Jazzarit Tre

jacqueline.lacan

Käyttäjä
Liittynyt
19.6.2007
Viestejä
3 744
Kaupunki
Tampere
Tuleeko tänään kukaan jazzareille pakkahuoneelle klo 20.oo alkavaan koitokseen? Polttelee pahasti tuo äsken ostettu lippu.
 
Unohdin ihan täysin ja kohta pitää painua Hesaan :mad:
 
Oli hauska keikka. Mutta tänne saa ehkä avautua?
Jestas kun nelikymppisillä ukoilla on pöljiä akkoja! Yksi kyseli Digeliuksen myyjältä olisiko heillä dana yankee gasolino, joka oli "lattari"-levy. Ensimmäinen ongelma on että bändin oikea nimi on daddy yankee toinen, että gasolino on heidän hitti ei levy ja kolmas, että kun katsoo esim. all music guidesta levyn kansien "bling"in määrää niin ei sitä ihan äkkiä lattariksi usko. AMG:n näkemys aiheesta oli: ´electrifying club tracks ("Gasolina`. Tämä on lapsellista avautumista, mutta kun vielä toinen samanlainen istui vieressäni koko konsertin ja katseli nyreänä, että miksei nää soita melodioita-ilme naamalla niin pisti kyllä ihmettelemään yhtä sun toista siitä kuka ne oli sinne trokannut ja miksi?
Eli sinä suomalainen mies ÄLÄ pidä ainoana naisen valinta kriteerinä sitä haluan olla fiksumpi puolisko. Anteeksi lapsellinen avautuminen.
 
Mukava meininki Tampereella Katsoin kaikki lauantain keikat
Zimology Quartet oli verevä ,Omar Sosa Taitavaa Sirkusmusaa
Karikko EU jatsin eliittiä ; Kullrusk hauskaa revittelyä ; Stance borthers Ja Tony Allen mainieota veikkoja Soitto kulki

Jos jotain pitää moitti Niin Steve Reidin pumppu oli aivan onneton .Basistille antaisin kenkää heti ,soitin epävireessä ,ei minkäänlaisra funktiota rumpalin kanssa .eikä niiillä ollu yhtään oikeeta biisiä ??? Komppikaan ei kulkenu vaikka Rumpali yksin hyvä olikin

No siitä huolimatta poistuin tyytyväisin mielin


pappa
 
Perjantain kävin katsomassa nuo Pakkahuoneen keikat, tai Hiromi Ueharan takia lähinnä lähdin. Hiromi's Sonicbloom oli mahtava, enpä olisi uskonut että tulevat Suomeen koskaan, mutta hienoa oli nähdä ko. akti livenä. Keikka taisi painottua uuden levyn kappaleisiin, koska lähinnä Return of Kung-Fu Champion oli ennalta tuttu biisi.

Toisena soittanutta Missisippi Moonchilea tms. oikeastaan vähän v*tutti katsoa Obama-hehkutuksineen, mutta ensimmäisenä esiintynyt trio oli ihan mielenkiintoista seurattavaa kaikessa "antimusikaalisuudessaan".
 
Talk about fuck-ups! Hiromin keikan jälkeen, ja muutaman jos toisenkin viskiryypyn jälkeen törmäsin klubin puolella täysin tötterössä Hiromin basistiin. Sujuvalla englannilla ilmoitin kunnioittavani häntä & hänen musiikkia. Yhtä sujuvasti hän kiitti englanniksi ja tällä international-body-language menetelmällä antoi ymmärtää, että kiitti mutta riitti. Itse syytän sitä deekua joka oli juuri 5 sekunttia ennen minua käynyt söpöttämään jotain kakkelia ja yrittänyt vielä naarata ukon akan. Toisaalta jos olisin antanut saman lausunnon selvinpäin, olisi vastapalloon tullut ehkä erilaista informaatiota?
 
Hiromi Uehara, ei sano mittään mutta jos joku hifistäjä on sitä vartavasten mennyt katsomaan niin otanpa selvää, eli youtube, alkuun Return of Kung-Fu Champion ja sitten muuta...
Pakko ostaa levyjä, vieläpä Telarcin tuotteita joten äänenlaadullisesti ei liene aihetta itkuun.

Noita tubepätkiä katsoessa ensimmäistä kertaa selkeästi huomasin kun basisti-pianisti-rumpali vaihtelivat jippoja keskenään, toisen pätkän aikana jo nauroin ääneen kun tuli yhden nuotin sambaa ja muuta kesken kaiken.

Lisäksi nainen näyttää... tuotanoin... no, saavansa orgasmin soiton aikana, eli selkeästi nauttii soittamisesta.
Siis oikeasti aika intensiivistä hypernopsaa, kuin jotain nintendon pelin soundtrackia ja sitten taas hitaampaa, todella kontrastien musiikkia.
 
Hiromi kyllä eläytyy soittamiisensa täysin. Voisi jopa kehua että hön on mitä soittaa. Yleisö rakasti hiromia ja hiromi yleisöä; peräti 2 enocorea yhteiskestoltaan noin 20 minuuttia. Ensimmäinen encore meni vähän itseltä yli hilseen; olisi kiva kuulla esim. Bedrosian mielipidettä. Tämä hiromin soolo kuulosti vain liian kepeältä, kuin sillä ei olisi ollut mitään sanottavaa. Toinen encore oli mielestäni parasta antia bändiltä rumpalin soolon lisäksi. Bändillä oli menoa ja meininkiä useampaankin otteeseen, muttei itselle uponnut. Toisaalta olen kuullut hiromia ennenkin ja odotukset olivat kohtalaiset, joka jättää aina pettymisen varaa.

Tuo missisipi moonchile oli mielenkiintoinen kokonaisvaltainen esitys. Oli hienoa nähdä bändin johtaja oikeasti johtamassa bändiä. Hienoja sooloja. Tuo obama-kannustus herätti ajattelemaan paljonko 40vuodessa ollaan menty eteenpäin; kirja katkelmat mustien hakkaamisesta olivat sen 40v vanhoja. Ymmärrän myös miksi obama otettiin tapetille, koska tämä "are you ready to go to church" oli matka mustien historiaan rapakontakaisessa post-euroopassa. Tuo musiikki aidosti kumpusi heidän perinnöstä, joka nykyhetkessä karrikoituu obamaan. On mielestäni jopa hieman outoa, jos tällaista yhteyttä ei suostu hyväksymään. Erimieltä tietysti saa olla.

Anker - Courvoisier - Mori oli koskettavaa katsottavaa, he osasivat pelkistää ilmaisuaan kontekstiin sopivaksi. Todella onnistunut ja mieleenpainuva kokemus. Onneksi ostin cdn kotia, sekin on jo kertaalleen kuunneltu.
 
Mukava nähdä näillä palstoilla keskustelua myös musiikista sillä parhaalla tavalla nautittuna. Minua tosin häiritsi ison lavan äänitaso. Kun soitetaan akustista musiikkia, sitä tarvitsisi mielestäni vahvistaa vain sen verran että kuuluu perällekin. Ei yhtään haittaisi jos joutuisi höristämään korviaan sen sijaan että niitä joutuu välillä tukkimaan.

Näyttää siltä että olisi kannattanut olla paikalla perjantainakin. Lauantain ja sunnuntain huippuhetket itselleni olivat 13 hyvin eri tyylisen muusikon Circulasione Totale Orchestra, mukana myös mm. Björkenheimin kanssa Scorchissa loistavat Paal Nilssen-Love ja Ingebrigt H. Flaten, ja jossa nuorempien ja kokeneempien ja erilaisten näkemysten kohtaaminen synnytti huiman yhdistelmän. Zimology quartetissa kuului kovasti Coltranen henki, ja puhallus toimi vauhtiin päästyään parhaimmillaan todella hyvin. Kun jätti kriittisemmät korvat pakkahuoneelle, Tony Allenin afrobeat aiheutti hymyä ja liikettä, eli todella toimi. Festarin paras keikka oli minulle kuitenkin Michel Portal quartet, jonka kokonaisvaltaisen kaunis, vapaa ja omaperäinen ilmaisu, no, se oli täydellistä modernia jazzia. Minun mielestäni. (erityismaininta rumpali Eric Echampardista, jolla on täysin omanlaisensa, tarkka ja yllättävä tyyli, kannattaa tsekata, jos taas saapuu suomeen jossain kokoonpanossa Vapaat Äänet -nimikkeen alla, löytyy myös levyltä Kimmo Pohjosen kanssa, toimiva yhteistyö sekin..)
 
Back
Ylös