mkutvonen
Hifiharrastaja
Nyt kun huomasin miltei kaikkien elämäni levysoittimien, ja oikeastaan kaikkien merkityksellisten, olevan yhä talossa, ajattelin aloittaa tällaisen ketjun. Jatkakaahan tätä kertomuksillanne vinyyliharrastuksestanne alusta nykypäivään. Niin minäkin nyt teen.
Pioneer PL17D
Mummin "kuolinpesästä" pelastettu "vintage"-soitin. Automaattinen loppukatkaisu. Ortofonin rasialla. Tämä soitin oli ensimmäinen varsinainen skraittani. Ennen tätä minulla oli Pioneerin edestä ladattava soitin, jonka olin isältäni perinyt. Taitaapa sekin olla vielä jossain. Tämä vanhus toimi tiennäyttäjänä ja valontuojana minulle pari vuotta. Sain sentään esimakua siitä, mitä vinyyli on, vaikkei tämä vastannutkaan sitä, mitä olin kuullut parhaissa vinyylidemoissa messuilla. Yhtä kaikki, se sai minut ostamaan mielimusiikkiani vinyylillä, sikäli kun satuin löytämään.
Pro-Ject 1Xpression
Soitin, jonka ostin käytettynä TL-audiosta. Tällöin siinä oli kiinni vähän käytetty Sumiko Blue Point no.2-rasia. Tällä kombolla aloin todella kuulemaan, miksi vinyyliä pidettiin CD:tä parempana. Sitä myöden LP-kokoelmanikin alkoi kasvamaan. Sittemmin vaihdoin soittimeen Dynavectorin DV-10X5-rasian jo hieman "yliajetun" Sumikon tilalle. Sointi muuttui vieläkin paremmaksi! Edelleenkin olen sitä mieltä, että kyseinen rasia-soitin -yhdistelmä on vallan mainio, varsinkin hintaansa nähden. Toistosta ei puuttunut tarkkuutta.
Michell Tecnodec
Tämä soitin saapui luokseni kotikuunteluun vajaa kuukausi sitten. Ja vaikka mitä yritin, se päätti tehdä pesän tänne. Tai enhän minä edes juuri vastustellut. Aluksi heitin mukana tulleen RB250:n nokkaan Sumikon Blue Pointin, sillä se oli sama rasia, jolla olin koekuunnellut aiemmin täällä poikenneen Rega P5:n. Sitten alkoi tapahtua. Tämähän kuulosti hyvältä. Liiankin hyvältä. Ilonsekainen tippa linssissä hellyin vihdoin vaihtamaan Dynavectorini tuon Sumikon tilalle. Eikä paluuta ollut. Michell oli tehnyt pesän, jota se nyt kynsin hampain puolusti. Mikäs minä olen sille sanomaan "ei". Siinä missä Rega tarjoili rytmistä ja reipasta toistoa, Michell eli rytmin mukaan, mutta lauloi niin jumalaisen harmoonisesti, ettei sitä enää voinut palauttaa. Sitten vielä kauppiaalta Gradon Silver lainaan, ja viimeinenkin palanen loksahti paikalleen! Olin myyty. Eikä edes "hellasäröstä" ollut huolta, sillä se oli parillista: kaverin kysyessä, että "meneekö toi sitten takas kauppaan" avovaimokkeeni huusi nurkasta ennen kuin ehdin väliin, että "EI MENE!". Sano siihen sitten mitään... Voin yhtyä Sauraman arvosteluun hifimaailman sivuilla. Vihdoin on löytynyt se musiikin ystävän unelmakone, ja vieläpä kovin ymmärrettävällä hintalapulla. CD-levyjä ei vaan enää huvita pyörittää, se huono tuossa on.
Tässäpä nämä, elämäni skraitat. Pistän kuvan vielä, jahka kerkiän. Etsinpä ehkä sen etulataavankin vielä käsiini. Sen pitäisi olla tallella. Huomaa -isi -muoto...
Ja vielä kysymykseen "miksi vinyyli?": Kun soitin on hyvä ja viritetty oikein, on niin helppoa unohtaa hifi ja antaa musiikin soljua. Ero CD:hen on kuin hyvällä filmistä käsin tehdyllä vedoksella ja digikuvalla; vaikka minkä teet, jää siihen silti joku ärsyttävä keinotekoinen maku. Joku, joka saa kuvan tuntumaan vain yksinkertaisesti väärältä. Tiedän tämänkin eron, koska olen kuvia käsin kehittänyt paljonkin, eikä digikuva vielä vuosiin tule pärjäämään isosta negasta tunteella tehdylle vedokselle. Ehkäpä siinä on se pointti: tunne. Sen vinyyli välittää, ja juuri se tekee musiikista niin ihmeellistä.
Pioneer PL17D
Mummin "kuolinpesästä" pelastettu "vintage"-soitin. Automaattinen loppukatkaisu. Ortofonin rasialla. Tämä soitin oli ensimmäinen varsinainen skraittani. Ennen tätä minulla oli Pioneerin edestä ladattava soitin, jonka olin isältäni perinyt. Taitaapa sekin olla vielä jossain. Tämä vanhus toimi tiennäyttäjänä ja valontuojana minulle pari vuotta. Sain sentään esimakua siitä, mitä vinyyli on, vaikkei tämä vastannutkaan sitä, mitä olin kuullut parhaissa vinyylidemoissa messuilla. Yhtä kaikki, se sai minut ostamaan mielimusiikkiani vinyylillä, sikäli kun satuin löytämään.
Pro-Ject 1Xpression
Soitin, jonka ostin käytettynä TL-audiosta. Tällöin siinä oli kiinni vähän käytetty Sumiko Blue Point no.2-rasia. Tällä kombolla aloin todella kuulemaan, miksi vinyyliä pidettiin CD:tä parempana. Sitä myöden LP-kokoelmanikin alkoi kasvamaan. Sittemmin vaihdoin soittimeen Dynavectorin DV-10X5-rasian jo hieman "yliajetun" Sumikon tilalle. Sointi muuttui vieläkin paremmaksi! Edelleenkin olen sitä mieltä, että kyseinen rasia-soitin -yhdistelmä on vallan mainio, varsinkin hintaansa nähden. Toistosta ei puuttunut tarkkuutta.
Michell Tecnodec
Tämä soitin saapui luokseni kotikuunteluun vajaa kuukausi sitten. Ja vaikka mitä yritin, se päätti tehdä pesän tänne. Tai enhän minä edes juuri vastustellut. Aluksi heitin mukana tulleen RB250:n nokkaan Sumikon Blue Pointin, sillä se oli sama rasia, jolla olin koekuunnellut aiemmin täällä poikenneen Rega P5:n. Sitten alkoi tapahtua. Tämähän kuulosti hyvältä. Liiankin hyvältä. Ilonsekainen tippa linssissä hellyin vihdoin vaihtamaan Dynavectorini tuon Sumikon tilalle. Eikä paluuta ollut. Michell oli tehnyt pesän, jota se nyt kynsin hampain puolusti. Mikäs minä olen sille sanomaan "ei". Siinä missä Rega tarjoili rytmistä ja reipasta toistoa, Michell eli rytmin mukaan, mutta lauloi niin jumalaisen harmoonisesti, ettei sitä enää voinut palauttaa. Sitten vielä kauppiaalta Gradon Silver lainaan, ja viimeinenkin palanen loksahti paikalleen! Olin myyty. Eikä edes "hellasäröstä" ollut huolta, sillä se oli parillista: kaverin kysyessä, että "meneekö toi sitten takas kauppaan" avovaimokkeeni huusi nurkasta ennen kuin ehdin väliin, että "EI MENE!". Sano siihen sitten mitään... Voin yhtyä Sauraman arvosteluun hifimaailman sivuilla. Vihdoin on löytynyt se musiikin ystävän unelmakone, ja vieläpä kovin ymmärrettävällä hintalapulla. CD-levyjä ei vaan enää huvita pyörittää, se huono tuossa on.
Tässäpä nämä, elämäni skraitat. Pistän kuvan vielä, jahka kerkiän. Etsinpä ehkä sen etulataavankin vielä käsiini. Sen pitäisi olla tallella. Huomaa -isi -muoto...
Ja vielä kysymykseen "miksi vinyyli?": Kun soitin on hyvä ja viritetty oikein, on niin helppoa unohtaa hifi ja antaa musiikin soljua. Ero CD:hen on kuin hyvällä filmistä käsin tehdyllä vedoksella ja digikuvalla; vaikka minkä teet, jää siihen silti joku ärsyttävä keinotekoinen maku. Joku, joka saa kuvan tuntumaan vain yksinkertaisesti väärältä. Tiedän tämänkin eron, koska olen kuvia käsin kehittänyt paljonkin, eikä digikuva vielä vuosiin tule pärjäämään isosta negasta tunteella tehdylle vedokselle. Ehkäpä siinä on se pointti: tunne. Sen vinyyli välittää, ja juuri se tekee musiikista niin ihmeellistä.