toistaiseksi.

Parhaat biisit: “First Flight”, “Sandstorm”, “Dervish”, “Light Trailed”

****



Lisää luettavaa vuoden 2021 parhaista levyistä:
 

Angles: A Muted Reality (2022)

angles_muted_reality
A Muted Reality on enimmäkseen livelevyjä julkaisevan Anglesin kolmas studioalbumi.

Ruotsalainen Angles teki vuonna 2017 ilmestyneellä Disappeared Behind The Sun -levyllään tyrmäävän vaikutuksen. Tuo levy sisälsi suurella kokoonpanolla soitettua musertavan alkuvoimaista avantgarde-jazzia. Kyse oli suhteellisen suoraviivaisesta, mutta äärimmäisen intensiivisestä musiikista. Muut yhtyeen levyt eivät ole olleet yhtä väkeviä, mutta aina silti kuuntelemisen arvoisia. A Muted Realitylla Angles pääsee lähimmäs huippuhetkensä taikaa.

Saksofonisti Martin Küchenin johtama Angles on toiminut vaihtelevilla kokoonpanoilla joissa on ollut kolmesta yhdeksään muusikkoa. Aiemmin muusikoiden määrä on heijastunut myös yhtyeen nimeen (Angles 9, Angles 3…), mutta tällä kertaa kahdeksan henkiseksi muuntautunut yhtye tuntuu luopuneen tuosta tavasta ja yhteen nimi on pelkistynyt muotoon Angles. Anglesin oktetti tarjoilee meille tällä kertaa saksofonia, kahta trumpettia, bassoa, rumpuja, pasuunaa, vibrafonia sekä koskettimia.

A Muted Reality koostuu vain kolmesta pitkästä kappaleesta. Niistä vaikuttavin on lähes 16 minuuttia kestävä nimiraita joka alkaa hitaasti kytien ja poreillen ja lopulta leimahtaen väkivaltaiseksi myllytykseksi jossa saksofonit kirkuvat kidutetusti kilpaa kaoottisesti kolisevien ja paukkaavien rumpujen kanssa. Melko raskaasti vellovaan soundiin tuo mukavasti piristystä Alexander Zethsonin pianon ja Mattias Ståhlin vibrafonin soinniltaan kepeämmät soolot. Kokonaisuudessa on lievää tyhjäkäyntiä, mutta pääosin “A Muted Reality” eepoksessa spirituaalinen jazz kohtaa maukkaasti Anglesille tyypilliset rujot balkan-vaikutteet.

Toinen kappale ”The Hidden Balcony” on levyn melodisinta antia ja perustuu pitkälti melankoliseen ja hyvin slaavilaiselta kuulostavaan melodiaan jota etenkin Küchenin saksofoni ja Mats Aleklintin pauhaava pasuuna varioivat kautta sävellyksen. Kappaletta sävyttää kilisevät perkussiot jotka luovat mielikuvia jonossa tallaavien orjien kahleiden kalskeesta.

Viimeisen biisin ”Fkk Down, Fkk Offin” railakkaat ja svengaavat boogie-woogie ja honky tonk -vaikutteet ovat uusi aluevaltaus Anglesille. Tästä huolimatta musiikissa on silti Anglesille tyypillinen tumma ja rosoinen sävy. Kiinnostava kokeilu, mutta en ole varma onko kyseessä suuntaus jota haluan yhtyeeltä kuulla jatkossa lisää.

Angles ei yllä tällä levyllä todellisen mestariteoksensa, Disappeared Behind The Sunin, tasolle, mutta jos mieli tekee kuulla tummasävyistä, jylhää ja rikkaasti orkestroitua avantgarde-jazzia niin myös A Muted Reality on oiva valinta levylautaselle.

Parhaat biisit: ”A Muted Reality”, ”The Hidden Balcony”

****



Lisää luettavaa vuoden 2022 parhaista levyistä:
 
John Coltranen Ballads on hieno levy. Maksaisitko siitä 329,99 euroa, koska julkaisu on todellinen audiofiiliversio?
John Coltrane Quartet — Ballads Analogue Productions' UHQR, the pinnacle of high-quality vinyl! 45 RPM Ultra High Quality Record release limited to 5,000 copies Mastered from the original tape by Ryan K. Smith at Sterling Sound Pressed at Quality Record Pressings using Clarity Vinyl® Includes a 12" x 12" 12-page booklet featuring liner notes by Ashley Kahn and recording session images by Jim Marshall Audiophile reviews rave about saxophone master John Coltrane's immortal Impulse! records, A Love Supreme (1964) and Ballads (1963).
 

Hopper/Dean/Tippett/Gallivan : Cruel But Fair (1977)

cruel_but_fair
Cruel But Fair on kvartetin Hopper/Dean/Tippett/Gallivan ensimmäinen studiolevy.

Hugh Hopper (basso), Elton Dean (saksofonit), Keith Tippett (piano, sähköpiano) kuuluvat brittiläisen jazzin ja jazz-rockin hurjimpiin ja kokeelllisimpiin soittajiin. Heistä jokaisen ura on ollut eräänlainen vastakohta varmanpäälle pelaamiselle tai kaupallisuushakuisuudelle. Hopper ja Dean tunnetaan parhaiten merkittävistä rooleistaan Soft Machinessa ja Keith Tippett toisaalta omista uraauurtavista avantgarde-jazz levyistään, mutta myös paljon huomiota saaneista vierailuistaan King Crimsonissa. Kvartetin täydentävä amerikkalainen rumpali Joe Gallivan sen sijaan on tuntemattomampi hahmo, mutta ainakin tämän levyn perusteella erittäin pätevä soittaja hänkin.

Tyylillisesti Cruel But Fair tuntuu suht luontevalta jatkolta Soft Machinen neljännelle ja viidennelle levylle joissa Soft Machine tasapainoili jossain jazz-rockin ja ”oikean” jazzin välimaastossa. Cruel But Fair on kuitenkin noita levyjä selvästi vapaamuotoisempaa jazzia ja yhdistyy selkeämmin nimenomaan avantgarde-jazziiin. Myöskään tyylillisesti Cruel But Fair ei toki jatka Soft Machinen linjoilla orjallisesti ja erityisesti Tippettin soitto eroaa suuresti Mike Ratledgen rosoisesta urkujen soitosta.

Tippett on kautta uransa soittanut lähes pelkästään akustista pianoa, mutta Cruel But Fairilla hän soittaa paljon sähköpianoa. Tippettin sähköpianotyöskenteley tuo mieleen jotkut Herbie Hancockin 70-luvun levyt ja hän soittaa levyllä itseasiassa yllättävänkin vähäeleisesti eikä ota pääroolia kovinkaan usein. Poikkeuksiakin on kuten aloitusraita ”Seven Drones” jonka kaaoottisissa ryöpsähdyksissä kuullaan Tippettille tyypillistä villiä ”kissa kävelee pianon koskettimilla” soittoa.

Enimmäkseen pääroolin levyllä kuitenkin ottaa enemmän kuin pätevästi saksofonisti Elton Dean. Hyvä esimerkki Deanin keskeisestä roolista on kappale ”Echoes” joka on utuinen puoliabstrakti balladi jonka vesivärimäistä sähköpianon ja perkussioiden maalailemaa tunnelmaa Deanin viiltävä johncoltranemainen saksofonin soitto puhkoo todella maittavasti. Elton Dean on levyn tähti ja hänen raastava tuuttailu on kautta levyn hienoa kuultavaa.

Cruel But Fair ei ehkä ole erityisen uraauurtava tai merkittävä levy, mutta ehdottoman suositeltavaa kuunneltavaa jos kokeellinen Canterbury-henkinen jazz kiinnostaa.

Parhaat biisit: ”Seven Drones”, ”Square Enough Fire”, ”Echoes”

****



Lisää luettavaa vuoden 1977 parhaista levyistä:
 
Sanoisinko että ostat minkä ja kenen tahansa Marsalisen jazz levyn niin ei mene metsään. Nyt soitossa Branford Marsalis Quartet - Crazy People Music. Levy on mielestäni varsin onnistunut ja tässä on tuulahdus menneestä, perinteisestä hyvässä mielessä. Levy ei sisällä kuitenkaan musaa mallia 'stantardi' vaan mukaan mahtuu vähän kiemuraisiakin kuvioita.

Branford_marsalis_crazy_people_music.jpg


Nostan levyltä esille kappaleen 2 The Dark Night

 

Pharoah Sanders: Karma (1969)​

karma.jpg
Karma on saksofonisti Pharoah Sandersin (s. 1940) kolmas albumi bändin johtajana. Ennen oman bändinsä perustamista Sanders soitti parin vuoden ajan John Coltranen yhtyeessä (ja levyillä Ascension ja Meditations), jossa saksofonin soiton vaikutteet liikkuivat molempiin suuntiin näiden kahden mestarisoittajan välillä.

Karma on värikkään ja psykedeelisen kuuloista avantgarde-jazzia, jossa on selkeä ”hengellinen” ote, ja Karmaa voikin hyvin pitää eräänlaisena jatkumona John Coltranen A Love Supremen (1965) spirituaaliselle jazzille. Ja Sandersin musiikissa kuuluu Coltranen loppuaikojen joidenkin levytysten tavoin myös afrikkalaisen ja intialaisen musiikin vaikutus.

Karma koostuu vain kahdesta kappaleesta, jonka 38-minuuttisesta kestosta ”The Creator Has a Masterplan” vie peräti 32 minuuttia. Kappale alkaa runsailla kilisevillä perkussiotaustoilla, joiden päälle Sanders sommittelee haikean viiltävää ja samalla valtavan kuuloista tenorisaksofonisoundiaan. Musiikki kasvaa ison bändin (tenorisaksofoni, kaksi basistia, kaksi perkussionistia, huilisti, pianisti, rumpali ja käyrätorvi) myötä lopulta kosmiseksi pauhuksi aina välillä taas aaltoillen takaisin rauhallisempiin tunnelmiin, kunnes on taas uuden uljaan nostatuksen aika. Välillä meno yltyy mielipuoliseksi free-tuuttailuksi, eivätkä nuo hetket aina kuulu kappaleen onnistuneimpiin. Hurja ja hieno teos, joka ei ihan sataprosenttisesti kanna massiivista kestoaan.

Pitkän eepoksen jälkeen on vuorossa vielä hieman alle kuusi minuuttia kestävä ”Colors”, joka tyyliltään hieman ja rakenteeltaan tavanomaisempi balladi. Kappaleen vokaaliosuudet laulaa perkussionisti Leon Thomas. ”Colors” ei ole erityisen vahva itsenäisenä kappaleena, mutta toimii hyvin jäähdyttelynä varsinaisen aktin eli ”The Creator Has a Masterplanin” jälkeen.

Karma on erittäin suositeltava levy spirituaalisen avantgarde-jazzin ystäville ja John Coltrane -faneille, jotka kaipaavat jatkoa hänen loppuaikojen levytyksilleen.

****½



Lisää luettavaa vuoden 1969 parhaista levyistä:
 
Takaisin
Ylös