Hyvin tehtyjä pop,rock,iskelmä cd:levyjä ?

[Kimizu]

Terve! Luin vanhemmasta hifistä että monet kotimaiset levyt on tehty huonosti.Ei uutinen sinänsä. Stereo kuva on supussa keskellä.Niinku putkessa yhtä mössöä..Jouko Alanko tais olla kirjoittaja. Eli kysymys kuuluu Mitkä on hyvin tehtyjä laadukkaita pop,rock ja iskelmä levyjä ?Heviäki kyllä saa tarjota tähän.

 

[isojussi]

Kuuntele musiikkia, älä ääniä . Saundibongailu rajoittaa kuunneltavan musiikin määrää joskus ikävästi. Mutta vakavasti ottaen jos haluat välttämättä vaan niitä hyvin tuotettuja levyjä kuunnella niin vanhoja aiheita selailemalla löytynee useitakin ketjuja saundillisesti onnistuneista äänitteistä.

 

[HiFi]

Dream Theater - Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory
Levyssä on kaikki kohillaan; soittajat, saundit, biisit yms. genre on progeheviä.

 

[ksaunisto]

Hifistitkin kuuntelevat yleensä musiikkia, joten setit kampeavat suuntaan, joka palvelee omaa levyhyllyä, kuuntelutilaa, yleispätevyyttä tai harmitonta/rasittamatonta kuunneltavuutta, maustettuna omilla preferensseillä. Täältä ei siis irtoa täysin vertailukelpoista tietoa aiheesta. Standarditkaan eivät ylety täysin edes lähikenttämonitorointiin asti, joka entisestään vahvistaa tämän olevan vahvasti mielipideasia.

 

[kolsja-4]

DIRE STRAITS & MARK KNOPFLER : The best of Private Investions.

erittäin hyvin tehty levy , on molemmat versiot LP:nä ja CD:nä.

 

[jni]

Jos kotimaista halutaan, niin Mamban muutamat viimeisimmät sopivat otsikkoon erinomaisesti.

 

[ksaunisto]

Tää on vähän ikävä ketju kun saattaa joutua nostamaan esille levyjä, jotka ovat musiikillisesti itselle lähes/täysin yhdentekeviä. Melkein jokaisesta plätystä löytyy jotain mussutettavaa jos lähtee tikulla kaivamaan. Paljon helpompaa olisikin listata kammottavimmat hyllystä löytyvät tuotokset, jotka herättävät suuria tunteita ainakin teknisen toteutuksensa vuoksi. Niitä on onneksi vähän verrattuna loistaviin, hyviin ja vähän kovemmallakin täysin kuunneltaviin.

Kaikissa hyvissä kattauksissa - olipa kajarit toteutettu millä periaatteella tahansa - tasaisen varmasti toimiva levy on itseoikeutetusti Dire Straits: On every street. Levy ei kuitenkaan muutu loisteliaaksi setin parantuessa, joten ylituotanto tai ikä painaa vähän päälle.
Monet Bremnesit taas kasvavat setin mukana ja saavat viimeisen silauksensa vasta raskaassa sarjassa. Myös musiikillinen puoli avautuu paremmin kun setti on riittävän hyvä joka suhteessa. Parhaat löytyvät väliltä Lösrivelse...Svarta björn.
Maideneita ei yleensä ole kehuttu näissä yhteyksissä, mutta itse tykkään että Fear of the dark (remaster) on teknisesti bändin onnistunein.
Liveplätty, jota arvostan myös äänen perusteella, on Pekka Pohjola: Heavy Jazz.

Pidemmittä puheitta voisi listata vaikkapa:
Loiri: Ivalo
Opeth: Chost reveries
Police: Ghost in the machine
Joe Satriani: Joe Satriani
Simple Minds: Real Life
Yello: The eye

Onhan noita vähintään hyviä vaikka kuinka...

 

[esuko]

^Multa ei ainakaan löydy yhtään kimmoston listan tasoista levyä hyllystä, jollei Pink Floyd - The Wall lasketa

2000-l ja parhaimmasta päästä omasta levyhyllystä varmaan olisi Flogging Molly - Within a Mile of Home, ja on ihan kuunneltavaa musiikillisestikin

 

[v-a]

Tästä vanhasta ketjusta voi löytyä hyviä kotimaisia.

https://foorumi.hifiharrastajat.org/showthread.php?56596

v-a

 

[Jyrki_P]

Kotimaisia tässä ilmeisesti haetaan? Röyhkän (ja Mattilan) uudempi tuotanto on erinomaisesti tehty, samoin olen pitänyt J. Karjalaisen monesta levystä siinä mielessä(kuten Päiväkirja).

Mutta yleisesti ottaen monessa suomalaisessa levyssä on sössitty ainakin basso-osasto. Rokista puuttuu sellainen elämän maku, "tuhtius". Äänikuvakin on usein niin ja näin. Silti musiikki on tärkeintä.

 

[ksaunisto]

^^Lievä hymy kirpoaa kun mainitaan Timo Rautiainen. Rajaportti on oman testilevypussukan vakiolevy, muttei niinkään loistavan tuotantonsa vuoksi. Onhan siinä oma saundinsa, joka toistuu jykevän juhlallisesti tasapainoisella raskaansarjan setillä, mutta hillitön limitointi ja ässävika hiukan vaivaavat. Tuo on kuitenkin hyvä esimerkki kuinka ympäripyöreitä käsitteitä "hyvä saundi" ja "hyvin tehty" ovat.

Otsikossa ei ole progea, jazzia jne, mutta laajennan omaa listaani myös niiden suuntaan.

Diana Krall: The girl in the other room, Live in Paris. Hissijatsia, joka sopii parin-kolmen äänen bongaamiseen.
Miles Davis: Kind of blue. Kyllä ennenvanhaan osattiin, vaikka tässä rummut ja piano jäävätkin turhan taustalle.
Lynyrd Skynyrd: Edge of Forever. Rapean kimeä, mutta rehellinen.
Ry Cooder: The slide area
Eva Dahlgren: En blekt blondins hjärta
Midnight oil: Blue sky mining, Earth and sun and moon. Keskialue täynnä kitaroita ja muuta räimettä, mut ihan ok.
Erik Truffaz: The Mask
Trio Töykeät: High Standards
Van Halen: II. Ghost in the machineakin vanhempi teknisesti ikivihreä.
J. Karjalainen: Varaani. Mainittu myös v-a:n kotimaan ketjussa.

 

[sihvis]

Scandinavian Music Group on onnistunut ainakin olemaan studiossa hereillä.
Loirin levyt on myös hyvin tuotettuja.
Agentsin julkaisut lie myös hyvälaatuisia.
Olen ymmärtänyt lukemistani myös että Chisu:n Vapaa ja yksin olisi onnistunut.
Kerkko Koskisen Agatha on myös hyvä, ei ne pari aiempaa pop-levyäkään huonoja ole.
Tästä päästään siihen että Ricky Tick Records:in julkaisut ovat hyvin tehtyjä.
Eppu Normaali on myös hinkannut soundeja studiossa, lauluyhtye Rajaton samoin.
Ja lastenlevyistä Ipanapa-sarja on hyvää, tosin materiaalin vuoksi vain ensimmäinen näistä on toistaiseksi päätynyt hyllyyni, katsotaan miten kolmannen julkaisun kanssa käy.
Ja mikäköhän PMMP:n puuhevonen oli laadultaan, olen sen kerran kuullut ja mieleen jäi yhteen kappaleeseen lisätty kasettinauhan venymistä imitoiva efekti.

 

[kaksonen]

Kaikissa hyvissä kattauksissa - olipa kajarit toteutettu millä periaatteella tahansa - tasaisen varmasti toimiva levy on itseoikeutetusti Dire Straits: On every street. Levy ei kuitenkaan muutu loisteliaaksi setin parantuessa, joten ylituotanto tai ikä painaa vähän päälle.
Monet Bremnesit taas kasvavat setin mukana ja saavat viimeisen silauksensa vasta raskaassa sarjassa.

Mielestäni tuo Dire Straitsin levy aukeaa aina vain paremmin kun setti kasvaa. Bremnessit ovat nykyäänitystä edustavia tallenteita sieltä parhaasta päästä saundillisesti kuten sanoitkin ja tosiaan setin mukana kasvavat.

Celine Dionin levyt kasvavat myös setin mukaan. Laitetaan myös Michael Jackson. Miten sitten Il Divo .

Olisihan toki hienoa jos artistilla/yhtyeellä olisi jotain omaakin tuotantoa. Parhaimmillaan jopa John Lennonin Imagine voidaan nostaa sinne hyväsaundisten joukkoon ja kasvaa varmasti setin mukana!

 

[ksaunisto]

Mielestäni tuo Dire Straitsin levy aukeaa aina vain paremmin kun setti kasvaa. Bremnessit ovat nykyäänitystä edustavia tallenteita sieltä parhaasta päästä saundillisesti kuten sanoitkin ja tosiaan setin mukana kasvavat.

Toki Dire aukeaa, mutta jää setin parantuessa lopulta kerroksen parhaimpien Bremnesien alle. Paikallisten settien laatu ei juuri koskaan riitä tuon huomaamiseen, joten asia on lopulta suht yhdentekevä/teoreettinen.

 

[ksaunisto]

Kotimaan ketjusta bongasin myös Sir Elwoodin hiljaiset värit: Varjoja, varkaita ja vanhoja valokuvia. Anteeksi taas jyrkkä mielipiteeni, mutta tuo on viittä vaille kuuntelukelvotonta kuraa. Solistin ääntä muunnellaan kappaleesta toiseen ekutuksella sekä kaiuilla ja yläpää viheltää kammottavasti. Nuo kuuluvat tarkemmin toistettuna armottomasti teennäisenä ja rasittavana äänenä. Ainoastaan reilusti söhräävällä ja sopivasti yläpäätä tumputtavalla tuo kuulostaa jotenkin järkevältä.

 

[sepi_3.0]

^^Lievä hymy kirpoaa kun mainitaan Timo Rautiainen. Rajaportti on oman testilevypussukan vakiolevy, muttei niinkään loistavan tuotantonsa vuoksi. Onhan siinä oma saundinsa, joka toistuu jykevän juhlallisesti tasapainoisella raskaansarjan setillä, mutta hillitön limitointi ja ässävika hiukan vaivaavat. Tuo on kuitenkin hyvä esimerkki kuinka ympäripyöreitä käsitteitä "hyvä saundi" ja "hyvin tehty" ovat.

Rajaporttia voi kuitenkin soittaa melko lujaa genreensä nähden, balanssi kun on pikkasen bassoon kallellaan.
Sinäänsä hölmöä puhua levyn diskanteista, mutta paraskaan äänittäjä ei saa huonolta kuulostavia symbaaleja hyviksi. Kuuntele vaikka ekan biisin loppuiskun china, sellainen räkäinen kosshh...oliskohan setti jotain halpis-Sabianeja?

 

[ksaunisto]

^Paha tuosta on sanoa kuinka paljon vikaa on pelleissä ja kuinka paljon tuotannossa. Minen ainakaan pysty. Limitointihan pilaa normaalisti pellit biisin aikana, mutta lopussa limitterin vaikutus on ehtymään päin. Tuollasta söhräähän tuo koko levy on, joten sikäli hyvin linjassa. Muhkeasti kuitenkin rappaa...

 

[sepi_3.0]

Eihän tuota levyä nyt kuulukaan niin tarkkaan jäsennellä, kunhan vain sanoin rumpalin vinkkelistä että jos sen disu ei miellytä niin se voi johtua myös soittimista eikä aina siitä tuotannosta. En tiedä mikä on 4 kielisen sähköbasson alin tajuus hz:nä mutta tuolla mennään välillä kivasti likiman 25-30hz.

 

[ksaunisto]

En tiedä mikä on 4 kielisen sähköbasson alin tajuus hz:nä mutta tuolla mennään välillä kivasti likiman 25-30hz.

Eikös se oo normaalivireellä 41.2 Hz ja 6-kielisenä 30.9 Hz. Transientit, säröt ja muut pierennät pudottaa alapään liki nollaan ilman rajoitusta.

 

[esuko]

Ja lastenlevyistä Ipanapa-sarja on hyvää, tosin materiaalin vuoksi vain ensimmäinen näistä on toistaiseksi päätynyt hyllyyni, katsotaan miten kolmannen julkaisun kanssa käy.
Ja mikäköhän PMMP:n puuhevonen oli laadultaan, olen sen kerran kuullut ja mieleen jäi yhteen kappaleeseen lisätty kasettinauhan venymistä imitoiva efekti.

Löytyy kaikki PMMP:n levyt, mun mielest noi on äänenlaadullisesti tasoa ok. Pelleistä löytyy sitä ärsyttävää puhdittomuutta mistä kimmosto aikaisemmin mainitsi.

Yksi levy unohtui mainita: Dir En Grey - Uroboros. Progressiivista metallia, jossa limitointi ei ole tappanu peltejä, dynamiikka ok ja matalimpia taajuuksia ei ole leikattu liikaa.

Oikeastaan olen tyytyväinen rock/hevy puolella kunhan ei lipsahdeta Green Day - 21st Century Breakdown:in tasolle, silloin on kyllä kaikki into musiikista niistetty.