Hifi-harrastuksen syvin olemus?

[Korva]

Mikäli ymmärrän nuo eivät ole ainoita vaihtoehtoja tai näkökulmia. Yksi voisi olla vaikkapa mitä kuuntelukokemuksen live-mäisyys on vaikka sillä ei tarkoitettaisikaan ikään kuin äänitykseen liittyvän liveakustiikan tuomista kotiin.

 

[Juhazi]

Jutun kirjoittaja on Harvey Rosenberg, kaverilla oli kieli poskessa..
"A devotee of engineer Julius Futterman, pioneer of the output-transformerless (OTL) amplifier, Rosenberg made his indelible mark on the high-end industry as owner of New York Audio Labs. In what would become legendary (and typical) Rosenberg style, he shipped each NYAL Moscode amplifier with an adult-size diaper, with instructions for the audiophile to put it on before listening, should an accident ensue. With tongue planted firmly in cheek, he advocated ritual baths and ceremonial robes as enhancements for the listening experience, and was the living embodiment of the ancient wisdom that you get only as much from life as you put into it."
Read more at http://www.stereophile.com/news/11097/index.html#DMJCk4VfYTZ72yOl.99

 

[hoffa]

Minä olen äänikuvien hakemisen haudannut. Niiden kanssa kuulee kaikissa seteissä miten ne on teknisesti toteutettu. Jos äänikuva on hyvä, niin musiikin toimivuus vuorostaan kärsii. Toki poikkeuksena on täysin äänikuvilla täytetty HIFI-musa. Enemmän perehdyn rytmiikkaan, tarkkuuteen koko kaistalla sekä ruuvaukseen, joilla musiikki löytää kuuntelijan.

 

[R Virtanen]

Mikä on hifi harrastuksen syvin olemus? Aloittajan kysymyshän oli pelkistetysti tämä, vaikka sen jälkeen oli hämmentävän moniuloitten ja pirstalainen esipuhe osuus..
Mikä nyt yleensä on erilaisten harrastusten syvin olemus. Mikä on lennnokkiharrastuksen, mikä on pienoismallirakentamisen, mikä on kuorolauluharrastuksen, mikä on lukuharrastuksen, mikä on valokuvausharrastuksen, jne syvimmät olemukset? Jotkin jutut ihmisiä aina kiehtoo. Hifi on yksi harrastus juttu monista itselleni.

Eikohän kaikissa harrastuksissa touhuta iloisesti yhdessä toisten samanhenkisten juttuja, jotka sattuu kiinnostaan ja innostaan. Hifissäkin on niin monia kiinostavia ulottuvuuksia, kuten jo tämän sivuston eri aiheosiot hienosti todentavat. Jossain vaiheessa harrastusta varmaan on sekin vaihe, jolloin kiinnostaa aitous ja esim toistetun tallenteen suhde alkuperäiseen. Asioiden edetessä tälläinen suhtautuminen on ainakin itsellä liedontunut. Iloa nykyään tuottaa monet muutkin asiat, kuten vaikka laitteiden ulkomuoto, laitteiden tuomat fiilikset, muistot nuoruusvuosilta, kun osti ekoja laitteitaan 40 v sitten jne. Tietenkin myös oleellista on, että musiikki soi nautinnollisesti ja ylläpitää kiinnostusta edellenetsiä uutta, niin tutun musiikin saralla, kuin että uusista musa genreistä.

 

[Korva]

Minä olen äänikuvien hakemisen haudannut.

Luonnollisuus ja läsnäolo, kokemuksena. Nämä kun purkaa niin tulee vastaan tuttuja teknisiä muuttujia kuten resoluutio, erottelu, taajuusulottuvuus ja -vaste, transienttien toistonopeus, dynamiikka jne.

 

[kaksonen]

Minä olen äänikuvien hakemisen haudannut. Niiden kanssa kuulee kaikissa seteissä miten ne on teknisesti toteutettu. Jos äänikuva on hyvä, niin musiikin toimivuus vuorostaan kärsii. Toki poikkeuksena on täysin äänikuvilla täytetty HIFI-musa. Enemmän perehdyn rytmiikkaan, tarkkuuteen koko kaistalla sekä ruuvaukseen, joilla musiikki löytää kuuntelijan.

On vain huonoja vehkeitä ja huonoja tiloja. Tilasta kaikki lähtee ja sitten sopivat kaiuttimet, ööö... Torvet vaikka.

 

[hoffa]

Ehkä vähän otsikon ohi, mutta en ole oikein torvista innostunut. Tila toki tekee paljon juttuja. Teknisesti äänikuvat mielestäni toteutetaan aina jollain tavoin hallitusti kakkien, mikä sitten on joskus hyvä tai huono asia. Yleensä huono.

 

[iso]

Vaikka hyvä äänentoisto ei välttämättä tarkoita samaa kuin hifi-harrastus... Tila on ollut viime vuosina minulle hyvän äänentoiston perusedellytys. Se että viekö laitteisto kuuntelijan esiintyjän luokse vai tuoko laitteisto esiintyjän luoksesi ei välttämättä ole pääasia, vaikka ajatus Ginger Bakerista kolmen metrin päässä olohuoneessa saattaa pelottaa... Jos laitteisto ei kykene luomaan illuusiota tilasta, oli se nyt miten aito tai kuvitteellinen, ei muilla toiston virheillä ole kovin suurta merkitystä.

En ole harrastanut viime aikoina juurikaan monoäänitteitä. Siksi olisin mielenkiintoista kuulla ajatuksia tilan merkityksetä monoäänitteiden kuuntelijoilta.

Kimmo

 

[hoffa]

Monoäänitteitä en minä ole tainnut juuri koskaan kokeilla. Syytä lie olisi. Kuitenkin tuosta "I am there" tai "They are here" -kokemusten erosta keskusteltiin jokunen tovi sitten tälläkin palstalla. Noiden kokemusten ero tuntui niin helpolta mieltää. Nykyisin moinen on jotenkin unohtunut. Saattaisin jopa haluta tietää mikä siihen suuntaan on vienyt. Osaako joku kertoa?

 

[vapsu]

Vaikka hyvä äänentoisto ei välttämättä tarkoita samaa kuin hifi-harrastus... Tila on ollut viime vuosina minulle hyvän äänentoiston perusedellytys. Se että viekö laitteisto kuuntelijan esiintyjän luokse vai tuoko laitteisto esiintyjän luoksesi ei välttämättä ole pääasia, vaikka ajatus Ginger Bakerista kolmen metrin päässä olohuoneessa saattaa pelottaa... Jos laitteisto ei kykene luomaan illuusiota tilasta, oli se nyt miten aito tai kuvitteellinen, ei muilla toiston virheillä ole kovin suurta merkitystä.

En ole harrastanut viime aikoina juurikaan monoäänitteitä. Siksi olisin mielenkiintoista kuulla ajatuksia tilan merkityksetä monoäänitteiden kuuntelijoilta.

Kimmo

No, tota noinniin, itsellä ei ole nämä äänentoiston termit mitenkään hallussa, niin en osaa kertoa mono-toistosta (siis vinyyli) muuta kuin että parhaimmillaan siinä on se artistin läsnäolon tuntu hyvin koskettava. Tiedän, että samaan päästään myös nykyaikaisessa stereotoistossa.
Jos pääsee kuuntelemaan esim. seuraavan mono-vinyylin ( kunnon mono-rasialla): Belafonte Sings the Blues , RCA Victor LPM-1972, niin voi hämmästellä, mihin aikanaan päästiin v.1958 1 mikrofonin tallenteella. Tottakai myös miksauksella on merkitystä.
En pidä mono-äänitteitä mitenkään ylivertaisina, mutta , jälleen osaamatta eritellä tarkasti, Billie Holiday mono-vinyyliltä kuultuna nostaa kyllä herkästi ihokarvat pystyyn.

 

[hoffa]

No, tota noinniin, itsellä ei ole nämä äänentoiston termit mitenkään hallussa, niin en osaa kertoa mono-toistosta (siis vinyyli) muuta kuin että parhaimmillaan siinä on se artistin läsnäolon tuntu hyvin koskettava. Tiedän, että samaan päästään myös nykyaikaisessa stereotoistossa.
Jos pääsee kuuntelemaan esim. seuraavan mono-vinyylin ( kunnon mono-rasialla): Belafonte Sings the Blues , RCA Victor LPM-1972, niin voi hämmästellä, mihin aikanaan päästiin v.1958 1 mikrofonin tallenteella. Tottakai myös miksauksella on merkitystä.
En pidä mono-äänitteitä mitenkään ylivertaisina, mutta , jälleen osaamatta eritellä tarkasti, Billie Holiday mono-vinyyliltä kuultuna nostaa kyllä herkästi ihokarvat pystyyn.

Ymmärrän kyllä pointin tuollaisessa toistossa ja kiinnostaa sellainen kokea. Pidän myös elokuvastudioissa äänitetyistä bigbandeista. Voin kuvitella tuon monotallenteen yhdellä mikrofonilla äänitettynä olevan erittäin todellisen kuuloinen verrattuna nykyisiin triggeröityihin rumpuihin ja sampleina tehtyihin soundeihin.

 

[Korva]

Jos haetaan hyvässä mielessä yksinkertaista livetunnelmaa niin esim. Greg Osbyn Banned in New York, MiniDiscillä nauhoitettu.

 

[Jari]

Tottakai myös miksauksella on merkitystä.

Parhaimmillaan 'miksaaminen' tuohon maailmanaikaan oli sitä että soittajat piiskattiin oikeasti opettelemaan hommansa, ja studiossa äijät ja mimmit asteltiin mikkiin nähden niin että lopputulos oli balanssissa. Asenne jota tietyssä mielessä kaipaan tänäkin päivänä, sen sijaan että kaikki jälkikäsitellään ja paikataan.

 

[iso]

No, tota noinniin, itsellä ei ole nämä äänentoiston termit mitenkään hallussa, niin en osaa kertoa mono-toistosta (siis vinyyli) muuta kuin että parhaimmillaan siinä on se artistin läsnäolon tuntu hyvin koskettava. Tiedän, että samaan päästään myös nykyaikaisessa stereotoistossa.
Jos pääsee kuuntelemaan esim. seuraavan mono-vinyylin ( kunnon mono-rasialla): Belafonte Sings the Blues , RCA Victor LPM-1972, niin voi hämmästellä, mihin aikanaan päästiin v.1958 1 mikrofonin tallenteella. Tottakai myös miksauksella on merkitystä.
En pidä mono-äänitteitä mitenkään ylivertaisina, mutta , jälleen osaamatta eritellä tarkasti, Billie Holiday mono-vinyyliltä kuultuna nostaa kyllä herkästi ihokarvat pystyyn.

Kuunteletko monoäänitteet yhdellä kaiuttimella? En ole itse nimittäin toiminut näin sitten 70-luvun alkuvuosien ja luulen että tästä johtuukin se että mono ei ole oikein kuulostanut monolta vaan jotenkin vaisulta stereolta.

Kimmo

 

[iso]

Parhaimmillaan 'miksaaminen' tuohon maailmanaikaan oli sitä että soittajat piiskattiin oikeasti opettelemaan hommansa, ja studiossa äijät ja mimmit asteltiin mikkiin nähden niin että lopputulos oli balanssissa. Asenne jota tietyssä mielessä kaipaan tänäkin päivänä, sen sijaan että kaikki jälkikäsitellään ja paikataan.

Vähän niinkuin jos kitaristilla ja basistilla on 100 wattiset Marsut ja rumpalilla on ruista ranteessa, balanssi on kohdallaan ilman mitään mikityksiä ja PA:ta.

Kimmo

 

[Jari]

Vähän niinkuin jos kitaristilla ja basistilla on 100 wattiset Marsut ja rumpalilla on ruista ranteessa, balanssi on kohdallaan ilman mitään mikityksiä ja PA:ta.

Itse olen enempi fendermiehiä mutta ajatus kulkee samaa latua kyllä. Ja ainakin Naimille äänityshommia pitkään tehnyt Ken Christianson käyttää menestyksellisesti tätä ikiaikaista metodia edelleen. Genre tosin on audiofiilijazz mutta äänellinen lopputulos toimii.

 

[LaJazz]

Parhaimmillaan 'miksaaminen' tuohon maailmanaikaan oli sitä että soittajat piiskattiin oikeasti opettelemaan hommansa, ja studiossa äijät ja mimmit asteltiin mikkiin nähden niin että lopputulos oli balanssissa. Asenne jota tietyssä mielessä kaipaan tänäkin päivänä, sen sijaan että kaikki jälkikäsitellään ja paikataan.

Täsmälleen. Muusikoilla oli tuohon aikaan ns. 'riittävä' keikkakokemus, about joka ilta bändisoittoa usean tunnin ajan. New Yorkin jazz-klubit ovat tästä hyvänä esimerkkinä. Tuollaisen soittorutiinin omaavalle muusikolle direct-to-disc eli kerralla-purkkiin ei ollut minkään tason ongelma. Äänittäjälle kylläkin, koska rajoitetussa ajassa piti saada tosiaankin balanssit kohdilleen. Ja lisäksi vielä varmistua siitä ettei tule liian voimakkaita transientteja, jotka saturoivat nauhan.

Monoäänitteet ovat usein erittäin hyviä myöskin siitä syystä, että niissä ei ole tuotannossa syntyneitä vaihevirheitä. Kaikki taajuusalueet ja instrumentit toistuvat keskenään alkuperäisessä aikasuhteessa. Olen monesti miettinyt, että miksi digiääni on niin usein epäluonnollisen kuulloinen. Luulen (huom! en tiedä) että jossain välissä ketjua kadotetaan tuo instrumenttien keskinäinen aikakoherenssi, mikä pilaa kokonaisuuden. Se voi tapahtua äänityksessä, miksauksessa tai vasta siinä vihoviimeisessä DAC-muunnoksessa kotisetissä.

 

[Jari]

Täsmälleen. Muusikoilla oli tuohon aikaan ns. 'riittävä' keikkakokemus, about joka ilta bändisoittoa usean tunnin ajan. New Yorkin jazz-klubit ovat tästä hyvänä esimerkkinä. Tuollaisen soittorutiinin omaavalle muusikolle direct-to-disc eli kerralla-purkkiin ei ollut minkään tason ongelma. Äänittäjälle kylläkin, koska rajoitetussa ajassa piti saada tosiaankin balanssit kohdilleen. Ja lisäksi vielä varmistua siitä ettei tule liian voimakkaita transientteja, jotka saturoivat nauhan.

Monoäänitteet ovat usein erittäin hyviä myöskin siitä syystä, että niissä ei ole tuotannossa syntyneitä vaihevirheitä. Kaikki taajuusalueet ja instrumentit toistuvat keskenään alkuperäisessä aikasuhteessa. Olen monesti miettinyt, että miksi digiääni on niin usein epäluonnollisen kuulloinen. Luulen (huom! en tiedä) että jossain välissä ketjua kadotetaan tuo instrumenttien keskinäinen aikakoherenssi, mikä pilaa kokonaisuuden. Se voi tapahtua äänityksessä, miksauksessa tai vasta siinä vihoviimeisessä DAC-muunnoksessa kotisetissä.

Laittaa helposti miettimään uudelleen mitä se high fidelity nyt sitten lopulta tarkoittaakaan. Ei, se ei ole matalaa bassoa tai korkeaa diskanttia tai kohinan vähyyttä. Se on se juttu, joka tulee siitä kun homma välittyy. Joku taskutallentimella tehty livevetäisy vaan kykenee olemaan niin paljon realistisempi kuin hi-tec multiraitatuotos, huolimatta siitä että se tallennin roikkui autotallissa seisseen moottoripyörän peilinvarressa kun bändi veti siellä ne treenit.

 

[LaJazz]

^ Nuo taskutallentimet ovat positiivisessa mielessä kerettiläisiä, koska niissä on usein X-Y-mikit (Blumlein-pari) lähes omni-kuviolla. Eli ne tallentavat äänen joka suunnasta ja tällöin äänitykseen tulee väkisinkin mukaan reilu määrä ambienssia ja tilantuntua. Tämä on musiikin ja tunnelman välittymisen kannalta harvoin huono juttu .

 

[Korva]

^ Nuo taskutallentimet ovat positiivisessa mielessä kerettiläisiä, koska niissä on usein X-Y-mikit (Blumlein-pari) lähes omni-kuviolla. Eli ne tallentavat äänen joka suunnasta ja tällöin äänitykseen tulee väkisinkin mukaan reilu määrä ambienssia ja tilantuntua. Tämä on musiikin ja tunnelman välittymisen kannalta harvoin huono juttu .

Jännä että itselleni koskaan tuo alkuperäisen akustiikan tuominen ei ole se juttu vaan levyllä olevan informaation omassa tilassa tilavaikutelmallisesti(kin) hyvin soiminen. Asiaan: jotenkin tuli kaikenkaikkiaan mieleen M-Base, nuorempana oli itselle kulttilevy esim. tämä https://www.youtube.com/watch?v=B4J_j6_I5DM