Harrastusfilosofiasi

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja toksi
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Suosittelen melkein ennemmin omakotitaloa jossa on vaikka ylimääräinen makuuhuone tai kellarissa, piharakennuksessa jne ylimääräinen huone hifistelyyn. Perinteinen bunkkeri jonka saa sisustaa miten haluaa. Kyllähän se alkuun ihmetytti asua ruutukaavan ulkopuolella mutta jos on lapsi niin eipä niihin omassa tai naapurikorttelissa oleviin ravintoloihin kuitenkaan tule niin usein asiaa niin kuin ennen vaan Citymarketista haetaan tarjousjauhelihaa.
Jotain tämän suuntaista todennäköisesti sitten seuraavaksi kämpäksi. Ei edullista sekään, jos ei halua ihan landelle muuttaa. Olen lähes koko elämäni asunut helsingin kantakaupungissa ja kynnys muuttaa Kehä 3 ulkopuolelle on suuri.
 
Hifimyönteisiä naisiakin on, mutta eivät toki kaikki. Esimerkiksi nuori ulkomaalainen muusikkonainen sanoi ykskantaan "ehdottomasti", kun kysyin hyväksyisikö hän karujen studiohifien näköisen kokonaisuuden olohuoneeseen. Musiikkikiinnostus auttaa, ainakin kokemukseni mukaan.

Yksi tulokulma voisi olla akustiikan selittäminen. Todennäköisesti nainenkin ymmärtää, että on objektiivisesti kaikkien hyvinvointia ja viihtyvyyttä lisäävää, jos olohuonetta on vaimennettu akustisesti vs. paljaan kiven ja lasin dominoiva kompleksi.

Skandinaavinen minimalismi on kyllä haastava valinta ylipäätään. Usein enemmän kaikenlaista rojua, ellei peräti kitschiä, sisältävät huoneet ovat myös ystävällisempiä musiikille.
 
Musiikkikiinnostus auttaa, ainakin kokemukseni mukaan.
Pienen kokemukseni ja jonkin laisen yleistiedonkin mukaan muusikot ovat usein kiinnostuneita pikemminkin livemusiikista ja sen laadusta, eivät hifistä ja sen arvostamista kriteereistä. Toki asia varmaan voi vaihdella yksilötasolla.
 
Tätä en ihan ymmärrä.
Tulkintahan on siinä musiikissa. Laitteiden pitäisi toistaa vain se mikä levyltä/faililta menee sisään.
Tunteet tulee tai on tulematta purkitetun musiikin mukana?

Music is Art - Audio is engineering.

Nostaa sana oli huono, välittää olisi ollut oikea.
 
Toinen asia monille harrastajille on kammo akustiikkaa kohtaan. Toki se on aika monimutkainen asia ja vaatii fysiikan perusteiden haltuunottamista, mutta jos harrastaa mitä tahansa intohimoisesti, niin sitä tuppaa menemään aika syvälle siihen hommaan, jotta pääsee parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.
Eihän harrasteautoilijatkaan nosta käsiä pystyy siinä vaiheessa, kun pitää säätää moottorin sytytystä. Tai pyöräilijä, kun haetaan parasta ajogeometriaa.
Eikä ikuinen selitys "No mutta kun meillä mennään sisustuksen ehdoilla" ole kuin tekosyy. Sisustusta voi tehdä akustiikan ehdoilla ja akustoida voi sisustuksellisesti. Jos puolisolla on taipumusta sisustamiseen, niin miksette te yhdistäisi harrastuksianne? Yleensä tollasesta intohimojen jakamisesta se parisuhteenkin intohimo paranee ;)

Kyllä ja kuten palstalla todettu - Joku luulee akustoivansa, mutta vain vaimentaa.
 
Ylipäätään ihmisillä on erilaiset mielenkiinnon kohteet ja intressit. Silloin pitää vain kaivella, missä ne leikkaavat toisensa. Voi olla hyvä selvittää, onko kyseessä "en halua nurkkia täyteen kummallista rojua" vai onko vain niin, että kyseinen aihepiiri (akustiikka) ei yksinkertaisesti soita minkäänlaista kelloa sydämessä.
 
Olen lukuisia kertoja yrittänyt tehdä olohuoneen akustoinnista yhteisen intohimon ja harrastuksen minulle ja avopuolisolleni. Olen onnistunut tässä 0 kertaa. Vinkkejä?
Ensinnäkin olen vuosien varrella tehnyt alusta asti selväksi, että musiikki on minulle todella tärkeää ja innostanut häntä myös hyvän soundin pariin. Kyllä hänkin osaa selkeää ja hyvää ääntä arvostaa. Ei se ikinä spotissa istu ja asiakseen hifistele, mutta tykkää kun leffoissa ja vaikka musiikkiohjelmissa se soundi on selkeää. Ja olen hälle demonstroinut aina erilaisia akustisia tiloja sitä mikä ja vaikuttaa asiaan ja miksi. Että miten vaikka lentokentällä on valtava häly, kun ympärillä ei oo kuin heijastavia pintoja ja sit ku mennään loungeen, jossa on kokolattiamattoa, verhoa ja kangasverhoiltuja huonekaluja, niin tunnelma on ihan eri. Se on jopa työpaikallaan vaatinut konttorille parempaa akustiikkaa ja parantanut sitäkautta kaikkien ilmapiiriä.
Ja mä olen ottanut sen mukaan myös hifikaupoille, istuttanut sen tuoliin ja soittanut jostain massiivisista Loganeista hyvää musaa. Ei se olis mun vaimoni, jos semmoisesta ei vaikuttuis. Ja sit vaan vakuuttaa, että ennenkuin miljonääriydytään, niin ihan noin järeitä kajareita ei oo tulossa nykyiseen kotiin.

Ja käytännön ratkaisuja:

Meillä on esimerkiksi olohuoneen takanurkissa DIY basstrapit lattiasta kattoon, jotka on päällystetty siistillä vaalealla tapetilla. Ne näyttää todella tyylikkäiltä pylväiltä ja on akustisesti erittäin tehokkaita.

Iso Marokolainen pitkäkarvainen villamatto on paitsi todella hieno, myös todella raskas ja hyvin demppaava.

Verhot on vaimo ihan vapaasti valinnut, mutta mä olen pannut verhojen alle moninkerroin raskasta Molton kangasta ja piilottanut verhon laskosten alle vaimentimia.

Kirjahylly on noin 15cm irti seinästä ja koko sen tausta on vaimennusta täynnä.

Portaikon alla piilossa on lattianurkkaa vasten järeitä bassoansoja.

Pahimmissa heijastuspisteissä on vaimon hyväksymät huopapintaiset aaltoilevat ja erittäin tyylikkäät akustiikkapaneelit. Niitähän on nykyään aivan valtavasti mistä valita. Ja mitä enemmän niitä on, sen parempi ja sen näyttävämpi. Pari pikkupaneelia on tosi rumia, eikä tee äänellekään juuri mitään.

Sohvaa valittaessa on ulkomuodon ja mukavuuden lisäksi kiinnitetty huomiota sen materiaaleihin (avosolumuovia ja villakangasta) ja massaan.

Eräällä pinnalla on paksu ja todella tyylikäs, suomalaisen taiteilijan tekemä, moderni ryijy. Vaimentaa erinomaisesti yläpäätä.

Ja mikä yllättävintä, kun demosin neljällä edullisella, valkoisella QRD diffuusorilla, että miltä ne näyttäis katossa, niin vaimo oli heti että vau, tuohan on niinkuin veistos! Siellä nekin nyt sitten killuu.

Keittiösetin rakensin Scandyna minipodien ympärille, jotka menee nekin sisustusveistoksista.
Erinomaista hifiääntä käyttötarkoitukseensa nähden.
Ensin ajattelin muiluttaa ko. settiin Gradientin paistinpannut, kun onhan ne nyt hienot. Mutta vaimon mielestä ne olikin sysirumat. Joten ruvettiin yhdessä katteleen jotain kumpaakin miellyttävää.
Snadin mutta äkäisen Pro-Jectin vahvistimen piilotin kaappiin. Thorenssin vinskasoitin on paraatipaikalla, ku oha se ny hieno!

Ja sitten tietty pyrin pitämään vehkeet ja piuhat siististi pois tieltä, ettei ne vituta ketään.
 
Ensinnäkin olen vuosien varrella tehnyt alusta asti selväksi, että musiikki on minulle todella tärkeää ja innostanut häntä myös hyvän soundin pariin. Kyllä hänkin osaa selkeää ja hyvää ääntä arvostaa. Ei se ikinä spotissa istu ja asiakseen hifistele, mutta tykkää kun leffoissa ja vaikka musiikkiohjelmissa se soundi on selkeää. Ja olen hälle demonstroinut aina erilaisia akustisia tiloja sitä mikä ja vaikuttaa asiaan ja miksi. Että miten vaikka lentokentällä on valtava häly, kun ympärillä ei oo kuin heijastavia pintoja ja sit ku mennään loungeen, jossa on kokolattiamattoa, verhoa ja kangasverhoiltuja huonekaluja, niin tunnelma on ihan eri. Se on jopa työpaikallaan vaatinut konttorille parempaa akustiikkaa ja parantanut sitäkautta kaikkien ilmapiiriä.
Ja mä olen ottanut sen mukaan myös hifikaupoille, istuttanut sen tuoliin ja soittanut jostain massiivisista Loganeista hyvää musaa. Ei se olis mun vaimoni, jos semmoisesta ei vaikuttuis. Ja sit vaan vakuuttaa, että ennenkuin miljonääriydytään, niin ihan noin järeitä kajareita ei oo tulossa nykyiseen kotiin.

Ja käytännön ratkaisuja:

Meillä on esimerkiksi olohuoneen takanurkissa DIY basstrapit lattiasta kattoon, jotka on päällystetty siistillä vaalealla tapetilla. Ne näyttää todella tyylikkäiltä pylväiltä ja on akustisesti erittäin tehokkaita.

Iso Marokolainen pitkäkarvainen villamatto on paitsi todella hieno, myös todella raskas ja hyvin demppaava.

Verhot on vaimo ihan vapaasti valinnut, mutta mä olen pannut verhojen alle moninkerroin raskasta Molton kangasta ja piilottanut verhon laskosten alle vaimentimia.

Kirjahylly on noin 15cm irti seinästä ja koko sen tausta on vaimennusta täynnä.

Portaikon alla piilossa on lattianurkkaa vasten järeitä bassoansoja.

Pahimmissa heijastuspisteissä on vaimon hyväksymät huopapintaiset aaltoilevat ja erittäin tyylikkäät akustiikkapaneelit. Niitähän on nykyään aivan valtavasti mistä valita. Ja mitä enemmän niitä on, sen parempi ja sen näyttävämpi. Pari pikkupaneelia on tosi rumia, eikä tee äänellekään juuri mitään.

Sohvaa valittaessa on ulkomuodon ja mukavuuden lisäksi kiinnitetty huomiota sen materiaaleihin (avosolumuovia ja villakangasta) ja massaan.

Eräällä pinnalla on paksu ja todella tyylikäs, suomalaisen taiteilijan tekemä, moderni ryijy. Vaimentaa erinomaisesti yläpäätä.

Ja mikä yllättävintä, kun demosin neljällä edullisella, valkoisella QRD diffuusorilla, että miltä ne näyttäis katossa, niin vaimo oli heti että vau, tuohan on niinkuin veistos! Siellä nekin nyt sitten killuu.

Keittiösetin rakensin Scandyna minipodien ympärille, jotka menee nekin sisustusveistoksista.
Erinomaista hifiääntä käyttötarkoitukseensa nähden.
Ensin ajattelin muiluttaa ko. settiin Gradientin paistinpannut, kun onhan ne nyt hienot. Mutta vaimon mielestä ne olikin sysirumat. Joten ruvettiin yhdessä katteleen jotain kumpaakin miellyttävää.
Snadin mutta äkäisen Pro-Jectin vahvistimen piilotin kaappiin. Thorenssin vinskasoitin on paraatipaikalla, ku oha se ny hieno!

Ja sitten tietty pyrin pitämään vehkeet ja piuhat siististi pois tieltä, ettei ne vituta ketään.
Edit: Ja hei, mä oon rakentanut sekä päähifi, että keittiösetin niin simppeliksi käyttää, että kun hän haluaa niitä kuunnella, niin ei tarvi ku napsauttaa virrat päälle, valita selkeesti merkattu äänilähde ja yhdistää puhelimesta spotify tulille. Mikään ei vieroita toista sun leluistas niin vahvasti, kuin surkea ja vähän pelottava käyttökokemus.
 
Pienen kokemukseni ja jonkin laisen yleistiedonkin mukaan muusikot ovat usein kiinnostuneita pikemminkin livemusiikista ja sen laadusta, eivät hifistä ja sen arvostamista kriteereistä. Toki asia varmaan voi vaihdella yksilötasolla.
Totta tämäkin. Puhuin vain omakohtaisesta kokemuksesta. Muusikkoleidien kanssa ollut ihan hyvä menestys pönttöjen suhteen.
 
  • Tykkää
Reaktiot: QoE
Sohvaa valittaessa on ulkomuodon ja mukavuuden lisäksi kiinnitetty huomiota sen materiaaleihin (avosolumuovia ja villakangasta) ja massaan.
Itse ostin Pohjanmaan Modena vuodesohva , jota ei ole kertaakaan avattu. Akustointi mielessä sen ostin. En ole varma pystyisikö sitä edes avata ettei osuisi kaiuttimiin. On todella jämäkkä ja hyvä istua.

 
Ensinnäkin olen vuosien varrella tehnyt alusta asti selväksi, että musiikki on minulle todella tärkeää ja innostanut häntä myös hyvän soundin pariin. Kyllä hänkin osaa selkeää ja hyvää ääntä arvostaa. Ei se ikinä spotissa istu ja asiakseen hifistele, mutta tykkää kun leffoissa ja vaikka musiikkiohjelmissa se soundi on selkeää. Ja olen hälle demonstroinut aina erilaisia akustisia tiloja sitä mikä ja vaikuttaa asiaan ja miksi. Että miten vaikka lentokentällä on valtava häly, kun ympärillä ei oo kuin heijastavia pintoja ja sit ku mennään loungeen, jossa on kokolattiamattoa, verhoa ja kangasverhoiltuja huonekaluja, niin tunnelma on ihan eri. Se on jopa työpaikallaan vaatinut konttorille parempaa akustiikkaa ja parantanut sitäkautta kaikkien ilmapiiriä.
Ja mä olen ottanut sen mukaan myös hifikaupoille, istuttanut sen tuoliin ja soittanut jostain massiivisista Loganeista hyvää musaa. Ei se olis mun vaimoni, jos semmoisesta ei vaikuttuis. Ja sit vaan vakuuttaa, että ennenkuin miljonääriydytään, niin ihan noin järeitä kajareita ei oo tulossa nykyiseen kotiin.

Ja käytännön ratkaisuja:

Meillä on esimerkiksi olohuoneen takanurkissa DIY basstrapit lattiasta kattoon, jotka on päällystetty siistillä vaalealla tapetilla. Ne näyttää todella tyylikkäiltä pylväiltä ja on akustisesti erittäin tehokkaita.

Iso Marokolainen pitkäkarvainen villamatto on paitsi todella hieno, myös todella raskas ja hyvin demppaava.

Verhot on vaimo ihan vapaasti valinnut, mutta mä olen pannut verhojen alle moninkerroin raskasta Molton kangasta ja piilottanut verhon laskosten alle vaimentimia.

Kirjahylly on noin 15cm irti seinästä ja koko sen tausta on vaimennusta täynnä.

Portaikon alla piilossa on lattianurkkaa vasten järeitä bassoansoja.

Pahimmissa heijastuspisteissä on vaimon hyväksymät huopapintaiset aaltoilevat ja erittäin tyylikkäät akustiikkapaneelit. Niitähän on nykyään aivan valtavasti mistä valita. Ja mitä enemmän niitä on, sen parempi ja sen näyttävämpi. Pari pikkupaneelia on tosi rumia, eikä tee äänellekään juuri mitään.

Sohvaa valittaessa on ulkomuodon ja mukavuuden lisäksi kiinnitetty huomiota sen materiaaleihin (avosolumuovia ja villakangasta) ja massaan.

Eräällä pinnalla on paksu ja todella tyylikäs, suomalaisen taiteilijan tekemä, moderni ryijy. Vaimentaa erinomaisesti yläpäätä.

Ja mikä yllättävintä, kun demosin neljällä edullisella, valkoisella QRD diffuusorilla, että miltä ne näyttäis katossa, niin vaimo oli heti että vau, tuohan on niinkuin veistos! Siellä nekin nyt sitten killuu.

Keittiösetin rakensin Scandyna minipodien ympärille, jotka menee nekin sisustusveistoksista.
Erinomaista hifiääntä käyttötarkoitukseensa nähden.
Ensin ajattelin muiluttaa ko. settiin Gradientin paistinpannut, kun onhan ne nyt hienot. Mutta vaimon mielestä ne olikin sysirumat. Joten ruvettiin yhdessä katteleen jotain kumpaakin miellyttävää.
Snadin mutta äkäisen Pro-Jectin vahvistimen piilotin kaappiin. Thorenssin vinskasoitin on paraatipaikalla, ku oha se ny hieno!

Ja sitten tietty pyrin pitämään vehkeet ja piuhat siististi pois tieltä, ettei ne vituta ketään.
Ihan vastaavia ratkaisuja löytyy täältä. Olkkarin matto valittu akustisten ominaisuuksien perusteella (paksu villamatto), normiverhojen takana on ikean kevyesti akustoivat verhot ja lisäksi edellä mainitut akustiikkaelementit sijoiteltu tilaan. Ecophoneihin on maalattu taideteos, eivät ole sellaisenaan seinällä. Nurkkiin olisin halunnut lattiasta kattoon hofan tuubit mutta meni vain yhdet metrin korkuiset läpi, niiden päälle saa katsos kasvit tyylikkäästi. Pistorasioiden ja verhojen sijainnin takia nurkkiin ei saa tri-trap mallisia bassoansoja. Kattoon olen ehdottanut ties millaisia ratkaisuja mihin olen törmännyt, mutta siinä menee kuulemma raja.

GIK monsterit etuseinällä etenkin olivat haastavat. Rumathan ne on, ihan sama millä kankaalla päällystää. Jos hän saisi valita niin tilalla olisi jotain ihan muuta. Asunnon olkkari kuitenkin akustoituu normaalia elämistä varten aika hyvin jo huonekaluilla, matoilla, verhoilla jne. Erillisiä akustiikkaelementtejä ei pahemmin tarvitse, ellei ole hifiharrastaja.

Pointtina omassa postauksessa oli että ei kumppani näistä innostunut ole koskaan tai kokenut mitään mielenkiintoa asiaa kohtaan. Hän kuitenkin ymmärtää asian olevan minulle tärkeä, joten kompromisseja on tehty. Laitteiden osalta ilmoitin jo vuosia sitten yhteen muuttaessa että ne kuuluvat pakettiin ja asiasta ei neuvotella.
 
Oma hififilosofiani on lopulta aika yksinkertainen: hyvän järjestelmän pitäisi saada minut unohtamaan, että kuuntelen hifilaitteita.

Oikea instrumentti ei ole pistemäinen äänilähde. Flyygeli, saksofoni tai viulu säteilee ääntä monimutkaisesti ympäröivään tilaan. Siksi arvostan järjestelmää, joka pystyy rakentamaan instrumentista uskottavan kokoisen ja kolmiulotteisen kokonaisuuden, ei vain tarkasti paikannettavaa pistettä kaiuttimien väliin.

Kontrolloitu ja mittausteknisesti erinomainen ei myöskään aina välttämättä tarkoita autenttisinta. Olen kuullut erittäin korkeatasoisia monitoreita erinomaisesti akustoiduissa tiloissa. Olen pystynyt kuulemaan niillä valtavasti informaatiota, mutta silti kokemus oikeasta instrumentista on saattanut jäänyt puuttumaan. Tämä ei tee monitorista huonoa tai epätarkkaa, sillä lopulta kyse on siitä, mitä itse haen musiikintoistolta.

Sointivärit ovat minulle ratkaisevia. Saksofonin pitäisi kuulostaa saksofonilta eikä vain erittäin tarkasti toistetulta äänitteeltä saksofonista. Sama koskee pianoa, jousia ja ihmisääntä. Resoluutio on arvokasta vasta silloin, kun se palvelee luonnollisuutta.

Transientin lisäksi minulle on tärkeää se, mitä tapahtuu sen jälkeen. Pianon vasaran isku on vasta alku. Sen jälkeen tulevat kielen ja kaikupohjan resonanssit, äänen vaimeneminen ja huonetila. Juuri näissä pienissä ajallisissa vihjeissä syntyy suuri osa illuusiosta, että instrumentti todella on edessäni.

Kaiuttimen pitää kadota. En halua kuulla ääntä tulevan vasemmasta ja oikeasta kaiuttimesta. Järjestelmässäni niiden väliin ja taakse tulee muodostua kokonainen tila, jossa laulajalla ja instrumenteilla on leveys, korkeus, syvyys ja oma akustinen ympäristönsä.

Lopulta uskon ennen kaikkea kokonaisuuteen. Lähde, DAC, vahvistin, kaiuttimet, subwooferit ja huone muodostavat kokonaisuuden. Mittaukset, DSP ja akustointi ovat erinomaisia työkaluja tämän saavuttamiseen, mutta ne eivät ole itse päämäärä.

En tavoittele järjestelmää, jolla kuulen mahdollisimman hyvin äänitteen. Tavoittelen järjestelmää, jolla pystyn mahdollisimman helposti unohtamaan äänitteen ja kuvittelemaan kuulevani itse musiikkitapahtuman.
 
Oma hififilosofiani on lopulta aika yksinkertainen: hyvän järjestelmän pitäisi saada minut unohtamaan, että kuuntelen hifilaitteita.

Oikea instrumentti ei ole pistemäinen äänilähde. Flyygeli, saksofoni tai viulu säteilee ääntä monimutkaisesti ympäröivään tilaan. Siksi arvostan järjestelmää, joka pystyy rakentamaan instrumentista uskottavan kokoisen ja kolmiulotteisen kokonaisuuden, ei vain tarkasti paikannettavaa pistettä kaiuttimien väliin.

Kontrolloitu ja mittausteknisesti erinomainen ei myöskään aina välttämättä tarkoita autenttisinta. Olen kuullut erittäin korkeatasoisia monitoreita erinomaisesti akustoiduissa tiloissa. Olen pystynyt kuulemaan niillä valtavasti informaatiota, mutta silti kokemus oikeasta instrumentista on saattanut jäänyt puuttumaan. Tämä ei tee monitorista huonoa tai epätarkkaa, sillä lopulta kyse on siitä, mitä itse haen musiikintoistolta.

Sointivärit ovat minulle ratkaisevia. Saksofonin pitäisi kuulostaa saksofonilta eikä vain erittäin tarkasti toistetulta äänitteeltä saksofonista. Sama koskee pianoa, jousia ja ihmisääntä. Resoluutio on arvokasta vasta silloin, kun se palvelee luonnollisuutta.

Transientin lisäksi minulle on tärkeää se, mitä tapahtuu sen jälkeen. Pianon vasaran isku on vasta alku. Sen jälkeen tulevat kielen ja kaikupohjan resonanssit, äänen vaimeneminen ja huonetila. Juuri näissä pienissä ajallisissa vihjeissä syntyy suuri osa illuusiosta, että instrumentti todella on edessäni.

Kaiuttimen pitää kadota. En halua kuulla ääntä tulevan vasemmasta ja oikeasta kaiuttimesta. Järjestelmässäni niiden väliin ja taakse tulee muodostua kokonainen tila, jossa laulajalla ja instrumenteilla on leveys, korkeus, syvyys ja oma akustinen ympäristönsä.

Lopulta uskon ennen kaikkea kokonaisuuteen. Lähde, DAC, vahvistin, kaiuttimet, subwooferit ja huone muodostavat kokonaisuuden. Mittaukset, DSP ja akustointi ovat erinomaisia työkaluja tämän saavuttamiseen, mutta ne eivät ole itse päämäärä.

En tavoittele järjestelmää, jolla kuulen mahdollisimman hyvin äänitteen. Tavoittelen järjestelmää, jolla pystyn mahdollisimman helposti unohtamaan äänitteen ja kuvittelemaan kuulevani itse musiikkitapahtuman.
Erittäin hyvin ilmaistu, 10+ ja papukaijamerkki.
Puit sanoiksi sellaisen ajatuksen, mitä henkillökohtaisesti käytän ohjenuorana laitteistopäivityksiä tehdessäni.

Onnekseni omalla kohdallani tuo punainen lanka on jo löytynyt, miten edetä polkua maaliin.
 
Erittäin hyvin ilmaistu, 10+ ja papukaijamerkki.
Puit sanoiksi sellaisen ajatuksen, mitä henkillökohtaisesti käytän ohjenuorana laitteistopäivityksiä tehdessäni.

Onnekseni omalla kohdallani tuo punainen lanka on jo löytynyt, miten edetä polkua maaliin.
Olisi mielenkiintoista kuulla lisää, että mikä on oma polkusi kohti maalia? :)
 
Oma hififilosofiani on lopulta aika yksinkertainen: hyvän järjestelmän pitäisi saada minut unohtamaan, että kuuntelen hifilaitteita.

Oikea instrumentti ei ole pistemäinen äänilähde. Flyygeli, saksofoni tai viulu säteilee ääntä monimutkaisesti ympäröivään tilaan. Siksi arvostan järjestelmää, joka pystyy rakentamaan instrumentista uskottavan kokoisen ja kolmiulotteisen kokonaisuuden, ei vain tarkasti paikannettavaa pistettä kaiuttimien väliin.
Kiitos hyvästä kuvauksesta. Minulle tuli lainatusta mieleen läsnäolo (live-mäisyys, realismi, läpinäkyvyys, luonnollisuus...). Äänilähteen pystyy kyllä erottamaan riittävän selkeästi kokonaisuudesta ja sen sävelkulkua seuraamaan niin halutessa, mutta tämä ei merkitse yksinomaan tai niinkään pinpoint-tarkkaa asemoitumista stereokannalle, vaan samalla äänilähde myös ikään kuin "soi kaikkialla" kuten livetilanteessakin. Syvyysulottuvuus ja kerroksellisuus on myös tärkeää. Resoluutio palvelee luonnollisuutta.
Sointivärit ovat minulle ratkaisevia. Saksofonin pitäisi kuulostaa saksofonilta eikä vain erittäin tarkasti toistetulta äänitteeltä saksofonista. Sama koskee pianoa, jousia ja ihmisääntä. Resoluutio on arvokasta vasta silloin, kun se palvelee luonnollisuutta.

Transientin lisäksi minulle on tärkeää se, mitä tapahtuu sen jälkeen. Pianon vasaran isku on vasta alku. Sen jälkeen tulevat kielen ja kaikupohjan resonanssit, äänen vaimeneminen ja huonetila. Juuri näissä pienissä ajallisissa vihjeissä syntyy suuri osa illuusiosta, että instrumentti todella on edessäni.

Kaiuttimen pitää kadota.
En halua kuulla ääntä tulevan vasemmasta ja oikeasta kaiuttimesta. Järjestelmässäni niiden väliin ja taakse tulee muodostua kokonainen tila, jossa laulajalla ja instrumenteilla on leveys, korkeus, syvyys ja oma akustinen ympäristönsä.

Lopulta uskon ennen kaikkea kokonaisuuteen. Lähde, DAC, vahvistin, kaiuttimet, subwooferit ja huone muodostavat kokonaisuuden. Mittaukset, DSP ja akustointi ovat erinomaisia työkaluja tämän saavuttamiseen, mutta ne eivät ole itse päämäärä.

En tavoittele järjestelmää, jolla kuulen mahdollisimman hyvin äänitteen. Tavoittelen järjestelmää, jolla pystyn mahdollisimman helposti unohtamaan äänitteen ja kuvittelemaan kuulevani itse musiikkitapahtuman.
Samoin tuossa lihavoidut tärkeät asiat palvelevat mielestäni juuri tuota läsnäoloa, joka omastakin mielestä on se pohjalla oleva tavoite, pyrkimys ja kriteeri. Tämä olisi sitä, että näkee "metsän puilta".
 
Viimeksi muokattu:
Minulla on ainakin viimevuosina ollut mottona se audiolaitteista,että osta vähän mutta laadukkaita tuotteita,jolloin niitä ei tarvitse olla vaihtamassa heti toisenlaisiin.
Digitoistossa hyvin laadukas dac kokonaisuus vasta mahdollisti saavuttaa halutun tason.
Samoin vinyylitoistossa onnistuin rakentamaan hyvin laadukkaan vinyylisoittimen,jolloin pystyin hyödyntämään hyvin laadukkaiden äänirasioiden antamaa ääntä.
Kaiutin puolella ottamaani raudattoman moottorin ääntä parantava teknologia oli koko harrastushistorian suurin parannus.
 
  • Tykkää
Reaktiot: QoE
Minulla on tapana testata paljon erilaisia laitteita ja jotta määrää saisi paljon on hinta oltava matala, kun on vaikkapa parikymmentä dac mokkulaa, joissa selvästikin eroja äänessä, niin olisi toki mielenkiintoista etsiä ääneltään jotakin 20000€ Dakia mahdollisimman paljon muistuttava ja sitten verrata kuinka se sijoittuu kun kriteerinä on vain miellyttävyys omaan korvaan.
 
Oma hififilosofiani on lopulta aika yksinkertainen: hyvän järjestelmän pitäisi saada minut unohtamaan, että kuuntelen hifilaitteita.

Oikea instrumentti ei ole pistemäinen äänilähde. Flyygeli, saksofoni tai viulu säteilee ääntä monimutkaisesti ympäröivään tilaan. Siksi arvostan järjestelmää, joka pystyy rakentamaan instrumentista uskottavan kokoisen ja kolmiulotteisen kokonaisuuden, ei vain tarkasti paikannettavaa pistettä kaiuttimien väliin.

Kontrolloitu ja mittausteknisesti erinomainen ei myöskään aina välttämättä tarkoita autenttisinta. Olen kuullut erittäin korkeatasoisia monitoreita erinomaisesti akustoiduissa tiloissa. Olen pystynyt kuulemaan niillä valtavasti informaatiota, mutta silti kokemus oikeasta instrumentista on saattanut jäänyt puuttumaan. Tämä ei tee monitorista huonoa tai epätarkkaa, sillä lopulta kyse on siitä, mitä itse haen musiikintoistolta.

Sointivärit ovat minulle ratkaisevia. Saksofonin pitäisi kuulostaa saksofonilta eikä vain erittäin tarkasti toistetulta äänitteeltä saksofonista. Sama koskee pianoa, jousia ja ihmisääntä. Resoluutio on arvokasta vasta silloin, kun se palvelee luonnollisuutta.

Transientin lisäksi minulle on tärkeää se, mitä tapahtuu sen jälkeen. Pianon vasaran isku on vasta alku. Sen jälkeen tulevat kielen ja kaikupohjan resonanssit, äänen vaimeneminen ja huonetila. Juuri näissä pienissä ajallisissa vihjeissä syntyy suuri osa illuusiosta, että instrumentti todella on edessäni.

Kaiuttimen pitää kadota. En halua kuulla ääntä tulevan vasemmasta ja oikeasta kaiuttimesta. Järjestelmässäni niiden väliin ja taakse tulee muodostua kokonainen tila, jossa laulajalla ja instrumenteilla on leveys, korkeus, syvyys ja oma akustinen ympäristönsä.

Lopulta uskon ennen kaikkea kokonaisuuteen. Lähde, DAC, vahvistin, kaiuttimet, subwooferit ja huone muodostavat kokonaisuuden. Mittaukset, DSP ja akustointi ovat erinomaisia työkaluja tämän saavuttamiseen, mutta ne eivät ole itse päämäärä.

En tavoittele järjestelmää, jolla kuulen mahdollisimman hyvin äänitteen. Tavoittelen järjestelmää, jolla pystyn mahdollisimman helposti unohtamaan äänitteen ja kuvittelemaan kuulevani itse musiikkitapahtuman.

Oletko onnistunut? Millainen tila ja laitteisto sinulla on?
 
Minulla on ainakin viimevuosina ollut mottona se audiolaitteista,että osta vähän mutta laadukkaita tuotteita,jolloin niitä ei tarvitse olla vaihtamassa heti toisenlaisiin.
Digitoistossa hyvin laadukas dac kokonaisuus vasta mahdollisti saavuttaa halutun tason.
Samoin vinyylitoistossa onnistuin rakentamaan hyvin laadukkaan vinyylisoittimen,jolloin pystyin hyödyntämään hyvin laadukkaiden äänirasioiden antamaa ääntä.
Kaiutin puolella ottamaani raudattoman moottorin ääntä parantava teknologia oli koko harrastushistorian suurin parannus.

Itse olen ajatellut aina noin, eli harvoin mutta kunnollista. Onkyot ovat olleet jo 17 vuotta ja vasta pari vuotta sitten löysin kaiuttimet jotka saattavat olla pidempäänkin. Kaiuttimet on yksi hankalimmista osista paketissa, niiden kuin tulisi sopia tilaan ja sen akustointiin, mutta tuon lisäksi on juuri se että kaiuttimien/elementtien toisto on puutteellista eikä haluttua tasoa ole helppo löytää.
 
Olisi mielenkiintoista kuulla lisää, että mikä on oma polkusi kohti maalia? :)
Itse asiassa se "punaisen langan" siemen jäi itämään ensi kerran edellisen vahvistimen ostohetkellä, kun kuuntelin liikkeessä Harbeth-kaiuttimia.

Vaikka on tullut kuunneltua vaikka mitä – erittäinkin kalliita settejä, kuten Dunlavy SC-IVA:t Audio Researchin kattauksella ystävän isossa akustoidussa tilassa, Marten Triot Arcamin erillissetillä liikkeessä ja Avantgarde Triot subbareineen eräässä yksityisasunnossa – niin silti niidenkin kohdalla luonnehdintani on sellainen, että ääni oli upea ja erotteleva, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Kaipasin jälkikäteen ajateltuna sellaista "Harbethmaista" iholle tulevaa tekstuuria, jossa itse on kuin keskellä aitoa livetilannetta. En halunnut vain kuunnella, kuinka instrumentit kuulostavat skarbeilta ja niiden paikan pystyy hahmottamaan veitsenterävästi.

Enpä sitä sen enempää ajatellut, kun Rega Elex R vaihtui Unison Research Simply Italyyn. Halusin vain putkivahvistimen. Olin sellaisen vuosia sitten omistanut, joten tiesin suurin piirtein mitä odottaa, vaikka itse Simply Italysta ei kokemusta ollutkaan. Samoihin aikoihin iski kyllästyminen ainaseen levyjen rahtaamiseen yläkerrasta alas olohuoneeseen. Streamer-ajatus alkoi kyteä, varsinkin kun olin aiemmin omistanut Michell TecnDec/Tecnoarm/Nagaoka mp-300/Trigon Vanguard -yhdistelmän, eikä nykyinen Technics SL-1500C/Grado Platinum3 -setti enää täysin tyydyttänyt. Niinpä vinyyli- ja cd-vehkeet menivät myyntiin ja streameria kehiin.

Aika äkkiä tuli selväksi, että Wiim Ultran kaltainen pikkupurkki jätti tietyistä hyveistään huolimatta toivomisen varaa. Etsintä netin ihmeellisessä maailmassa jatkui. Halusin selvittää, mitä R2R-dacien maailmalla on tarjottavaa ilman suurta taloudellista riskiä, joten edullinen Fiio K13 R2R sai luvan toimia kokeiluna. Eikä se ollut ollenkaan paha hintaisekseen.

Sain siis maistiaisia siitä, mitä äänellisesti olisi saavutettavissa. Samaan aikaan tajusin, että olin menossa ***** edellä puuhun: akustointi pitäisi ensin saada säälliseen kuntoon, jotta laitteita ylipäätään kannattaisi viedä pidemmälle. Niinpä laitoin jo aikoja sitten osittain akustoimani olohuoneen lopulta kunnolla kuosiin.

Koska ymmärsin, että putkivahvistin tarvitsee puhdasta virtaa suoraan seinästä muiden himmeleiden ollessa kiinni IsoTekin suotimessa, hankin Ricable Magnus Mk2 -virtakaapelin. Ja se oli todellinen korvia avaava kokemus siitä "Harbethmaisuudesta"! Uskokoon ken haluaa, sen vaikutus tässä setissä ja tilassa oli ällistyttävän ISO. Simply Italy heräsi eloon, ääneen tuli lihaa luiden ympärille ja kuuntelin vain hämmästyneenä hyvät tovit.

Vaikutus oli niin suuri, että ymmärsin päivitysten olevan nyt järkeviä. Seuraavaksi ostoon lähti Denafrips Ares 15th, jota olin miettinyt jo Fiiota hankkiessani. Nämä eivät olleet mitään hetken mielijohteita, vaan mielen syövereissä pitkään lymyilleitä ajatuksia, vaikka olinkin edennyt vähän soitellen sotaan.

Kun Ares kotiutui, se iski toden teolla naulan arkkuun. Lopullinen polku kirkastui mielessäni kristallinkirkkaana, ja siitä saan kiittää Ricablen ja Denafripsin yhteisvaikutusta.

Nyt omassa setissäni on sellaista soiton läsnäolevaa oikea-aikaisuutta, jossa laitteet häipyvät takavasemmalle ja jäljelle jää vain musiikki – aivan kuin olisi itse ajassa ja paikassa läsnä. Eniten ihastuttaa kerroksellisuus syvyyssuunnassa ja rytmillisyys. Jalka vispaa ja välillä jää miettimään, mitä siellä lavalla oikein tapahtui. Kaikilla artisteilla on isossa tilassa oma paikkansa niin syvyys- kuin leveyssuunnassakin, mutta ilman kuunteluväsymystä aiheuttavaa, veitsenterävää analyyttisuutta. Ääni on koherentti tavalla, jota en ole ennen yhdelläkään setilläni kuullut.

Uskon tämän olevan osiensa summa yhdessä onnistuneen akustoinnin kanssa. Koska Ricable ja Denafrips olivat ne ratkaisevat tekijät, seuraava ostos on Denafrips Iris 15th. Sillä saan blokatuksi Wiim Ultran tekniset heikkoudet, jotta Ares saa mahdollisimman puhtaan signaalin. Sen jälkeen loputkin kaapelit vaihtuvat Ricableen, sillä uskon jo kokeilematta saavani maksimoitua ne samat hyveet, jotka Magnus Mk2 toi Simply Italyn kanssa.

Kyseessä ei ole mikään tarkoitus rakentaa "läntisen pallonpuoliskon parasta hifisettiä". Kyse on siitä, että olen löytänyt äänellisen punaisen langan, josta tiedän saavani itselleni tarpeeksi tyydyttävän lopputuloksen. Koska elämässä on muutakin kuin äänentoisto, haluan näin 63-vuotiaana vetää rajan johonkin ja viedä tämän homman vihdoin finaaliin.
 
Takaisin
Ylös