DMM

kronos

Hifiharrastaja
Liittynyt
3.8.2007
Viestejä
7 284
Tuota Funkadelicin Cosmic Sloppia kuunnellessani tuli mieleen että DMM:stä ei ole omaa aihetta vaikka ehdottomasti pitäisi olla. No nyt on. DMM on lyhennys sanoista direct metal mastering ja sen perusidea on että vinyylimaster kaiverretaan metallilevylle (kuparille) lakka-asetaatin sijasta. Tuolla asia selitetty kolmannen väliotsikon kohdalla:

http://www.crimson-ceremony.net/pr3/pressingplants/intro_vinyl.html

No onko DMM hyvä vai huono vai neutraali asia? Katsotaanpa hyllystä löytyviä DMM-levyjä:

Funkadelic: Cosmic Slop
Älyttömän hyvät soundit, erittäin vankka basso

Kauko Röyhkä: Pikku Enkeli
Soundit referenssitasoa kaikin puolin, parasta rokkisoundia mitä vinyylille koskaan taltioitu. Äänitetty Suomessa Millbrook-studiossa (tuottaja Mats Hulden, äänittäjä Juha Heininen). Kaiverrettu Tukholmassa. Tarkka tanakka basso, hyvät diskantit, loistava balanssi.

Simple Minds: Sparkle in the Rain
Heh, no tää oli aikamoinen shokki silloin muinoin unenomaisen New Gold Dreamin jälkeen. Yhtäkkiä tulikin päällehyökyvää soundia, rummut pinnassa ja melkoinen läiske ja lätinä. Mutta ei soundeissa mitään vikaa ole. Tuottajaksi vain tuli Steve Lillywhite joka haki terävämpää soundia tuon ajan muissakin tuotannoissaan (Big Countryn debyytti ja U2:n War). Tästä ei varmaan soundillisesti moni tykkää, moinen lätinä varmaan tökkii mutta jotenkinhan rumpukoneiden nousuun oli vastattava oikeiden rumpusoundienkin kehittelyillä ja minusta tuntuu että levyn DMM-kaiverrus on tuottanut juuri sellaista jälkeä mitä on haettukin.

Freddie Hubbard: Hub Cap
Ranskalainen audiofiiliprässi 1980-luvun puolivälistä. Ihan tajuttomat soundit, rummut paukkuvat todella terävästi muttei kuitenkaan mitenkään vihlovasti. Sitä kuuluisaa läsnäoloa löytyy rutkasti.

Jotain muitakin vielä oli mutta eiköhän noista mun kanta jo tullut selväksi. DMM on loistojuttu, se poistaa verhoa masternauhan ja kuulijan väliltä, lisää realistisuutta iskuääniin ja tarkentaa bassoa tavallisiin kaiverruksiin verrattuna. Mutta ei DMM tietenkään siinä mielessä mikään taikasauva ole että jos masternauha on jostain syystä surkea niin sen avulla pystyttäisiin jotenkin korjaamaan sen surkeutta. Ei pystytä. Mutta mielestäni paras mahdollinen DMM hakkaa parhaan mahdollisen tavallisen kaiverruksen. Tämä siis omana mielipiteenäni, nyt keskustelua esim. seuraavista aiheista:

1) Mitenkäs muut, koliseeko DMM vai nou?
2) Mitä DMM-lättyjä hyllystäsi löytyy ja mitä pidät niiden soundista?
3) DMM-historia: minulla on joitakin tietoja mutta tarkennuksia kaipaisin. Kaiketi DMM-levyjä ruvettiin tekemään joskus 1980-luvun alussa mutta miten homma tarkkaan ottaen meni?
 
hyvä aihe, kronos! dmm on tuttu juttu. noista löytyy hyviä ja huonoja, toisin se välttämättä liity suoraan dmm:iin. esim. blue noten dmm julkaisut vanhoista jazzlevyistä ovat hieman kireitä/viileitä. voi olla että näille on tehty muutakin. itselläni mm. metallican kolme ekaa dmm versioina (45rpm, tupla), nää toimii, mutta osansa tekee toi nopeus ja harva kaiverruskin. jyrkkiä mielipiteitä dmm-asiasta mulla ei ole.
 
Tuossa jo Kronoksen kanssa vähän pohjustettiinkin yv:llä. Minulla ei ole dmm:stä henkilökohtaista kokemusta, mutta eräs klassisen musiikin diileri väittää, että KAIKKI myöhempien aikojen (n.1970...) levytykset ovat viileitä ja elottomia alkuperäisiin äänitteisiin verrattuna. Voihan tuossa toki olla osansa myyntipuhettakin :D.

Löysin eilen netistä maininnan, jossa tosiaankin haukuttiin Blue Noten dmm-versiot lattianrakoon.

....olikos tämä nyt taas liian rohkeasti sanottu, häh?
 
Pitääks mun nyt ruveta kahlaaman hyllyä läpi, että löytyykö DMM:ää?

Se vähä mitä tietoisesti olen muilla tuollaisia kuullut, ovat olleet hitusen kireitä soundiltaan. Tosin se on mahdollista, että olen diskanttivammainen, eli tykkään mielummin tummaan päin kallellaan olevasta soundista.
 
Sanoisin, että tummasti soivaa DMM:ää en vielä ole tavannut. Suurin osa soi 'kivan kirkkaasti', jotkut korostetun kylmästi - erityisesti eräs Coltrane-reissue on aika viiltävä, jota taas vastaavan levyn ei-DMM-versio ei ole. Joten lievää tai selvempää equtusta noille joillekin ainakin on tehty masteroinnin yhteydessä.
 
Mallas sanoi:
Joten lievää tai selvempää equtusta noille joillekin ainakin on tehty masteroinnin yhteydessä.

Eli tuo ei ole sinäänsä DMM:n vika.
 
Tawe sanoi:
Eli tuo ei ole sinäänsä DMM:n vika.

Ei ole ei. Ilmeisesti tekniikan suomat mahdollisuudet vaan on päätetty hyödyntää - pystytään ajamaan isompia tasoja ja 'puhtaampaa diskanttia' levylle, ja niin sitten kanssa tehdään :D vrt alkuaikojen viiltävä digitaali.
 
Joo, muualtakin olen lukenut noita Mallaksen mainitsemia juttuja eli DMM:n "liialliseen kirkkauteen" kohdistettuja kritiikkejä. Tästä asiasta muutama kommentti:

1) Noita Blue Note DMMiä mulla ei ole muita kuin tuo Hubbard joten paha sanoa. Minusta ainakaan se ei ole liian kirkas. Mutta muuten iskuäänissä on harvinaisen voimakasta slämmiä ja realistisuuden tuntua. Kun tiukka jazzrumpali paukuttaa oikein kunnolla vaikkapa Juttutuvan rytmihäiriöklubilla niin kyllähän se on tavallaan hyvin aggressiivista ja terävää soundia KLING KLONG BUNG BÄNG BONG!!! Ja jos vastaava meno kuulostaakin levyltä tsuh tsuh bloh bläh blöh pyöreän pehmeästi niin jossain on vika. No tottakai rumpalikin voi vetää sudilla hissutellen silkkihansikkaat kädessä mutta silloin kun mennään niin sitten se on soundia päin näköä.
2) Sitä voi tosiaan miettiä että silloin kun DMM sitten oikeasti soi ylikirkkaasti (tällaistakin voi epäilemättä esiintyä) niin johtuuko se DMM:stä vai jostain muusta. Itse epäilen että jostain muusta. Esim. tuota Röyhkän lättyä kuunnellessa ei tule ollenkaan sellaista fiilistä että DMM sinänsä aiheuttaisi yhtään mitään negatiivista. Se vain lisää realistisuutta ja poistaa verhoa soundista. Mahdollinen liika kirkkaus (silloin kun sitä esiintyy) tulee uskoakseni equttamisesta, ei DMM:stä sinänsä.
 
Kuuntelin just Blue Note/DMM-versiot levyistä:

Johnny Griffin: Introducing Johnny Griffin
Horace Silver: Blowing The Blues Away
Eric Dolphy: Out To Lunch

Ei mitään valittamista. Kirkkautta on, mutta ei haitaksi, niin että amalgaameissa rupeaisi resonoimaan.
En ymmärrä tuota DMM:ien kauheuden rutkutusta alkuunkaan. Mulle ainakin kelpaa ja haukkukaa vaan lisää niin eivät hinnat nouse. Siistejä, huolella tehtyjä painoksia, kuitenkin ajalta ennen Cedareita, limittereitä ja muita äänenpilaajia. Toisin kuin useat nykyiset Scorpio-Blue Notet. Niissä on aika paljon selkeitä heittoja painosten teknisessä laadussa ja masteroinnissa.
 
Jaahans, mielenkiintoista infoa! No tuon perusteella uskallan hankkia jatkossakin DMM/Blue Noteja jos vastaan tulee...no olisin varmaan kyllä muutenkin uskaltanut koska niin hyvän maun tää Hubbard jätti. Ja on musiikillisestikin aivan loistolätty! Huippupauketta eikä mitään muniinpuhaltelua.
 
jvaahtera sanoi:
Kuuntelin just Blue Note/DMM-versiot levyistä:

Johnny Griffin: Introducing Johnny Griffin
Horace Silver: Blowing The Blues Away
Eric Dolphy: Out To Lunch

Mistäs nuo löytyy?
 
Kuuntelen tässä parhaillaan Herbie Hancock: Maiden Voyage (Blue Note BST 84195, DMM 1984, Printed in Canada) -levyä ja kyllä tämä hieman kirkastetulta vaikuttaa, vaikka mulla ei nyt vertailukappaletta olekaan. Ei tämä silti huono ole.
 
Ei kaikki kanukit huonoja ole.
 
Joo, mulle on kans jäänyt tämän Kanada-myytin peruste hieman hämäräksi. En kyllä ole huomannut mitään erikoisempaa keskimääräistä huonoutta Kanada-prässeissä. On sieltä varmaan huonojakin tullut mutta niin on mistä tahansa.

Niin ja tulipa tänään samantien tilattua yksi Blue Note -klassikko vuodelta 1961 DMM-repressinä vuodelta 1985. Palataan astialle kun lätty suvaitsee saapua...
 
Joskus 80-luvulla tuli vastaan jonkinlaisella syötöllä kanukkipainoksia, joiden pintaäänet saattoivat olla kuuluvampia, tai kannet huolimattomammin tehdyt kuin eurooppalaisissa tai jenkkipainoksissa. Enää oikeastaan ei ole tullut.

Hollantilaisilla painoksilla on myös alalla keskimääräistä kehnompi maine. Preferoidaan englantilaisia / saksalaisia / jenkkiläisiä, ja tietysti japanilaisia.
 
Hmm, voi olla noinkin mutta toisaalta mun Steve Miller Bandin Book of Dreams tais olla kanukki ja soundaa oikein hyvältä ja sitten Santanan kolmosesta mulla erittäin hyvin soiva hollantiorkkisprässi. Eikös muuten Kaksosen Sepollakin ollut just tää painos tuosta Santanasta? Eikös jopa superkriittinen Seppo kehunut sitä (ja jos kehui niin syystäkin)?

Nää on vähän semmoisia hommia että paha mennä yleistämään muutaman huonon esimerkin perusteella...
 
kronos sanoi:
Nää on vähän semmoisia hommia että paha mennä yleistämään muutaman huonon esimerkin perusteella...

Nimenomaan, yleistämistä ei pidä tehdä. Tuo hollantilaispainosten 'huono maine' on levykauppiaiden keskuudessa vallitseva käsitys (aikä taaskaan pidä yleistää, että kaikkien levykauppiaiden). Ja kyllä 70-luvun alun britti- ja jenkkipainokset pääsääntöisesti ovat hemmetin laadukkaita. Mutta aina on poikkeuksia, suuntaan ja toiseen.

Tää on vähän sellainen 'käytettyjen autojen vikalista': näissä tuotteissa on havaittu tällaisia piirteitä.
 
Miles Davis: Isle of wight concert, DMM Cutting, hollantilainen. En ole tästä kuullut muuta versiota. Tämä kyllä kuullostaa miellyttävältä, ei disut riivi. Muutoin laadukas painos, vaik ollos hollantilainen.
 
Back
Ylös