Jazzin painava sanottava

sihvis

Hallituksen jäsen
Hifiharrastaja
Liittynyt
16.8.2006
Viestejä
12 274
Kaupunki
Kouvola
Paikallislehdessä oli arvostelu Tampereen Jazzareista ja siinä todettiin mm. Hiromi Ueharan esittäneen nykyisin suosittua showpianismia vailla painavaa sanottavaa.
Mitä se painava sanottava on?
Vai kuuntelevatko kriitikot esitystä tyyliin: "jaha, nyt soi mixolydian skaala, tämä on kuultu ennenkin, tylsää...".
Olen joskus käsittänyt tuon painavan sanan niin että soitossa on tiettyä oikea ääni oikeaan aikaan-ilmaisua, mutta nähtävästi olen väärässä.
 
Koitapa kaivaa jostain Archie Sheppin Live at the Donaueschingen Music Festival. Siinä kumpuaa painaavaa sanottavaa kun viattomana harlemissa syntynyt jä vääryydessä kasvava musta puhaltaa saksofoninsa suoraksi vihaa ja tuskaa ilmaistessaan.
 
Ongelma varmaan on että neitokainen tulee Japanista. Kummallista olisikin että neidolla olisi jotain raivokasta yhteiskunnallista sanomaa musiikkinsa takana. Sitäpaitsi eikö nykyajan yhteiskunnallista paatosta purkavat musiikot ole räppäreitä, siellä harlemissakin?
 
^ Näin varmaan... toisaalta se painava sanottava voi aivan simppelisti olla jotain musiikilisesti mielekästä, omaperäistä, kokeilevaa, koskettavaa...
 
Taas sitä ikuista kriitikoiden pakonomaista sanomisen tarvetta. Kriitikko on jännä otus, pitää keksiä tikullakin kaivaen jotain negatiivista esityksistä. Paras oli E.S.T:n konsertista Tapiolasta. Kriitikko sanoi bändin harjoitelleen hyvin, ei yhtään väärää nuottia. Jazzista missä improvisointi on musiikin määre, ei väärää nuottia oikeastaan ole. Ja tuo painava sanonta, se voi olla valtaosalle mitäänsanomatonta, toisille hyvinkin painavaa.
 
Fundeeraaja osuit naulan kantaan. Kriitikoiden elitistinen asenne joskus ottaa pannuun. Itse ainakin kuuntelen monen tasoista musiikkia ilman suurempia kyyneliä. Kunhan artisti edes omassa pienessä maailmassaa uskoo että hänellä on painavaa sanottavaa se näkyy. Vaikkei se painava sanoma olisi yhtä painavaa kaikille kuuntelijoille.
 
Jazzissa on kyse luomisesta - juuri silla hetkella. Siksi studiossa tehty levy ei voi koskaan olla niin hyva kuin live. Miles Davis on hyva esimerkki. Complete live at the Plugged Nickel (7cd) aanitetty livena useampana iltana, osin samoja biiseja. Silti kaikki niin erilaisia. Painava sanottava loytyy siita kun on oikeasti luova, ei vain yrita esittaa jotain. Ei vain soita "jotain".
 
Taivun kyllä Pirkan kannalle tässä. Kun sitä painavaa sanottavaa on, välittyy musiikista suuria tarvittaessa tunteita laidasta laitaan. Jos pitää mustavalkoisesti vääntää, niin toisessa vaakakupissa on lähinnä "soittaapa hyvällä tekniikalla" tai "vetääpä nopeasti", eikä sen syvempää.

Jokaisella on toki oikeus nauttia jälkimmäisistäkin arvoista musiikissa, mutta myös oikeus kritisoida turhan pinnalliseksi jäävää sanottavaa.
 
tahratonteräs sanoi:
Jazzissa on kyse luomisesta - juuri silla hetkella. Siksi studiossa tehty levy ei voi koskaan olla niin hyva kuin live. Miles Davis on hyva esimerkki. Complete live at the Plugged Nickel (7cd) aanitetty livena useampana iltana, osin samoja biiseja. Silti kaikki niin erilaisia. Painava sanottava loytyy siita kun on oikeasti luova, ei vain yrita esittaa jotain. Ei vain soita "jotain".
Kritiikin kirjoittamisessa on kyse pitkälti samasta. Onneksi meillä on paremmat muusikot kuin kriitikot. :)
 
Itse olen löytänyt tuota "painavaa sanottavaa" Tinsley Ellisin tuotannosta. Aika perus bluussiahan se on sanoiltaan, mutta osa levyistä kyllä kolahtaa ihan eri tavalla kuin jazz yleensä. Jazz menee sitten hempeillessä pikkutunneilla kun on suurimmat paatokset saanut mielestään pois jo...
 
hempeillessä? Olet tainnut kuunnella jotain soft-jazzia? :D
 
Kaveri kun pyrki ttvo:lle heillä oli yhtenä pääsykoe tehtävänä lukea englanninkielinen artikkeli, joka käsitteli musiikin avoimuutta ja koodautuneisuutta. Mitä enemmän informaatiota musiikki sisältää sitä tarkemmin se on koodattu tietylle yleisölle. Ajatus on ihan intuitiivisestikin järkevä: mitä enemmän on sanottavaa, sitä enemmän tarvitsee kieltä sen sanomiseen (vrt. enemmän sanoja -> lisää kirjaimia). Tarvittavan laajan sanavaraston tämän viestin dekoodamiseen omaa taas käänteisesti verrannollinen määrä ihmisiä (vrt. mitä enemmän käytät savon murretta sitä vähemmän sinua nakkilassa ymmärretään) suhteessa käytettyyn sanavaraston laajuuteen.

Kriitikolle aika varma nakki on sanoa suosittua artistia populistiksi, koska yllä olevan kaavan mukaan mitä suositumpi kulttuurillinen tuote on sitä vähemmän se vaatii kulttuurillista pääomaa. Hiromin tapauksessa osittain näin mielestäni on. Vain osittain. Hän käyttää sujuvasti musiikin eli genrejä kokonaisuuksiksi ja hänellä on oma kieli soitossa, mutta metakieltä mikä on mielestäni ominaista jazzille hänellä ei ole. Metakieli on kieli työstää toista kieltä. Eli kehitellä. Hiromi ei osaa vielä kehitellä musiikkia niin että hän voisi yltäisi metakielisiin ilmaisuihin (vrt. puhuisi saksaa norjaksi). Se on mitä arvostan jazzissa - ilmaisua.
 
Eli osittain painava sanominen on sitä miten soittajan ilmaisema tunne välittyy musiikista.
Tässähän sitten on taas se että onko kuulija samalla aaltopituudella muusikon kanssa, pääseekö tunteeseen kiinni.
Itse olen ollut youtube-pätkien kautta ilahtunut siitä että olen saanut kiinni Hiromin musiikin tunneskaalasta.
Chick Corean ja Hiromin vedot Some day my prince will come-kappaleesta olivat ihastuttavan erilaisia, Corean perinteisempi, unelmoivampi, Hiromin taas räjähtävä vanhanpiian itkuraivari.
Toisaalta tuo .lacanin maininta metakielestä ehkä selittää sen miksi "ymmärrän"/pidän Hiromin kappaleista ja Miles Davis taas on etäistä.

Joistakin kuulluista jazz kappaleista voisi sanoa että metakieli on hyvin hallussa, he puhuvat puhdasta saksaa norjaksi, mutta en pääse siihen enää mitenkään kiinni tunnetasolla, semmoista hieman ... akateemista/matemaattista jazzia. Toisaalta metakielisyys voi "hajottaa" musiikin niin pahoin ettei siitäkään löydä mitään kuunneltavaa jos tunteeseen ei pääse kiinni.
 
Minusta kyse on siitä että laittaako soittaja itsensä ja osaamisensa likoon vai onko vaan töissä. Valitettavan usein tuo kuuluu ja joskus myös näkyy.
 
Valitettavan usein. Taas silloin kun homma vie muusikot mennessään niin se kuuluu kanssa. Olen joskus ollut klubikeikalla jossa tuntuu ettei jätkät ole enään maan päällä. Meno on sen luokkaista. Siinä saa kuuntelija tuntea itsensä kuninkaaksi.
 
Back
Ylös