Elokuvien musiikki

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja Ville_V
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Tänään kello 2205 Teemalta;
Wigwamin musiikkia ... J.P laulaa suomeksi myös ...
 
Into the wild ja eddie vedder 💪 sit toki monia muitakin kuten reservoir dogs, inception, blade runner, hyvät pahat ja rumat jne.
 

Ennio Morricone: The Untouchables (1987)​

the_untouchables_300

The Untouchables tarjoilee Ennio Morriconen hienoa elokuvamusiikkia Brian De Palman saman nimiseen etsivä Elliot Nessistä ja gangsteripäällikkö Al Caponesta kertovaan erinomaiseen viihde-elokuvaan. The Untouchables on kenties Ennio Morriconen paras score 80-luvulta. Mielestäni se päihittää kevyesti esimerkiksi jostain syystä yleisesti paljon arvostetumman Missionin.

The Untouchablesin musiikki on melodista ja pääosin suureellisen orkestraalista, mutta Morricone käyttää välllä tehokkaasti myös pienempiä kokoonpanoja ja maustaa orkesteria myös rock-instrumentein. Rumpusetti tuo intensiteettiä muutamaan kappaleeseen. Morricone yhdistelee tehokkaasti yksinkertaisia mutta painostavasti nakuttavia rumpukomppeja orkestraalisen musiikkiin. Sävellyksissä on mukavasti vaihtelua ja toisin kuin usein elokuvamusiikissa jokaisella kappaleella on oma selkeä identiteettinsä. No lähes jokaisella; sinänsä uljas pääteema ponnahtaa esiin siellä täällä. Ehkä kerran tai kaksi liikaa. Hyvä esimerkki kappaleiden sävellyksistä on levyn yksi kohokohdista Al Caponen teema. Pahaenteisesti soiva ”Al Capone” sekoittelee onnistuneesti lyhyeeseen kestoonsa monia eri sävyjä sisilialaisesta kansanmusiikista, kapakkkapiano-osioiden kautta valssiin.

Morriconen score on rautaa alusta loppuun, mutta valitettavasti itse soundtrack-levy on koostettu hieman huolimattomasti sillä kappaleiden järjestys ei oikein ole luonteva. Suurin moka oli jättää piinaavaa jännitystä rakentava ”Machine Gun Lullaby” viimeiseksi raidaksi. Kappale rakentaa tehokkaasti jännitteen jota levy ei sitten koskaan pura. ”Victorious” olisi ollut luonteva valinta levyn päätösbiisiksi sillä nimensä mukaisesti se on voitokas fanfaari joka toistaa levyn aloittaneen ”The Untouchables (End Title)”:n uljaan teeman. Toki myös tuo nimensä mukaisesti lopputeksteissä alunperin kuultu ”The Untouchables” teema olisi sopinut erinomaisesti päättämään levyn. Nyt se on sijoitettu heti levyn alkuun.

Vaikka kappalejärjestys on ryssitty se ei muuta sitä iloista tosiasiaa miksikään että Morriconen The Untouchables -musiikki kestää erinomaisesti kuuntelua myös elokuvasta irrotettuna. Erinomaiset, napakasti soivat ja kuivan erottelevat, soundit kruunaavat levyn.

The Untouchablesin score toi Morriconelle Oscar-ehdokkuuden ja Grammy-palkinnon.

The Untouchables on yksi Ennio Morriconen mittavan uran parhaista scoreista ja ylipäätänsä yksi 80-luvun elokuvamusiikin kirkkaimmista hetkistä.

Parhaat biisit: ”Al Capone”, ”On The Rooftops”, ”The Strength Of The Righteous (Main Title)”

****


Lisää luettavaa elokuvamusiikista:
 
Black Cat White Cat (Emir Kusturica)

R-Point (Su-chang Kong)

Alien: Romulus (Fede Alvarez)

U-Turn (Oliver Stone)

Four Rooms (Anders, Rockwell, Rodriguez, Tarantino)
 

Hans Zimmer: The Thin Red Line (1999)​

the_thin_red_line_300.jpg
Vuonna 1999 ilmestynyt The Thin Red Line oli elokuvatapaus, jota oli odotettu pitkään ja hartaasti. Se merkitsi ohjaaja Terrence Malickin paluuta yli 20 vuoden tauon jälkeen. Malick teki 1970-luvulla kaksi ylistettyä elokuvaa – Badlands (1973) ja Days of Heaven (1978) – ja katosi sen jälkeen elokuvabisneksestä. Pitkä poissaolo loi hänelle lähes Stanley Kubrickiin verrattavissa olevan mystisen auran.

Malickin paluu oli yhtä aikaa suureellinen ja hyvin epätyypillinen. The Thin Red Line on runollinen sotaelokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat Guadalcanalin taisteluun toisen maailmansodan aikana. Saksalaissyntyinen Hans Zimmer oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä suurieleisistä toimintaelokuvien soundtrackeista kuten The Rock, Crimson Tide ja Gladiator. Ne olivat täynnä maksimaalista orkestraatiota, pauhaavia syntetisaattoreita ja rock-vaikutteista energiaa. Zimmerin valinta Malickin elokuvaan olikin monille todellinen yllätys.

Malickin elokuvat syntyvät leikkauspöydällä vahvemmin kuin oikeastaan kenenkään muun ohjaajan. Hänellä on tapana kuvata valtavat määrät materiaalia ja karsia siitä lopulta suurin osa, oivaltaen vasta leikkausvaiheessa, mistä elokuvassa todella on kyse. The Thin Red Linen kohdalla monet nimekkäätkin näyttelijät jäivät kokonaan pois lopullisesta elokuvasta tai heidän roolinsa kutistui hyvin pieneksi, kun Malick hioi visiotaan yhä tiiviimmäksi.

Myös Zimmer ja hänen apusäveltäjänsä John Powell joutuivat koville Malickin vaatimusten edessä. Ohjaaja pyysi Zimmeriä säveltämään musiikkia useiden tuntien edestä jo ennen kuvauksien alkua – käytäntö, joka on Hollywoodissa erittäin harvinainen. Osa sävellyksistä toimi inspiraationa kohtausten leikkauksessa, ja Malick soitti musiikkia jopa kuvauspaikalla luodakseen tunnelmaa näyttelijöille ja kuvausryhmälle. Tämä oli varmasti palkitsevaa Zimmerille, mutta kääntöpuolena Malick hylkäsi suuren osan valmiista musiikista. Lopullisessa elokuvassa kuullaan myös Charles Ivesin ja Gabriel Faurén klassisia teoksia sekä melanesialaista perinnemusiikkia (elokuvan tapahtumat sijoittuvat Tyynenmeren alueelle). Soundtrack-levyllä on kuitenkin pääosin Zimmerin sävellyksiä, pois lukien yksi Powellin nimiin merkitty kappale “Beam”, Francisco Lupican atonaalinen sävellys “Sit Back and Relax” sekä yksi melanesialainen laulu.

The Thin Red Linen musiikki poikkeaa radikaalisti Zimmerin tavanomaisesta, usein aggressiivisesta ja elektronisesta tyylistä. Nyt sävellykset ovat enimmäkseen akustisia, hitaita, tummasävyisiä ja suhteellisen minimalistisia orkesteriteoksia, joissa pohdinta ja hiljainen uhka kulkevat käsi kädessä. Pääosassa ovat surisevat jouset, ja siellä täällä soivat aasialaiset etniset instrumentit – shakuhachi-huilu, taiko-rummut ja koto – tuovat omat vivahteensa sovituksiin. Kaksi sanaa, jotka kuvaavat tätä musiikkia parhaiten, ovat pahaenteinen ja ennen kaikkea surumielinen.

Scoren keskeiseksi kappaleeksi nousee “Journey to the Line”. Se rakentuu yksinkertaisesta nelisävelisestä jousiostinatosta, joka toistuu ja voimistuu asteittain. Kellomaisesti tikittävä rytmi korostaa vääjäämättömyyden tunnetta ja kasvattaa jännitettä. Musiikki kasvaa lopulta majesteettiseen, emotionaaliseen huipennukseen, joka ei ole voitonriemuinen vaan pikemminkin täynnä haikeutta ja lähes hengellistä latausta. “Journey to the Linea” on sittemmin käytetty lukuisissa elokuvatrailereissa, mikä on valitettavasti hieman syönyt sen alkuperäistä tehoa.

Erityisesti tämä hitaasti majesteettiseen päätökseen kasvava teos on upea esimerkki Zimmerin kyvystä yhdistää yksinkertainen rakenne valtavaan tunnevoimaan. Kappale onnistuu olemaan yhtä aikaa liikuttava ja uljaan voimakas.

The Thin Red Linen score sai Oscar-, Golden Globe- ja Grammy-ehdokkuudet, ja sitä voidaan pitää tärkeänä käännekohtana Zimmerin uralla. Se osoitti, että säveltäjä pystyi irtautumaan pelkästä kaupallisten toiminta- ja spektaakkelielokuvien maailmasta kohti vakavampaa taide-estetiikkaa. The Thin Red Line kuuluu elokuvamusiikin hienoimpiin saavutuksiin – ja se on edelleen Hans Zimmerin paras ja kestävin työ.

Parhaat biisit: ”Journey To The Line”, ”Stone In My Heart”, ”Light”

****½



Lisää luettavaa vuoden 1999 parhaista levyistä:
 

Jonny Greenwood : One Battle After Another (2025)​

1765377840584.webpRadioheadista ja The Smilestä tuttu Jonny Greenwood on ollut ohjaaja Paul Thomas Andersonin luottosäveltäjä vuonna 2007 ilmestyneestä There Will Be Bloodista alkaen. One Battle After Another on heidän viides täysimittainen yhteistyö.

Muistan ihailleeni upeaa One Battle After Another -elokuvaa katsoessani sitä kuinka kameleonttimainen ohjaaja Paul Thomas Andersonista on tullut. Se ei muistuttanut oikeastaan lainkaan aiempia maestron elokuvia, mutta silti se tuntui vahvasti juuri hänen työltään eikä kenenkään muun. Mutta mikä siitä sitten teki Paul Thomas Anderson -elokuvan? Kyse on todellisuudessa tietysti lukuisista pienistä asioista, mutta selkein todellinen tavaramerkki oli Jonny Greenwoodin musiikki. Greenwoodin jatkuvasti uteliaasti eri suuntiin kurkotteleva ja avantgardistinen musiikki vahvistaa Andersonin omia oikkuja, jotka nekin itselleen yleensä kurkottovat kauas Hollywoodin keskitiestä.

Greenwoodista on tullut Andersonille niin keskeinen työkumppani, että sävellyksien kirjoittaminen alkoi jo käsikirjoituksen pohjalta mikä on epätyypillistä Hollywoodissa. Ilmeisesti Greenwoodin musiikkia käytettiin siis luomaan tunnelmaa jo kuvauksissa toisin kuin normaalissa prosesissa jossa säveltäjä alkaa työstämään musiikki vasta tyypillisesti siinä vaiheessa kun elokuva on leikkausvaiheessa. Ja millaista tunnelmaa Greenwoodin musiikki luokaan!

Tunnelmallisesti One Battle After Another on ristiriitainen ja monikerroksinen: se liikkuu jatkuvan jännitteen, epämukavuuden ja hallitun kaaoksen välimaastossa. Greenwoodin musiikki ei anna katsojalle rauhaa – se värisee, sykkii ja etsii muotoaan, aivan kuten elokuvan henkilöt. Silti sen keskeltä löytyy hetkiä, joissa pintajännitys murtuu ja esiin nousee jotain yllättävän inhimillistä: varovainen lämpö, kaipaus, haavoittuvuus. Greenwoodin piano voi olla yhtä aikaa hakkaava ja lohduttava, ja hänen jousisovituksensa kykenevät ilmaisemaan samassa hetkessä sekä uhkaa että myötätuntoa.

Musiikki yhdistelee Greenwoodille tyypilliseen tapaan useita tyylisuuntia: klassista orkesteritekniikkaa, modernia minimalismia, avantgardistista riitasointuisuutta, synteettisiä tekstuureja ja välillä jopa pop-estetiikkaa. “Trust Device” sykkii letkeästi kuin vääristynyt taidepop-kappale (Radiohead-potentiaalia!), “Baby Charlene” flirttailee bossa novan ja lounge-jazzin kanssa kun taas huikean takaa-ajokohtauksen taustalla soinut “River Of Hills” luottaa intensiivisesti hakkaaviin rytmeihin, itsepintaisesti hinkkaaviin jousiin ja epämukavaa tunnalmaa luovaan dissonanssiin. Paikoin London Contemporary Orchestra jouset paisuvat tyypillisempää elokuvamusiikkia muistuttaviksi purkauksiksi, toisaalla musiikki kutistuu muutamaan epämukavaan äänensävyyn. Mukana on jopa klassisella kitaralla kauniisti esitetty runollinen etydi “Guitar For Willa”. Skaala on siis valtava. Ja Greenwood suoriutuu kaikesta liput liehuen. One Battle After Another yhdistelee kamarimusiikillista hienostuneisuutta, avantgardistista 1900-luvun perinnettä ja satunnaisia populaarimusiikin viittauksia. Siinä kaikuu yhtä lailla Krzysztof Pendereckin (erityisesti hupaisasti nimetyssä biisissä “Like Tom Fkn Cruise”!) ja Olivier Messiaenin vaikutteita kuin Ennio Morriconen melodinen intuitio.

One Battle After Another on erinomainen lisä Greenwoodin jo nyt vaikuttavaan elokuvamusiikkiuraan. Se on rohkea teos, joka ei pyri miellyttämään vaan haastamaan. Greenwoodin score tukee ja suorastaan nostattaa Andersonin elokuvaa täydellisesti ja vaikka kotikuuntelussa se on sirpalainen kokemus niin avomieliselle kuuntelijalle se on tässä tapauksessa vain plussaa.

Parhaat biisit: “Baby Charlene”, “Perfidia Beverly Hills”, “Guitar For Willa”, “Trust Device”, “River Of Hills”

****½



Lisää luettavaa elokuvamusiikista:
 

Jonny Greenwood : One Battle After Another (2025)​

katso liitettä 383210Radioheadista ja The Smilestä tuttu Jonny Greenwood on ollut ohjaaja Paul Thomas Andersonin luottosäveltäjä vuonna 2007 ilmestyneestä There Will Be Bloodista alkaen. One Battle After Another on heidän viides täysimittainen yhteistyö.

Muistan ihailleeni upeaa One Battle After Another -elokuvaa katsoessani sitä kuinka kameleonttimainen ohjaaja Paul Thomas Andersonista on tullut. Se ei muistuttanut oikeastaan lainkaan aiempia maestron elokuvia, mutta silti se tuntui vahvasti juuri hänen työltään eikä kenenkään muun. Mutta mikä siitä sitten teki Paul Thomas Anderson -elokuvan? Kyse on todellisuudessa tietysti lukuisista pienistä asioista, mutta selkein todellinen tavaramerkki oli Jonny Greenwoodin musiikki. Greenwoodin jatkuvasti uteliaasti eri suuntiin kurkotteleva ja avantgardistinen musiikki vahvistaa Andersonin omia oikkuja, jotka nekin itselleen yleensä kurkottovat kauas Hollywoodin keskitiestä.

Greenwoodista on tullut Andersonille niin keskeinen työkumppani, että sävellyksien kirjoittaminen alkoi jo käsikirjoituksen pohjalta mikä on epätyypillistä Hollywoodissa. Ilmeisesti Greenwoodin musiikkia käytettiin siis luomaan tunnelmaa jo kuvauksissa toisin kuin normaalissa prosesissa jossa säveltäjä alkaa työstämään musiikki vasta tyypillisesti siinä vaiheessa kun elokuva on leikkausvaiheessa. Ja millaista tunnelmaa Greenwoodin musiikki luokaan!

Tunnelmallisesti One Battle After Another on ristiriitainen ja monikerroksinen: se liikkuu jatkuvan jännitteen, epämukavuuden ja hallitun kaaoksen välimaastossa. Greenwoodin musiikki ei anna katsojalle rauhaa – se värisee, sykkii ja etsii muotoaan, aivan kuten elokuvan henkilöt. Silti sen keskeltä löytyy hetkiä, joissa pintajännitys murtuu ja esiin nousee jotain yllättävän inhimillistä: varovainen lämpö, kaipaus, haavoittuvuus. Greenwoodin piano voi olla yhtä aikaa hakkaava ja lohduttava, ja hänen jousisovituksensa kykenevät ilmaisemaan samassa hetkessä sekä uhkaa että myötätuntoa.

Musiikki yhdistelee Greenwoodille tyypilliseen tapaan useita tyylisuuntia: klassista orkesteritekniikkaa, modernia minimalismia, avantgardistista riitasointuisuutta, synteettisiä tekstuureja ja välillä jopa pop-estetiikkaa. “Trust Device” sykkii letkeästi kuin vääristynyt taidepop-kappale (Radiohead-potentiaalia!), “Baby Charlene” flirttailee bossa novan ja lounge-jazzin kanssa kun taas huikean takaa-ajokohtauksen taustalla soinut “River Of Hills” luottaa intensiivisesti hakkaaviin rytmeihin, itsepintaisesti hinkkaaviin jousiin ja epämukavaa tunnalmaa luovaan dissonanssiin. Paikoin London Contemporary Orchestra jouset paisuvat tyypillisempää elokuvamusiikkia muistuttaviksi purkauksiksi, toisaalla musiikki kutistuu muutamaan epämukavaan äänensävyyn. Mukana on jopa klassisella kitaralla kauniisti esitetty runollinen etydi “Guitar For Willa”. Skaala on siis valtava. Ja Greenwood suoriutuu kaikesta liput liehuen. One Battle After Another yhdistelee kamarimusiikillista hienostuneisuutta, avantgardistista 1900-luvun perinnettä ja satunnaisia populaarimusiikin viittauksia. Siinä kaikuu yhtä lailla Krzysztof Pendereckin (erityisesti hupaisasti nimetyssä biisissä “Like Tom Fkn Cruise”!) ja Olivier Messiaenin vaikutteita kuin Ennio Morriconen melodinen intuitio.

One Battle After Another on erinomainen lisä Greenwoodin jo nyt vaikuttavaan elokuvamusiikkiuraan. Se on rohkea teos, joka ei pyri miellyttämään vaan haastamaan. Greenwoodin score tukee ja suorastaan nostattaa Andersonin elokuvaa täydellisesti ja vaikka kotikuuntelussa se on sirpalainen kokemus niin avomieliselle kuuntelijalle se on tässä tapauksessa vain plussaa.

Parhaat biisit: “Baby Charlene”, “Perfidia Beverly Hills”, “Guitar For Willa”, “Trust Device”, “River Of Hills”

****½



Lisää luettavaa elokuvamusiikista:

Nukkumaan meno viivähti kun jäin yöllä kuuntelemaan tätä. Elokuvan kävin katsomassa salissa ja on kyllä musiikki todella hyvin integroitu leffaan kun se ei lainkaan pomppaa esiin. Kiehtova levy.
 
Nukkumaan meno viivähti kun jäin yöllä kuuntelemaan tätä. Elokuvan kävin katsomassa salissa ja on kyllä musiikki todella hyvin integroitu leffaan kun se ei lainkaan pomppaa esiin. Kiehtova levy.
Minulla kyllä pomppasi. Mutta olenkin suuri Jonny Greenwoodin musiikin fani joten ehkäpä kiinnitän siihen huomiota enemmän kuin keskivertokatsoja.
 
Minulla kyllä pomppasi. Mutta olenkin suuri Jonny Greenwoodin musiikin fani joten ehkäpä kiinnitän siihen huomiota enemmän kuin keskivertokatsoja.
En pidä itseäni keskivertokatsojana, sen verran pitkään ja useita elokuvia on tullut katsottua, varsinkin valtavirran laitamilta, mutta saatanhan sellainen ollakin. Elokuviakin voi katsoa useammasta eri kulmasta.
 
Nukkumaan meno viivähti kun jäin yöllä kuuntelemaan tätä. Elokuvan kävin katsomassa salissa ja on kyllä musiikki todella hyvin integroitu leffaan kun se ei lainkaan pomppaa esiin. Kiehtova levy.
Mulla kävi sama. Kävin katsomassa leffan teatterissa eikä musasta jäänyt mitään mielikuvaa eli vastaavan integraatiokokemuksen koin. Mutta sehän ei suinkaan tarkoita että musa olisi ollut huonoa vaan pikemminkin päinvastoin. Toisaalta kaikkein vaikuttavimmat soundtrackit ovat olleet sellaisia jotka puskevat tajuntaan välittömästi jo leffaa katsoessa. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi Zabriskie Pointin, Dead Man Walkingin ja Killers of the Flower Moonin soundtrackit. Niinpä kaikken noiden soundtrackit on ollut pakko ostaa levyinä kotiin.

Tähän Greenwoodin soundtrackiin kyllä voisi tutustua kun en siitä mitään muista.
 
Mulla kävi sama. Kävin katsomassa leffan teatterissa eikä musasta jäänyt mitään mielikuvaa eli vastaavan integraatiokokemuksen koin. Mutta sehän ei suinkaan tarkoita että musa olisi ollut huonoa vaan pikemminkin päinvastoin. Toisaalta kaikkein vaikuttavimmat soundtrackit ovat olleet sellaisia jotka puskevat tajuntaan välittömästi jo leffaa katsoessa. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi Zabriskie Pointin, Dead Man Walkingin ja Killers of the Flower Moonin soundtrackit. Niinpä kaikken noiden soundtrackit on ollut pakko ostaa levyinä kotiin.

Tähän Greenwoodin soundtrackiin kyllä voisi tutustua kun en siitä mitään muista.
Suosittelen tutustumaan. Eläväinen. Pienillä muutoksilla mennään tunnelmasta toiseen.

Yksi vastaava score mikä aikoinaan iski jo elokuvaa katsoessa oli Unelmien sielunmessun musiikki. Toi tietoisuuteeni Kronos Quartetin.
 
En pidä itseäni keskivertokatsojana, sen verran pitkään ja useita elokuvia on tullut katsottua, varsinkin valtavirran laitamilta, mutta saatanhan sellainen ollakin. Elokuviakin voi katsoa useammasta eri kulmasta.
Lähinnä nyt tarkoitin sitä että jos Jonny Greenwood ei merkitse muusikkona ennalta mitään.
 
Lähinnä nyt tarkoitin sitä että jos Jonny Greenwood ei merkitse muusikkona ennalta mitään.
Aaa.. ok. Täytyy tunnustaa etten ole hänen tuotoksiin aiemmin tutustunut.
Mutta nyt teki vaikutuksen, ja kiitän esille tuomisesta. Elämäni on jälleen piirun verran täyteläisempää ja rikkampaa.
 
Mulla kävi sama. Kävin katsomassa leffan teatterissa eikä musasta jäänyt mitään mielikuvaa eli vastaavan integraatiokokemuksen koin. Mutta sehän ei suinkaan tarkoita että musa olisi ollut huonoa vaan pikemminkin päinvastoin. Toisaalta kaikkein vaikuttavimmat soundtrackit ovat olleet sellaisia jotka puskevat tajuntaan välittömästi jo leffaa katsoessa. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi Zabriskie Pointin, Dead Man Walkingin ja Killers of the Flower Moonin soundtrackit.
Tämä on kyllä huikea. Leffan kun katsoin oli soundtrack hankittava ns heti. Robertsonin musasta pidän muutenkin.
Niinpä kaikken noiden soundtrackit on ollut pakko ostaa levyinä kotiin.

Tähän Greenwoodin soundtrackiin kyllä voisi tutustua kun en siitä mitään muista.
 
Takaisin
Ylös