Tästä aiheesta on tullut kirjoitettua tarpeeksi muutamiin satoihin viesteihin eri palstoille, joten syyllistyn jankutukseen, mikäli jatkan lauseenkin. Mutta kukapa noita jaksaisi kahlata läpi, joten kevyt kertaus.
Suuntakuvio käytännössä määrittelee miltä kaiutin kuulostaa. Eri kaiuttimien erilaiset suuntaavuusominaisuudet selittävät miksi kahta samalta kuulostavaa kaiutinta on vaikea löytää, vaikka vapaassa tilassa mitatut perusominaisuudet olisivat identtiset. Ja suuntakuviolla tarkoitan vasteita ja viiveitä kaikkiin suuntiin, eli äärettömän paljon tehovasteen ja vapaakenttävasteen suhdetta monimuotoisempaa asiaa. Tehovasteen ja suuntaavuuden tasaisuudella on vaikutusta jos suuntaavuus on normaalin vaatimatonta tai kaiutinta ei kuunnella sweet spotissa. Tehovasteen tasaisuus ei yksin takaa neutraalia balanssia, koska siihen vaikuttavat myös akustiikka, kuunteluetäisyys ja äänitteen balanssi.
Kaiuttimen suuntakuviota, suuntaavuuden määrää ja tasaisuutta ei kuitenkaan ole standardoitu, joten ideaalista, optimaalista, parasta, tarkinta eikä muutakaan utopiaa ole olemassa. Illuusion toteutumiseen vaikuttaa vähintään koko äänitteen tuotantoketju, kuunteluhuone, akustiikka, sijoittelu ja kuuntelijan oma käsitys toistetun äänen uskottavuudesta/aitoudesta.
Asia yksinkertaistuu filosofisesti, mikäli tavoite on tuottaa äänitteen signaalia vastaava äänenpaine kuuntelijan korvan läheisyyteen. Sehän onnistuu voimakkaasti eteenpäin suuntaavalla pistemäisellä tai tasomaisella äänilähteellä. Äänitteen signaalia vastaava äänenpaine kuuntelijan korvan läheisyydessä ei kuitenkaan ole se mitä stereofonialla alun perin tavoiteltiin, eikä äänitteitä tehdä tuota silmälläpitäen tänäkään päivänä.
Suuntaavuuden lisääminen suurentaa suoran ja heijastuneen äänitehon suhdetta, joten suuntaavuus on karkeasti ottaen keino lisätä kuunteluetäisyyttä. Suuntaavuuden määrällä ei ole suurta merkitystä alle 2 m kuunteluetäisyyksillä, mutta jo yli 2,5 m etäisyyksille kaikkien suuntaavuusominaisuuksien vaikutus kaiuttimen saundiin ja resoluutioon on erittäin merkittävä. Matalat suuntaimet eivät merkittävästi lisää suuntaavuutta. Niiden päätehtävä on poistaa diffraktiohaittoja (=tasoittaa suuntakuviota) diskanttielementin kaistalla.
Loppuun muutama hlö-kohtainen arvotus, jottei tämäkin juttu latistuisi turhaksi lässytykseksi. Pienikokoisten säteilijöiden sarjassa kardioidimainen suuntakuvio on keskimäärin paras basso- ja alakeskialueella, tyypillisissä kuunteluolosuhteissa, -etäisyyksillä ja sijoituksilla. Kardioidin paremmuus ei ole edes kompromissi, koska alapään tarkkuus ei heikennä mitään muuta ominaisuutta. Dipolibasso on täysin pihalla etuseinäpeilauksen vuoksi, ellei käännetty sisään 40...45 astetta kuuntelusuuntaan nähden.
Keskialueelta ylöspäin ja yli 2,5 m kuunteluetäisyyksillä on toistaiseksi vakuuttanut vain riittävän pystysuuntaava monopolinen tai dipolinen. Kaikki muut ovat olleet enemmän tai vähemmän kuraa - myös pystysuuntaava kardioidi, joka on jo liian suuntaava. Enintään 2,2 m etäisyydelle toimii lähes mikä tahansa, ellei suunnittelussa ole tehty pahoja munauksia.