Denali onkin jo heti tuoreeltaan pukenut sanoiksi eilisen ja vähän tämänkin vuorokauden puolelle jatkuneen Keitele Jazzin progepäivän tunnelmat. Hyvin samalaisia tuntemuksia ja erittäin positiivinen kokemus oli itsellenikin tämä viileä kesäilta Äänekoskella. Festarialue on luonnonkaunis ja vehreä. Hyväntuulisia ihmisiä paikalla sopiva määrä, jotta se tietty yhteisyyden tunne muodostuu, mutta ilman tungosta ja vessajonoja.
Lähtötunnelmat kotona eivät kyllä luvanneet hyvää. Aamuinen musiikinkuuntelutuokio oli venähtänyt yli puolen päivän ja kun ennen lähtöä piti käväistä suihkussa, niin hanoista korahteli vain ilmaa. Siinä jo selviteltiin uimahallien aukioloaikoja, nekin tuntuivat olevan järjestään kesäkauden kiinni. Tilanne kiristyi jo vähän ilkeäksi sanailuksi rouvan kanssa ja aloin jo mielessäni valmistautua b-luokan konserttimatkaan.
No onneksi vesikriisi laukesi viime tipassa ja ei tarvinnut hieltä ja kakalta haisevana lähteä matkaan. Seurueeseemme liittyi ystäväpariskunta joista Hannu-Pekka on diggaillut PFM:ää 70-luvulta lähtien. Mukavien ystävien seurassa tunnelma parani ja kun vielä Jyväskylän Fransmannissa saatiin erinomaista ruokaa, jonka kruunasi tarjoilijan nappiin osunut viinisuositus, niin alkoi peffassa olla semmoinen kutina, että kyllä tästä vielä hyvä tulee.
Hyvä illasta tulikin; hyvin valittu setti, kolme eri tyyppistä bändiä. PFM kärsi varsinkin alkupuolella huonosta sointibalanssista. Basso jyräsi muihin istrumentteihin nähden ja (sähkö)viulu kuulosti välillä siltä, niinkuin olisi jossain johtoliitoksessa huono kontakti tai jotain muuta häikkää. Mikäs helevatti tässä on niin vaikeata? Eikös siellä ääänipöydän takana kuitenkin pitäisi olla ammattilaiset asialla?
Bändin ja ennenkaikkea bändin originaalijäsenen, rumpali/laulaja Franzi Di Cioccion valoisa olemus ja ilme korvasi melkoisesti sitä, mikä sointibalanssissa menetettiin. PFM-kokemus kasvoi loppua kohden vahvasti positiiviseksi. Prokofjev-tulkinta, Romeo e Giulietta-Danza dei cavalieri oli jo todellista progen juhlaa.
Wishbone Ash oli tiivis paketti. Bändin kaikki jäsenet tiukassa soittokunnossa, vaikka eivät nyt mitään nuorukaisia olekaan. Tiukka rock/blues soundi erinomaisessa balanssissa. Muddy-Mannisen ja Andy Powellin kitarointi oli nautittavaa kuultavaa ja Bob Skeat ja Joe Crabtree pitivät rytmipuolen tiukasti kontrollissa. Bändi kaipaisi kunnon vokalistia. Bluessävyt eivät oikein puraisseet. Soitto toimi mutta laulusta uupui särmää. Tästäkin huolimatta nautin bändin ammattitaitoisesta soitosta ja hyvästä sointibalanssista. Wishbone Ashin mukanaolo oli hyvä veto ja osoittaa festariohjelman laatijoilta hyvää pelisilmää.
Sitten se tårta på tårta , kotimainen Pink Floyd-tribuutti, Pulse. Salaa mielessäni osasin odottaa, että kehitystä on tapahtunut sitten viime kuuleman. Se edellinen kerta taisi olla 2012 tai 2013.
Nyt oli Pulsella todellinen näytön paikka pääesiintyjänä noiden kahden edelläkerrotun bändin jälkeen.
Kyllä vaan, nyt olivat Pulsella kaikki palikat kohdallaan ja show silkkaa nautintaa. Settilista sisälsi lähes kaikki olennaisimmat Pink Floyd biisit. Kuultiin paloja DSOTM:lta WYWH:lta The Wall:ta ja Animalsilta ja tietysti biisi One of These Days levyltä Meddle. TV:stä nähty videoraita bändin Live at Pompeii-esiintymisestä oli omalla kohdallani ensi kosketus Pink Floydiin. Biisi oli juuri tuo One of These Days. Se oli rakkautta ensi kuulemalta.
Pulse soitti varmasti ja alkuperäisiä biisejä tiukasti mukaillen. Ei kyllä korviini kantautunut minkäänlaisia virheitä tai haparointia. Valoshow oli hieno ja hyvällä maulla toteutettu. Äänipuoli perfect.
Brit Floydia pidetään yleisesti parhaana Pink Floyd tribuuttibändinä. Kun on kaksi Brit Floyd konserttia nähnyt, niin sitä taustaa vasten tunnen suorastaan kansallisylpeyttä Pulsesta. Pulsen esitys ei häpeä millään osaalueella Brit Floydin vastaavalle.
Hyvä festarikokemus. Päivä tai kaksi Keitele Jazzeilla 2016 on jo alustavasti varattu kalenteriin.
on vielä kysmysmerkki jääkö torstai ainoaksi vai olenko vielä perjantain.
)
