70-luvun bassosaundi

rami

Käyttäjä
Liittynyt
27.8.2006
Viestejä
3 436
Kaupunki
Helsinki
Osaako joku kertoa, miksi 60-70-luvuilla tehdyt äänitteet ovat useimmiten kelvottomia bassosaundien osalta? Edes alkuperäisnauhoista uudelleenmasterointi ei tuo esiin kontrolloitua ja syvää bassoa. Kuuluu vain eppämääräistä jumputusta ja muminaa...
 
jumputusta ja muminaa? ei mun 60-70 luvun levyiltä ainakaan tollaista kuulu. usein miten melodista ja sävykästä bassoa niihin on tarttunut.
 
Tawe sanoi:
jumputusta ja muminaa? ei mun 60-70 luvun levyiltä ainakaan tollaista kuulu. usein miten melodista ja sävykästä bassoa niihin on tarttunut.

Kerro muutama sen ajan äänite jossa on hyvä bassosaundi.
 
Tuohon mainitsemaasi ilmiöön liittyy monta syytä, joista osa liittyy varmasti äänityksiinkin. Jätän nyt äänitteiden mollaamisen kuitenkin vähemmälle ja kiinnitän huomion tuon ajan live-esitysten bassosoundeihin. Nekin olivat usein juuri kuvaamasi kaltaisia. Tuon ajan konserteissa ja bändien keikoilla usein käyneenä olen tuon selvästi huomioinut.

Bassokitarat olivat tuohon aikaan aika surkeita. Oikeastaan vain Fenderin bassot, niin presari kuin jazzarikin olivat tuohon aikaan parempisoundisia mutta nekin pilattiin useinmiten huonolla vahvistuksella. Ja aika harva vielä tuohon aikaan soitti Fenderin bassoilla. Yleisiä olivat Höfnerin, Gibsonin, Framuksen, Egmondin ym. puoliakustiset!!! bassot. Kaappeina oli yleensä 18":n elementeillä varustettuja mölisijöitä, joissa ei juuri minkäänlaista resoluutiota ollut. Soundi-ihanteena oli matalalla vellova löysä basso, josta ei yleensä juuri selvää saanut. Itseasiassa vasta Stanley Clarke oli ensimmäisiä basisteja, joka kiinnitti bassonsoitossaan huomiota myös soundipuoleen. Eikä hänkään ennen kuin keikalleen ilmaantui mies Alembic bassojen takaa. Tämä bassonrakennuksen stradivarius sanoi: Soitat hyvin, mutta soundisi on paska. Minulla sattuu olemaan mukana tekemäni basso, kokeilisitko? Siitä se alkoi ja loppu on historiaa Alphons Johnsoneineen, Jaco Pastoriuksineen ja niin edelleen. Ja tänä päivänä bassot soivat komeasti, ovat soineet Stanley Clarken ajoista asti.

Tuossa osa vastauksista, ei kuitenkaan vielä koko totuus. Tuolla studiopuolellakin on varmasti tapahtunut jotain. Kertokoon siitä joku muu.

t. TapsaS
 
TapsaS,

Tuon tapaista olen itsekin kuullut, että vahvistin- ja kaiutintekniikka oli kehittymätöntä. Ei liene ihme että Stanley Clarkin levyt olivat ilmetyessään ihan uutta, potkaisi meikäläistä munille ihan ensikuulemalta :)
 
Tuota noin, mistä nyt alkaisi. Vanhoissa äänitteissä on ihan oma taajuusbalanssinsa, mutta hyvin äänitettyjen levyjen bassopään erottelu on kyllä erinomainen kunnon vehkeillä kuunneltaessa. Stanley Clarke oli tietysti oma juttunsa, koska hänen soundinsa oli ensimmäisiä ns. hifi-bassosoundeja, piti siitä sitten tai ei. Ken Smith, Stuart Spector ym. hyödynsivät tämän uuden soundin joka dollaria myöten. Itse en pidä tuota soundia mitenkään parempana tai muita edistyksellisempänä. Kunnon kamoilla toistettuna kuulostavat mm. Jamie Jamerson, Carole Kaye, Paul McCartney, Roger Glover, Chris Squire, Jack Bruce, Donald Dunn ja miljoona muuta basistilegendaa erinomaisen erottelevilta.
Huono basso = huono tuotanto. Moni levy tuotettiin tuohon aikaan ihan omalla soundipolitiikallaan (esim. Phil Spector) ja tuohon soundiplitiikkaan kuului nimenomaan basson puurouttaminen isoksi äänivalliksi (lue: mössöksi).

Jatkokysymys: miksi monet 50-luvun äänitteet ovat niin erottelevia bassotoiston suhteen?
 
Osaselitys: 50- ja 60-luvuilla käytettiin paljon ns tic-tac-bassoa, jossa varsinaisen basson päälle soitettiin toinen unisonistemma napakalla soundilla.
 
Vastaus nro 2.
Monien levyjen taustoihin käytettiin jazz-muusikoita, jotka hoitivat homman samanaikaisesti prima vistana. Tästä aiheutui erityisesti bassojen kohdalla paljon vuotoääntä, erottelun heikentymistä ja löysyyttä. Rummut kärsivät tästä myös paljon. Siihen aikaan korvamonitorointi ei ollut vielä rutiinia.

Isojen 18" live-kaappien kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, koska äänittäjät ymmärsivät kyllä kytkeä bassokitaran esim. kitarakaappiin ja mikittää sen sieltä. Tai sitten basso kytkettiin suoraan konsoliin.
 
Jatkokysymys: miksi monet 50-luvun äänitteet ovat niin erottelevia bassotoiston suhteen?

Niin mitkä ton ajan sähköbassolevyistä on erotteleva tai muutenvaan hyviä?? Eikö hyvät bassosoundit tolta ajalta ole kontrabasson ansiota?
Jos 60-luvun alussa sähköbasso kuulosti sävykkäältä syy oli varmaan Fender Bassman vahvistin/combo tai variantti jossa useampi 10 tuuman elementti .

Tapsan näkemys on aivan oikea .60 luvun lopulla ja 70-luvulla megabändit irtautuivat Bassman maailmoista ja ymmärsivät että basson pitää tuottaa paria tajuutta 50-100hz välillä lujaa muulla ei väliä (Miksi Whos Next levyn bassot kuullostaa niin vaimeilta ja muutenkin huonosaoundisilta vaikka basisti ja levytys on Rockbasson Referensseihin kuuluva ?)

Pappa
 
Vastaus nro 2.
Monien levyjen taustoihin käytettiin jazz-muusikoita, jotka hoitivat homman samanaikaisesti prima vistana. Tästä aiheutui erityisesti bassojen kohdalla paljon vuotoääntä, erottelun heikentymistä ja löysyyttä. Rummut kärsivät tästä myös paljon. Siihen aikaan korvamonitorointi ei ollut vielä rutiinia.

Isojen 18" live-kaappien kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, koska äänittäjät ymmärsivät kyllä kytkeä bassokitaran esim. kitarakaappiin ja mikittää sen sieltä. Tai sitten basso kytkettiin suoraan konsoliin.

Itsekkin basistina ja ton ajan aktiivisesti eläneenä suosittelen haastattelemaan elossa olevia ,sensijaan että tutkii ajan asioita 70-60 muinaistutkijana
70- luvulla oli aivan hämärä käsite että bassolla on harmoonisia yläsäveliä jotka pitää huomioida siinä missä muidenkin instrumenttien ,luultiin että basisti on epäonnistunut rytmikitaristi joka täytyy kuulua jostain syystä tähän sessioon
Alembic bassomiehen väittämä paskasta soundista oli aivan oikea .Tuohon aikaan ja vielä nykypäivinäkin aika harva ymmärtää noita asioita vähiten tekniikkamiehet


pappa
 
Nyt puhutaan vähän ristiin kahdesta eri asiasta, keikkasoundista ja levysoundista.

Itse keikkailin 70-luvulla suurimmmaksi osaksi isolla 'vaatekaapilla', jossa oli 2 kpl 15" 'mölisijöitä'. Oli se aikaa, voi kiesus (onneksi käytin kuulosuojavanua). Mutta kyllä niistä erottelevaakin ääntä sai ulos kunhan vaan viitsi käännellä nuppeja. Täyspitkän keikan jälkeen oli usein fyysistä pahoinvointia, mikä tulee siitä kun sisäelimet hankaavat toisiaan vasten täristeltyään tuntitolkulla noiden isojen elementtien edessä (matalien äänten ns. viskeraalinen vaikutus). Siihen aikaan monet lavat olivat niin pieniä, että ei ollut mahdollista seistä kuin metrin päässä kaapista.

Vuonna -57 tuli presari ja muutama vuosi sen jälkeen jazzari, ja erityisesti jazzarista sai jo erottelun suhteen ihan mitä vaan irti jos halusi. Alembic oli uutta siinä mielessä, että se toi flyygelimäisen soundin rikkaine harmonisineen jo sävysäätöjen perusastuksilla. Eli jos ei tehnyt mitään, niin sointi oli kirkas. Mutta ei mikään estä loihtimasta tuota samaan soundimaailmaa perinteisestä passiivimikistä kovaa säätökättä käyttämällä. Sustaininkin saa kuntoon kunhan vaan rakentaa fenkun atomeista uudestaan kasaan.

Soundi-ihanne oli tuolloin huonosti erotteleva ja iso, sen myönnän. Mutta se, että mistä se johtuu, ei ollut kiinni laitteista vaan asenteista ja tuotannosta.

Lopuksi vielä pari tärkeää asia. Nimittäin hiomattomien metallisydämisten kielten (round-wound) lanseeraaminen antoi uutta potkua erottelulle kun basso kuului paremmin muun äänivallin läpi. Ja kaappipuolella tietenkin kompressiotorven lisääminen bassoelementtien yläpuolelle. Pikkuhiljaa on vahvistimien laatu myös parantunut erottelun suhteen. Nykyään on muodissa käyttää neutraalia vahvistusta ja muodostaa soundi bassolla, sormenpäillä ja etuvahvistimen säädöillä.
 
LaJazz sanoi:
Nyt puhutaan vähän ristiin kahdesta eri asiasta, keikkasoundista ja levysoundista.

Itse keikkailin 70-luvulla suurimmmaksi osaksi isolla 'vaatekaapilla', jossa oli 2 kpl 15" 'mölisijöitä'. Oli se aikaa, voi kiesus (onneksi käytin kuulosuojavanua). Mutta kyllä niistä erottelevaakin ääntä sai ulos kunhan vaan viitsi käännellä nuppeja. Täyspitkän keikan jälkeen oli usein fyysistä pahoinvointia, mikä tulee siitä kun sisäelimet hankaavat toisiaan vasten täristeltyään tuntitolkulla noiden isojen elementtien edessä (matalien äänten ns. viskeraalinen vaikutus). Siihen aikaan monet lavat olivat niin pieniä, että ei ollut mahdollista seistä kuin metrin päässä kaapista.

Vuonna -57 tuli presari ja muutama vuosi sen jälkeen jazzari, ja erityisesti jazzarista sai jo erottelun suhteen ihan mitä vaan irti jos halusi. Alembic oli uutta siinä mielessä, että se toi flyygelimäisen soundin rikkaine harmonisineen jo sävysäätöjen perusastuksilla. Eli jos ei tehnyt mitään, niin sointi oli kirkas. Mutta ei mikään estä loihtimasta tuota samaan soundimaailmaa perinteisestä passiivimikistä kovaa säätökättä käyttämällä. Sustaininkin saa kuntoon kunhan vaan rakentaa fenkun atomeista uudestaan kasaan.

Soundi-ihanne oli tuolloin huonosti erotteleva ja iso, sen myönnän. Mutta se, että mistä se johtuu, ei ollut kiinni laitteista vaan asenteista ja tuotannosta.

Lopuksi vielä pari tärkeää asia. Nimittäin hiomattomien metallisydämisten kielten (round-wound) lanseeraaminen antoi uutta potkua erottelulle kun basso kuului paremmin muun äänivallin läpi. Ja kaappipuolella tietenkin kompressiotorven lisääminen bassoelementtien yläpuolelle. Pikkuhiljaa on vahvistimien laatu myös parantunut erottelun suhteen. Nykyään on muodissa käyttää neutraalia vahvistusta ja muodostaa soundi bassolla, sormenpäillä ja etuvahvistimen säädöillä.

Juuri näin. Tuossa omassa kirjoituksessanihan käsittelin vain tuon ajan keikkasoundia. Muistan hyvin kun basistimme vaihtoi Goodmans 18" kaappinsa omatekoiseen, missä oli kaksi 15":n Jenseniä. Soundi parani kerralla 150%. Goodmansien kanssa nimittäin ei nuottien sävelkorkeudesta saanut mitään selvää. Ja se johtui myös osittain noista käytössä olleista flat wound kielistä kuten tuossa edellä huomioitiin. Noiden käytöllä kyllä oli varmasti selvää merkitystä basson huonoon erotteluun.

TapsaS
 
Noista kielistä oli myös välimuoto, muistaakseni half-round-wound. Joku voi korjata jos muistaa tarkemmin. Itsekin niitä käytin paljon, mutta sounditrendit veivät väkisin round-woundeihin.

Nykyään flat-woundeja tehdään edelleen. Itse en niistä kauheasti pidä, mutta niillä on kuitenkin selkeä ja rajattu käyttöalueensa. Jos samalla keikalla joutuu vetämään kaikkea mahdollista yhdellä ja samalla bassolla, niin parempi on valita round-wound ja hoitaa vanhemmat jutut säätämällä soundia sähköisesti.
 
Pressure Wound? Itselläni on täyskarkeat myös nauhattomassa (tekee meisseliä otelaudalle ja sormenpäille), mutta flatwoundit vois laittaa kokeeksi P-51 -reissueen... retrosoundi 8)
Modernit bassokamat on soittopuolen hifeintä kalustoa.
 
Mallas sanoi:
Pressure Wound?

Ground Wound, luulisin eli toisin sanoen half roundit. Käytännössä roundwound, joka on hiottu. Flatwoundiahan usein sanotaan hiotuksi Suomessa mutta oikeastihan se tehdään litteästä 'langasta' ytimen ympärille punomalla.

Mulla on toisessa bassossa flätit ja toinen Elixirin pinnoitetuilla roundwoundeilla. Aivan eri maailmoista soundit mutta niin on tarkoituskin.
 
Half-round on oikea termi, ja näyttäisi noita olevan edelleenkin myynnissä.
Mutta nauhattomalla round-wound, heh, toivottavasti soittotunteja ei tule liikaa. Eebenpuu saattaa kestää mutta ruusupuu...?
 
No nyt kun ollaan saatu moderaattorin iloksi tänne sisäsiittoinen basistiklubi aikaiseksi niin kertokaapa arvon nyplääjät, että mikä se on se paras kielimerkki.

Minä aloitan:
1. Thomastik-Infeld
2. Thomastik
3. Infeld (Thomastik)

Hehheheheee.
 
Suuren suosion saattelemana jatketaan kyselyä.
Mikä on paras basso kautta aikain (rantain)?

Tässä oma mielipiteeni:
1. Fender
2. Bass
3. Jazz

Ehehehehee...
 
Back
Ylös