Jazz-musiikkia

https://kahilelzabar-is.bandcamp.com/ - Tämmöinen herra tuli muutama päivä sitten vastaan. Kuuntelin tuota A Time For Healing albumia hetken ja hämmästyin kuinka hienolta se kuulosti.

Legendary multi-percussionist Kahil El’Zabar has been at the forefront of the spiritual jazz, avant-garde scene since the 70s. He's performed with legends Nina Simone, Dizzy Gillespie, Stevie Wonder, Paul Simon, Cannonball Adderley. Kahil El’Zabar’s latest two essential albums on Spiritmuse have rightfully re-established him worldwide as an authentic, leading artist in spiritual jazz and Groove.

Uuden albumin DR oli kyllä oksat pois meininkiä https://dr.loudness-war.info/album/view/191127
 
^ edelleen 'voimassa' ;)

Voin laittaa vastapalloon perinnejazzia, mikä ei varsinaisesti ole mun leipälajini jazzin saralla.

" 85-year-old bassist Ron Carter has no plans on slowing down "
" Ron Carter: Tiny Desk (Home) Concert "

@ojay , ihan näyttäisi kontrabassolta tuo soitin, eikö ? 😀

Pystyy sitä tuollaista akateemistakin jazzia kuuntelemaan, maisterismiehen sormista.

t. ' RIF '
1659421050965.png
Tässä on hyvä Zawinul-levy. Paljon maailmanmusiikki elementtejä eikä taida löytyä kuin cd.
 

McCoy Tyner: 13th House

13th_house
Jazz-pianisti McCoy Tyner (1938-2020) tunnetaan etenkin roolistaan John Coltranen legendaarisesta 60-luvun alun kvartetista mutta hän tehnyt myös mittavan uran yhtyeen johtajana joka käynnistyi jo vuonna 1962 levyllä Inception.

Vuoden 1982 13th Housea varten Tyner kokosi peräti 14 hengen big bandin. Lopputuloksena syntyi värikästä, lähes sinfonista, big band -musiikkia jossa keskiöön nousee usein Tynerin oma rytmikkään lyyrinen pianismi. Tynerin ohella mainioita sooloja kuullaan mm. huilisti Hubert Lawsilta jonka piccolo-huilu luo hauskan kontrastin erityisesti levyn aloittamassa tuhdisti soivassa ”Short Suitessa”.

Vaikka 13th Housen sointi on puoli-sinfoninen on se myös hyvin rytmikästä musiikkia. Hetkittäin käydään latino-rytmien puolelle ja ”Love Samba” hyppää nimensä mukaisesti jopa samba-tunnelmiin. Rytmiryhmänä toimii kovat kehäketut Ron Carter ja Jack DeJohnette jotka varmistavat musiikin rytmisen sulavuuden. Sulavuuden ohella DeJohnettelta kuullaan tosin myös hänelle epätyypillisen raskaskätistä soittoa. Musiikin polyrytmisyyttä vahvistaa perkussionisti Airto Moreira.

”Love Samban” sinänsä tehokkaisiin ja energisiiin Samba-fiiliksiin hyppääminen kuvaa myös sitä että levy on hieman hajanainen kokonaisuus. Ehkä se johtuu useiden säveltäjien määrästä. Tyner itse on säveltänyt 13th Housen viidestä pitkästä kappaleesta kolme ja kaksi muuta ovat puhallinsoittjaa Jimmy Heathin (joka ei itseasiassa instrumentalistina ole mukana levyllä) ja Frank Fosterin käsialaa. Toinen pieni miinus levylle pitää antaa siitä että osa puhaltimille kirjoitetuista melodioista on turhan viihteellisen kuuloisia.

Heikkouksistaan huolimatta 13th House on varsin mainio ja omaperäinen näkemys big band -jazzista ja itselleni yksi mieluisimmista kuulemistani Tynerin levyistä.

Parhaat biisit: ”Short Suite”, ”Love Samba”

****

Lisää luettavaa jazzista:
 
McCoy Tynerin soolotuotanto on kyllä kautta linjan melkoisen vahvaa ja mielenkiintoista ainakin niiden levyjen osalta mitä itse tunnen. Pääasiassa siis Blue Notelle, Impulselle ja Milestonelle tehtyjä levytyksiä.
 
Kerrankin vesisade tuli oikeaan aikaan. Saa lähteä Iisalmen Jazz Festifaalien konsertiin hyvillä mielin.
Lämppärinä Kämäräis Timppa, syntyperäsiä Iisalmelaisia ja pääartistina Robben Ford.
 

Eberhard Weber: Silent Feet (DE, 1978)

silent_feet
Silent Feet
on Eberhard Weber Coloursin kolmas studioalbumi.

Saksalainen kontrabasso-virtuoosi Eberhard Weber perusti yhtyeensä Coloursin vuonna 1975. Bändin debyyttilevyllä Yellow Fields (1976) hänen rinnallaan soitti amerikkalainen puhallinsoittaja Charlie Mariano, saksalainen klassisesti koulutetttu kosketinsoittaja Rainer Brüninghaus sekä norjalainen rumpali Jon Christensen.

Silent Feetillä kokoonpano on pysynyt muuten samana, mutta rumpali Christensen on vaihtunut yhtäläisen pätevään kaveriin eli aiemmin Soft Machinessa soittaneeseen John Marshalliin. Rumpalin vaihdos ei tuo dramaattista muutosta musiikkiin (vaikka Marshallin soitto paikoin onkin Christeseniä energisempää) ja Silent Feet jatkaakin hyvin pitkälti samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä. Silent Feetin musiikki on varsin hillittyä ja kaunista instrumentaalimusiikkia joka on sekoitus jazzia ja klassista musiikkia. Sitä voi luontevasti kuvata kamarijazziksi.

Ei vain kolmesta pitkästä (12-17 min.) kappaleesta koostuva Silent Feet mikään Yellow Fieldsin täydellinen kopio ole, mutta on vaikeaa pukea sanoiksi näiden kahden levyn merkittäviä eroja. Mieleen tulee ainakin se että Mariano tuntuu soittavan Silent Feetillä vähemmän etnisen kuuloisia puhallinosuuksia (kolmas kappale tarjoilee tosin näitäkin). Tämä korostaa musiikin klassista puolta ja levyn kamarijazz-tunnelmia. Toisaalta jazz-puolta ylläpitää aiempaa hieman pidemmät soolo-osuudet ja Marshallin hetkittäin varsin vimmainen rumpalointi. Weber itse sooloilee kontrabassollaan todella maukkaasti ja pitkällisesti avauraidassa ”Seriously Deep”. Silent Feetin musiikissa on erityisen miellyttävää miten se annostelee hiljaisia rauhallisia osuuksia hektisempien osioiden kanssa. Weberin musiikin taika on nimenomaan hienovaraisissa kontrasteissa.

Kaiken kaikkiaan Silent Feet on tehokas yhdistelmä hillittyä ja pohdiskelevaa kamarijazz-tyylittelyä, rytmistä energiaa ja muutamia todella kauniita ja pitkiä melodiakulkuja. Näistä melodioista hienommat kuullaan nimenomaan nimibiissä jossa niitä soittaa vuoronperään Brüninghaus pianollaan ja Mariano sopraanosaksofonilla ja välillä molemmat unisonossa mikä on kerrassaan upeaa kuultavaa.

Colours -bändi teki Silent Feetin jälkeen vielä samalla kokoonpanolla levyn Little Movements (1980). Colours konsertoi yhdessä vuoteen 1981 asti.

Parhaat biisit: ”Seriously Deep”, ”Silent Feet”

****

Lisää luettavaa jazzista:


 
Kaverilta pukkaa uutta musaa ulos ja uuden albumin ennakkotilaus alkanut. Ei valitettavasti vinyylinä, mutta tsekatkaa jos kotimainen jazz kiinnostaa..

 

Terje Rypdal : Descendre (NO, 1980)

terje_rypdal_descendre
Descredre
on norjalaisen kitaristi Terje Rypdalin kahdeksas sooloalbumi.

Descendre on varsin luontevaa jatkoa vuonna 1978 ilmestyneelle levylle Waves. Descendre on ikään kuin Wavesin synkkämielisempi ja sisäänpäinkääntyneempi sisar. Waves tehtiin kvartetilla Palle Mikkelborg (trumpetti, flyygelitorvi), Sveinung Hovensjo (basso) ja Jon Christensen (rummut) plus tietenkin Rypdal itse mutta nyt kokoonpano on kutistunut trioksi ja bassokitara jätetty kokonaan pois.

Moni levyn kappaleista leijailee Rypdalin soittamien eteeristen urku-dronejen päällä. Näiden ylle Rypdal ja Mikkelborg piirtävät melankolisia melodisia linjoja Christensenin ikään kuin toimiessa heidän välissään hienovaraisena perkussiivisena liimana. Rypdalin kitarointi on ihastuttavan notkeaa. Nuotit suorastaan tuntuvat virtaavan hänen sormistaan vuolaina ryöppyinä. Mikkelborgin torvet sen sijaan soivat vastapainona Rypdalin impulsiivisuudelle harkituin ja painokkain vähäeleisin ottein. Rypdal ja Mikkelborg ovat levyllä vastakohtia jotka täydentävät toisiaan ja Christensenin kepeästi, mutta terävästi soivat rummut tanssivat jossain heidän välillään painottaen ja tukien, mutta ei juuri koskaan musiikin pulssia määrittäen tai ainakaan sitoen.

Descendren musiikki on pääosin hiljaista, pohdiskelevaa. Tyylikästä, mutta ei ikinä tylsää. Toisaalta se myös herää silloin tällöin dramaattisiin purkauksiin muodostaen tyydyttävän kontrastin yleiseen seesteisyyteen. On ehkä kliseistä vetää mukaan norjan luonto puhuttaessa Rypdalin musiikista, mutta kieltämättä sumuiset vuonot iltahämärässä käyvät levyä kuunnellessa mielessä.

Parhaat biisit: ”Avskjed”, ”Circles”, ”Innseiling”, ”Men Of Mystery”

****

Lisää luettavaa jazzista:
 
Jos löytyy kaupoista niin kassiin vain, oikeastaan "ei tyhjiä kipaleita" ... aikoinaan tilasin maailmalta toisen ensimmäisen kadottua ... löytyi myöhemmin.

Näyttökuva 2022-8-11 kello 18.51.03.jpg
 
no nih, tein sit sokkotilauksen Jazz Fusion 2 cd:stä, rahaa paloi 5,50 . Toivottavasti on sen väärti :)
 
Yritän tässä parhaillaan tämän ketjun innoittamana kuunnella Coltranea. Mikä siinä oikein on että tuo torven (saksofoni?) ääni ärsyttää? Osuudet, joissa äänessä ovat lähinnä piano, läskibasso ja rummut, kuulostavat mukavan letkeiltä, mutta kun torvi pärähtää soimaan etualalla kovaa, niin se alkaa jotenkin rasittaa. Vika lienee joko korvissani, aivoissani tai huoneen akustiikassa. Tai tottumattomuudessa tähän musiikin lajiin.
 
Yritän tässä parhaillaan tämän ketjun innoittamana kuunnella Coltranea. Mikä siinä oikein on että tuo torven (saksofoni?) ääni ärsyttää? Osuudet, joissa äänessä ovat lähinnä piano, läskibasso ja rummut, kuulostavat mukavan letkeiltä, mutta kun torvi pärähtää soimaan etualalla kovaa, niin se alkaa jotenkin rasittaa. Vika lienee joko korvissani, aivoissani tai huoneen akustiikassa. Tai tottumattomuudessa tähän musiikin lajiin.
Muistui tilanne kun 90-luvun alkuvuosina kuuntelin "A Love Supreme" -kasettia ensimmäisen kerran, parkissa ollessa pystyi keskittymään paremmin ... silloin kuulosti sekamelskalta koko homma, foni hyökkäsi aika "räkäisenä" päälle mutta tottui tuohon. Vastakohtana esim. "The Gentle Side Of John Coltrane" -albumilla oleva kappale "After The Rain" ... AINA sen soidessa tulee kuva sateen kuivuessa asfaltilta ja sen tuoksu ... albumi on kokonaisuudessaankin nautittava.
 
Jos Coltrane tuntuu räkäiseltä niin joku toinen fonisti voisi auttaa asiaa. Johnny Hodges, Paul Desmond, Coleman Hawkins jne voi tottumattoman korvaa kuulostaa paremmalta (ja toki monen tottuneenkin). Fonia soitetaan niin monella tyylillä kun on soittajia, persoona puskee pakostakin läpi. Coltanea ymmärtää sitä kautta että mies oli hengellisellä matkalla soittimensa kanssa, antoi sille aivan kaiken ja vielä enemmän, poistui muiden sooloilessa lavan taakse jatkamaan omaa sooloa koska ei kyennyt sisältään purkautuvaa pysäyttämään. Keikan jälkeen kohdassa lavaa missä kaveri oli seissyt oli iso lammikko hikeä. Milesin kanssa tehdyt levythän on iisimpiä tietenkin, jos sieltä alkaa kavuta kohti uran loppuaikojen atonaalista rytinää.
 
^ Tidalista John Coltrane Essentials ja siitä kappaleita järjestyksessä. Kovin pitkälle en kyllä päässyt kun vaihdoin toisen suosituksen perusteella June Christyn levyyn Big Band Specials. Siitä tykkään.

^^ Täytyypä kuunnella tuo After The Rain.
 
Back
Ylös